JÄÄTEHINEN.

Jättiläissatu.

Kaukana Pohjolassa oli muinen maa, jota sanottiin Jättiläistenmaaksi, ja siellä asui jättiläisiä, joita nimitettiin jäätehisiksi. Ukko ylijumala kävi sotaa jäätehisten kanssa ja löi ne kuoliaaksi kaltaisella kurikallaan. Mutta yksi jäätehinen jäi henkiin. Se oli piiloittautunut jäävuoreen Nordkapin luona, ja siellä se asuskeli vielä viime vuonnakin. Kukaan ei tietänyt kuinka vanha, hän oli, kenties kolmen neljäntuhannen vuoden vanha, sillä hänen ikäänsä ei ollut kirkonkirjoissa. Mutta pitkä hän oli, pitkä ja tyhmä, pituutta yksi kilomeetri ja tyhmyyttä kuusi kilomeetriä, sanoi kansa. Se nyt sentään lienee ollut panettelua, hyvä kun uskomme puoletkin.

Jäätehinen oli vielä kelpo voimissa, vaikka olikin niin vanha. Hän oli jäähän kiinnijäätynyt ja sieti kyllä kylmää, mutta suojilla ilmoilla pelkäsi hän sulavansa. Ukko oli aika unikeko, nukkuen enimmän aikansa jäävuoressa; mutta joka sadas vuosi havahtui hän tarkastelemaan maailman menoa. Ja se virkisti häntä niin, että hän arveli voivansa elää vielä jonkun tuhannen vuotta.

Jäätehisillä oli palveluksessaan pieniä, viekkaita peikkoja, joita nimitettiin mustiksi-peikoiksi. Ne voivat nähdä läpi vuoren ja tiesivät kaikki asiat, paitsi miten päivänpaistetta tehdään. Ja paljon niitä oli: kun huusi metsässä, niin aina sai vastauksen. Mutta nyt oli mustatpeikotkin hävinneet jäätehisten kanssa, niin että elossa oli ainoastaan yksi jäätehinen ja yksi peikko. Ja Nordkapin jäätehinen oli asettanut peikkonsa jäävuoren rinteelle vartioimaan, sillä aikaa kun hän itse nukkui.

Tänä vuonna heräsi jäätehinen vähää ennen joulua, potkasi jäävuoreen aukon ja oikoi kankeita koipiaan. – Miten aika kuluu? kysäsi hän tähysvartialtaan mustalta-peikolta, joka oli vakoojana vuoren rinteellä.

”Sata vuotta lähempänä maailman loppua ollaan”, vastasi vakooja.

”Vai niin!” sanoi jäätehinen. ”Onko täällä sinä aikana ilmestynyt ketään minua viisaampaa ja vahvempaa?”

”Mistäpä se semmoinen tulisi! Suuri Jäätehinen, sinä olet vahvin ja viisain mies koko maailmassa!”

”Mutta minä alan jo tulla vanhaksi.”

”Se ei tee mitään semmoiselle, joka voi nukkua niinkuin sinä. Nukkuessa tullaan vahvoiksi ja viisaiksi, eikä kukaan nuku niin paljon kuin sinä.”

”Lienee totta. Mutta kuinka jakselee Ukko nykyjään?”

”Ukko on vieraisilla pikkujumalain luona. Nykyjään hän hyvin harvoin jyryyttelee vaunuineen pilvilöissä.”

”Siis tänään ei ole mitään ukkoisilmaa?”

”Kuinka, ukkoisilmako keski-talvella?”

”Sitte lähdemmekin vaikka hiukan jaloittelemaan Jättiläistenmaahan. Kiipee selkääni. Ihmiset tulevat yhä tyhmemmiksi. Tahdon nähdä, miten tyhmiksi ne taasen sadan vuoden kuluessa ovat muuttuneetkaan.”

Mustapeikko kiipesi jäätehisen niskaan ja istui siellä kuin kärpänen. Mustapeikko näet ei ollut suurempi kuin pieni poika, siihen aikaan kuin se saa ensimmäiset housunsa. Jäätehinen oikasihe seisoalleen niin että mukuraiset luunsa natisivat, veti seitsenpenikulmaiset saappaat jalkaansa ja oli parilla askeleella Kastekaisten tunturilla Lapissa. – No, se ilahuttaa minua, ett’ei tunturi ole sulanut päivänpaisteessa. Mutta mitä ne on olevinaan nuo mustat viivat tuolla etäällä lumessa?

”Ne ovat rautateitä, suuri Jäätehinen. Lännenpuolinen menee Ofotiin ja idänpuoleinen kulkee jo aina Ouluun.”

”Rautateitä? Onko ne jäätynyttä rautaa?”

”Ei, tyhmät ihmiset vain ovat viimeisen vuosisadan kuluessa keksineet monta konstia. Nyt ne ajavat rautateillä kuusi penikulmaa tunnissa.”

”Kuusi penikulmaa! Kannattipa tosiaankin puhua!” huusi jäätehinen ylenkatseellisesti, otti seitsenpenikulmaisen askeleen ja seisoi Trömsö’ssä Norjassa. Täällä takeltui hän sananlennätinlankoihin ja oli vähällä katkaista hauraan toisen jalkansa. – Äh, miten tuhmia ansoja ne asettelevat tunturiketuille! murahti hän,

”Toden totta, miten yksinkertaisia!” sanoi mustapeikko. ”Ja näitä myötenhän ne rupattelevat toistensa kanssa!”

Jäätehinen harmistui Norjaan, kääntyi ympäri ja oli muutamilla askelilla Inaarin järvellä Lapissa. Täällä kohosi muutamasta uutismökistä savu punaisena patsaana kylmään talvi-ilmaan. Mutta savulla oli suloinen haju, mikä miellytti jäätehistä. – ”Mitä tuo pikku väki keittelee?” kysyi hän.

”Se keittää kahvia.”

”Kahvia? Onko se jonkinlaista puuroa?”

”Suuri Jäätehinen, kahvi on muutamanlaista ruskeaa liemiruokaa, joka tekee ihmiset iloisiksi.”

”Mutta sitä soppaa meidän pitäisi maistaa!” tuumasi jäätehinen ja otti askeleen eteenpäin, mutta unohti että hän samalla siirtyi seitsemän penikulman päähän kahvipannusta. ”Siitäkin on joskus haittaa kun kävelee seitsenpenikulmaisilla saappailla. Katsoppa tuota mökkiä, mihin se tiensä otti!” sanoi jäätehinen harmistuneena.

Silloin näkyi lumessa pieni musta esine. Jäätehinen otti sen ylös, katseli puolelta ja toiselta sekä pisti vihdoin suuhunsa, alkaen sitä pureskella. – Sepä se vasta sitkeää poronpaistia on ollut, tuumiskeli hän, lieneekin se jo kauan tässä maannut ja kuivanut päivänpaisteessa.

”Luultavasti”, sanoi mustapeikko. ”Muuten on ihmisillä tapana sanoa semmoista kummikalossiksi. Varmaankin on joku matkustaja hukannut sen lumeen.”

”Mitä ne tekevät kummikalosseilla?”

”Ne käyttävät niitä lokaisilla teillä, jalat eivät kuulemma sitte kastu ollenkaan.”

”Likaisia teitä! Märkiä jalkoja! Mitä ihmeen nassiaisia täällä Jättiläistenmaassa nyt asuukaan? Kyllä minä ne opetan lokavesissä kävelemään! – Jäätehinen sylkäsi kalossin pois suustaan, veti suunsa täyteen talvi-ilmaa ja puhalsi sen sieraimista ulos. Heti syntyi semmoinen lumituisku että se tuota pikaa peitti seudun miehenkorkuisille niedoksilla. – Mihin päin se jäikään kahvipata?” kysyi jäätehinen.

Mustapeikko osoitti pohjoiseen, jäätehinen oli tuntevinaan ilmassa kahvin hajua, ja otti muutamia reippaita askeleita, mutta eksyi lumipyryyn ja joutui keskelle Pohjanlahtea. Meri oli kyllä jäässä, mutta mikä jää semmoista hirmua kannatti. Jäätehinen soksahti veteen, ja nyt olisi kummikalossit kyllä olleet tarpeen.

”Katsoppa tuota likaa, kun kehtaa ruveta saapasvarsiini pyrkimään!” huudahti jäätehinen seisoessaan keskellä merta. Hulluinta kuitenkin oli, että jalat alkoivat sulaa seitsenpenikulmaisissa saappaissa. Ei tullut muu keinoksi kuin rämpiä jälleen kuivalle maalle. Kitsis! rauskui jää kun hän sokelsi sen läpi.

Nyt seisoi hän muutamassa Suomen kylässä. Täällä oli suoja, päivä paistoi ja lapset hurauttivat kelkkoineen mäenrinnettä alas aina riihen luokse pellolle. – ”Onko ne sammakoita?” kysäsi jäätehinen.

”Suuri Jäätehinen, koipikaamme tiehemme, täällä on vaarallista viipyä”, varoitti mustapeikko. ”Ne eivät ole sammakoita nuo tuolla mäenrinteellä, ne ovat ihmislapsia.”

”Vai niin”, sanoi jäätehinen; ”minä olen nukkunut niin kauvan, että olen unohtanut kokonaan miltä lapset näyttävät. Minua huvittaa nähdä miten nuo itikat hölmistyvät.” Samalla oikasi hän pitkät käsivartensa ja tarttuen yhden lapsen tukkaan, nosti tämän varovasti luokseen. Muut pakenivat kirkuen jäätehisen nähtyään minkä käpälistä pääsi.

Uteliaana katseli jäätehinen saalistaan. Se oli kymmenvuotinen pojanvekara, Matti Reipas oli nimensä, ja reippaan nimen hän täydellä syyllä ansaitsikin. Pojalla nousi sydän kurkkuun, mutta hän nieli itkun ja katsoi tuota jättiläishirmua jäykästi silmiin. – ”Jaha”, sanoi jäätehinen, ”oletko sinä nyt niitä, jotka ajavat kuusi penikulmaa tunnissa ja puhelevat toistensa kanssa ketunlankoja myöten? Semmoinen pieni, viheliäinen kääpiö kuin sinäkin olet! Luuletko sinäkin olevasi viisas, hä? Tiedätkö sinä kuka minä olen? Minä olen koko maailman viisain mies.”

”Se sinun tulee näyttää, ennenkuin minä sitä uskon,” vastasi Reippaan Matti. Ihan närkästyksellä katseli jäätehinen Mattia.

”Näyttää? Mitä se on olevinaan?”

”Sinun tulee antaa minun arvattavakseni kolme arvotusta ja minä annan sinulle kolme. Jos sinä arvaat minun arvotukseni, niin...”

”– niin syön minä sinut suuhuni”, keskeytti jättiläinen.

”Olkoon niin”, sanoi Matti. ”Ja jos minä arvaan sinun arvotuksesi, niin syön minä sinut suuhuni.”

Jäätehisestä tuntui tämä jumalattoman hauskalta, häntä miellytti tuo pieni, teerevä kerskuri ja hän asetti Matin seisomaan lumeen pää alaspäin. Mutta Matti oli pian taasen jaloillaan ja komensi: ”alota!”

”Ei, suuri Jäätehinen”, kuiskasi mustapeikko, ”älä anna narrata itseäsi! Sinä olet varmaan maailman viisain mies, mutta tyhmät ihmislapset voivat peijata viisaimmankin.”

”Suus kiinni!” sanoi Jäätehinen vihaisesti. ”Tahdon sanoa sinulle että tuommoisen nulikan minä syön suuhuni, tunnenkin oikein kelpo ruokamaittia. Jaha, kolme arvotusta! No, mikä on se, kuin on sinulla, mutta ei ole minulla?”

”Kymmenen vuoden ikä”, vastasi Matti Reipas.

”Todellakin, sitä ei käy kieltäminen. No, mikä on se, kuin on minulla, mutta ei sinulla?”

Matin teki mieli sanoa: ”tyhmyys”. Mutta hän oli siksi viisas että vastasi: ”tuhannen vuoden ikä.”

”Ohoh! niin no, sitäkään ei voi kieltää. Mutta kuule”, sanoi jäätehinen, voitostaan varmana: ”mutta mikä on se, joka ei ole minun eikä sinun näköisesi?”

”Krokodiili”, vastasi Matti.

”Kroko...” mikä ihme se on?

”No tunturirotta, jos ymmärrät sen paremmin.”

”Tunturirotta? Niin, sitäkään ei käy kieltäminen, tuumasi jäätehinen alakuloisena. Nyt on sinun vuorosi kysyä.”

”Mikä on se, joka syntyi maailman alussa ja kuolee maailman lopussa, eikä kuitenkaan tule viittä viikkoa vanhemmaksi?”

”Oo, sitä ei tiedä kukaan, etkä sinäkään”, vastasi jäätehinen neuvotonna.

”Tiedänpähän, se on kuu. No, mikä on se, joka lakkaamatta irvistää?”

Jäätehinen tuumasi että se täytyy olla Matti itse.

”Eipä, se on seinänrako. Mutta arvaa nyt mikä on tämä:

      ”Lensi lintu siivetön,
      Istui puuhun jalaton,
      Linnun korjas neitonen,
      Jolta puuttui suukkonen;
      Paistoi ilman pannutta,
      Söi sen ilman suolatta?”

Jäätehisen korvat kävivät kuumiksi, aivan alkoivat sulamaan.

”Syö hänet, syö!” kuiskasi mustapeikko. Mutta jäätehinen tahtoi pysyä sanassaan ja alkoi perinpohjaisesti miettimään. ”Kuinka voi lintu olla siivetön ja neitonen suuton, se on kerrassaan käsittämätöntä.” – Kuule nyt, Matti, sanoi hän: ”kumpi meistä on tyhmempi, minä vai sinä?”

”Sitä minä en tiedä”, vastasi Matti varovasti. ”Mutta siivetön lintu on lumi ja suuton neitonen on aurinko.”

”Vai niin”, sanoi jäätehinen, ”sinä et näy olevan juuri tyhmimpiä. Mutta mitä on viisaus voiman rinnalla! Tiedätkö sinä, minua pidetään koko maailman vahvimpana miehenä!”

”Se sinun tulee myös näyttää, ennenkuin minä sitä uskon”, tuumaili Matti. ”Koetappa nyt muuttaa tämä vuori kolmen tuhannen penikulman päähän ja muuta se aamuksi jälleen takaisin samalle paikalle!”

Jäätehinen silmäili vuorta ja huomasi sen melkein liian raskaaksi. – ”Lörpötystä!” selitti hän. ”Koko maailmassa ei löydy semmoista, joka voisi tuon kivenmöhkäleen muuttaa.”

”Löytyypä, sen teen minä”, vastasi Matti; ”sen verran olen oppinut koulussa. Minä menen nyt vuorelle ja istun siellä aamuun asti. Vuori pyörii maan mukana 24 tunnissa kolme tuhatta penikulmaa, ja huomen aamulla tähän aikaan olen minä vuorineni täällä.”

”Suuri Jäätehinen, hän puijaa sinua!” kuiskasi mustapeikko.

”Joutavia, kuule nyt, Matti”, väitti jäätehinen, ”tuo kaikki on paljaita oppineiden konsteja. Annappa kun minä näytän voimiani tavalla, jonka kaikki käsittävät!”

”Anna näkyä vaan”, sanoi Matti. ”Täällä on meidän riihi. Työnnäppä nyt vaikka pääsi läpi seinän!”

”Tuommoisen hökkelin minä vaikka potkasen kumoon.”

”Älä viitsi, se ei ole mikään konsti. Mutta pistä pääsi seinän lävitse!”

Jäätehinen ryhtyikin tähän hommaan. Kerta toisensa perästä puski hän jääpäänsä seinää vastaan niin että sirpaleet singahtelivat ympärille. Mutta seinän läpi hän ei päässyt. Ähkien ja puhkien selitti hän että sitä ei voi tehdä kukaan.

”Kyllä, sen teen minä”, sanoi Matti. Niin puhein juoksi hän riiheen, pisti päänsä riihen ikkunasta ulos ja huusi: ”hyvää päivää, suuri Jäätehinen! Nyt minä syön sinun.”

Tämä tuntui jäätehisestä niin käsittämättömän lystikkäältä että hän alkoi nauraa. Siitä oli kulunut jo pari tuhatta vuotta, kun hän viimeiseksi nauroi, silloin kun Ukko ajoi vaunuinensa kuperkeikkaa pilvissä. Ja niin hillittömästi nauroi jäätehinen, että hän kokonaan unohti vanhan, hauraan jääruumiinsa. Korvat olivat sulaneet ja pää lääpistynyt riihenseinää vasten, jääsydän oli niinikään sulanut ja jalat muuttuneet meren vedeksi. Nauru ja päivänpaiste teki hänestä aivan lopun. Siksis soksis! kuului vaan kun koko jääköntti lupsahti läjään suureksi, korkeaksi jääsohjo-kasaksi. Semmoiset olivat jäätehisen jäähyväiset maailmalle. Mustapeikko pelästyi niin pahanpäiväiseksi että vilisti metsään pakoon minkä koivista riitti, tarttui siellä jäniksen silmukkaan ja päätti siten mustan elämänsä valkoisella lumella.

Matti Reipas oli ylpeä voitostaan, mutta hän piti kuitenkin syntinä että semmoinen mahtava jättiläinen juoksisi viheliäisenä likavetenä. Kylän lapset kokoontuivat hämmästyneinä ja uteliaina korkealle niedokselle jättiläisen jäännösten luona ja tuumittelivat keskenään että montako lasta tuo lienee aikoinaan syönyt. Mutta kinokselle tuli myös muuan pieni tyttö suksineen ja sanoi: ”ei, jäätehinen oli hyväluontoinen, ei jäätehinen lapsia syönyt, meidän tulee kirjoittaa hänelle hautakirjoitus.” Ja hän kirjoitti suksisauvallaan lumeen:

Tässä lepää viimeinen jäätehinen. Hän oli suuri ja tyhmä, mutta hän ei tehnyt mitään pahaa maailmassa. Hyvä on olla viisas, mutta parempi on olla tyhmä ja hyväluontoinen kuin viisas ja häijy.

Ja tuo pieni tyttö itki päivänpaisteessa jäätehisen haudalla. Ja hänen hautakirjoituksensa oli, kuten monen muunkin, kirjoitettu lumeen.