SUVELAN SYYNE.

(Kevätsatu).

Suvelan kylässä suosittiin koreita nimiä. Kun suutari sai kuulla, että räätäli oli nimittänyt poikansa Ahasveerukseksi, kävi hänen kateeksi ja hän pani poikansa nimeksi Hapakuk. Sitten sai räätäli tytön ja nimitti hänet Eufrosyneksi. Suutarinpa taas kävi kateeksi ja hän tuumi itsekseen: jo nyt on saapas, ellen keksi parempaa nimeä! Hänkös nyt hakemaan allakasta, kunnes löysi syyskuun kahdeksannen päivän kohdalla Marianmessun. Sepä vasta nimi oli, ei kellään kristityllä ole sellaista nimeä ollut. Sillä 8:na päivänä Syyskuuta pidettiin muinoin Jumalan äidin neitsyt Maarian muistoksi messu ja sentähden nimitettiin päivä Marianmessuksi.

Suutarin mielestä oli nimi vallan eriveikeä ja tyttönen sai kuin saikin nimekseen Marianmessu. Mutta luuleekos kukaan kyläläisten ruvenneen lausumaan niin pitkiä ja vaikeita nimiä? Ahasveerusta sanottiin lyhyesti Veeruksi, Hapakuk’ia Kukoksi ja Eufrosyyneä Syyneksi ja Marianmessusta tuli Marssu. ”Messu” tuntui jollaintapaa viittaavan kirkkoon eikä siis oikein sopinut ihmisen nimeksi.

Jonkun ajan kuluttua sattui suutari kuolemaan ja pian sen jälkeen kuoli räätälin vaimo. Lesket tuumivat nyt, että heidän sopisi mennä naimisiin ja niin menivät räätäli ja suutarin leski keskenään naimisliittoon.

Siten joutuivat kaikki nuo neljä lasta Veeru, Kukko Syyne ja Marssu yhteen ja heistä tuli tavallaan siskot, mutta eihän se sukulaisuus niin hääviä ollut, koska kullakin siskoparilla oli eri vanhemmat.

Olisihan sitä sentään tultu toimeen, ellei suutarin leski, jonka arvonimenä nyt oli räätäliskä, olisi ollut sellainen kiukkupussi. Räätälin entinen emäntä oli ollut nöyrämielinen, mutta nyt oli räätäli joutunut akkavaltoihin tai oikeammin polvihihnan vallan alle, jonka uusi vaimo oli tuonut mukanaan suutarin tehtaasta. Se oli kauhea hihna, se koroitti pian räätälin uuden vaimon talon pääksi.

Ei voi aina niin tarkoin sanoa kehen lapset tulevat. Räätälin lapsista oli Veeru äkäluontoinen ja Syyne hiljainen; suutarin lapsista taas Kukko hiljainen ja Marssu äkäinen. Nuo kaksi hiljaista pysyivät yhdessä ja tulivat hyvin toimeen; toiset äkäiset tappelivat enemmästä päästä keskenään, toisinaan taas pitivät yhtä puolta tehdäkseen kiusaa hiljaisille siskoilleen.

Uusi räätälinmuija, – Priska oli hänen nimensä, olihan sekin korea nimi, – höyhensi lapsiaan, milloin väsyi pöllyyttämästä ukkoaan. Nuo kaksi äkäistä olivat hänen lemmikkiään; heissä hän tunsi juoksevan omaa vertaan. Toiset kaksi saivat selkäänsä ja kärsiä nälkää, kun äiti näki hyväksi huomata heissä jotain virhettä. Syyneä ei hän voinut kärsiä silmäinsä edessä, olihan aivan sietämätöntä, ettei tuo lapsi milloinkaan niskotellut, vaan aina totteli kärsivällisesti, ollen ahkera kaikissa askareissaan. Marssu oli sen sijaan osa äitiään; hän kyllä saattoi kynsiä, laiskotella samoin ja vähän valehdellakin joskus; se kaunistaa puhetta, arveli Priska-eukko.

”Nyt on sinun mentävä paimentamaan rusthollarin lehmiä”, sanoi Priska Syynelle. Silloin oltiin vasta alussa kevättä, eikä maakaan ollut vielä perin paljas, tuskin viheriää korttakaan tapasi niityillä, mutta rusthollarin ladoista oli heinät lopussa ja lehmät olivat jo parin viikon ajan pureskelleet olkia.

”Kyllä menen, äiti”, sanoi Syyne.

”Saat leipäpalan mukaasi ja sen pitää riittämän iltaan asti.”

”Riittää kyllä, äiti.”

”Ja sinun pitää lainata nuttusi Marssulle, hän raukka tarvitsee jotakin lämmintä mennessään kouluun kylmässä tuulessa.”

”Kyllä, äiti.”

”Kyllä ja kyllä”, mutisi Priska, ”ei koskaan saa kuulla muuta! Eikö sinua itseäsi palella, vätys?”

”Minä juoksen itseni lämpimäksi”, sanoi Syyne.

”Koetappas juosta pois lehmien luota. Sinun täytyy kaiken päivää pysyä paikallasi!”

”Kyllä tahdon koettaa, äiti.”

Tuo tyttö oli aivan auttamaton, aina vaan ”kyllä”, ”kyllä.”

Marssu puolestaan selitti, ettei mikään hänen mielestään ollut niin vastenmielistä, kuin koulunkäynti. Mutta sinne pantiin kuitenkin hän ja Veeru. Toiset kaksi eivät saaneet oppia mitään.

Syyne läksi paimeneen; hän oli silloin kahdeksan vanha. Kenkiä ei hän saanut jalkaansa, sillä nehän olisivat kuluneet metsässä, eikä sukkia liioin, mitä hän sukilla teki, kun ei kenkiäkään ollut? Lyhyt villahame oli hänen päällään ja sen alla paljas paita. Siinä koko puku, Priskan mielestä oli siinä kyllin.

Syyne tuli rusthollarin navetalle. Hänellä oli kädessään lyhyt pihlajakeppi, mutta vain näöksi, hän ei koskaan lyönyt eläimiä. Hän houkutteli lehmät mukanansa ja tämä oli hyvin vaivaloista alussa. – Eläimet pääsivät nyt ensi kerran näkemään auringon valoa ja haistamaan raitista kevätilmaa oltuaan kuusi kuukautta teljettynä pimeään navettaan. Niiden hämmästystä ja iloa oli hauska katsella. Ne katsoa töllistelivät päivän valoa, ne hyppivät pää pyörällä ja häntä suorana, tietämättä minne. Karjassa oli kaksi vasikkaakin, nepäs vasta pistivät sorkat allensa oikaisten koipikolonsa. Oli karjassa härkäkin, yksi härkä, seitsemän lehmää ja kaksi vasikkaa, tämä piti Syynen panna muistiinsa, ettei yksikään pääsisi metsässä eksymään. Härkä olikin ainoa, joka säilytti arvollisuutensa kunnioittaessaan Jumalan vapaata luontoa korkealla läsnäolollaan. Hän päästi ilmoille pitkäveteisen muuuun todistukseksi armollisesta mielihyvästään.

Kylläpä siinä oli puuhaa aikalailla, ennenkuin sai nuo tanssivat naudat liikkeelle hyvässä järjestyksessä kellokas etunenässä, mutta onnistuihan se vihdoin ja Syyne ajoi lehmät niitylle metsäisen mäenrinteen juurelle. Kesäiseen aikaan oli mäen rinteessä punaisenaan mansikoita, mutta nyt oli siinä vielä lumikasoja kuihtuneen syysruohon seassa ja aivan kuin hämähäkin seittiä niissä paikoissa, missä suuret lumikinokset olivat olleet. Kovin vähän siinä oli purtavaa; muun paremman puutteessa kuivia koivun lehtiä ja mustikan varsia. Osa lehdistä oli mustunut, eikä kelvannut syötäväksi, toiset, kellertävät ja punertavat, saattoivat juuri hätätilassa mennä mukiin. Lehmät koettelivat mustikan varsia, olivatpa ne sitkeitä pureskella; se oli samaa, kuin köyhillä ihmisillä perunankuorten syönti.

Huu, kuinka tuuli oli kylmä! Se tarttui tuohon ohueen ja lyhyeen hamerisaan ja puhalsi köyhää Syyne rukkaa paljaalle iholle. Saatuaan lehmät aituuseen, etsi hän mäelle itselleen hyvän paikan, josta saattoi lukea karjansa ja olla tuulen suojassa suuren kiven takana. Nyt söi hän puolet leipäpalastaan suurukseksi; mitähän, jos hän nyt tekisi tuohisen ja lypsäisi jotain lehmää, niin saisi pidot keskellä mäkeä? – Ei, tänään tahtoi hän antaa vasikkain imeä emojaan, olihan se niiden luonnollinen oikeus. Ei hän tahtonut varastaa vasikoiden ruokaa. Hän oli kyllä kuullut, etteivät vasikat saa imeä emoaan, sillä silloin tahtoisivat ne aina tehdä niin ja mistä sitten ihmiset saisivat maitoa? Mutta Syyne parka tuumi kaikessa yksinkertaisuudessan, että Jumala oli ihmiskuntaa viisaampi ja hän oli antanut vasikoillekin, samoin kuin ihmislapsille, äidin.

Aika kävi pitkäksi hänen istuessaan kiven takana; hänellä ei ollut mitään kirjaakaan, kosk’ei hän osannut lukea; jotakin hänen piti kumminkin tehdä. Hän löysi puun kappaleita, männyn kuoria ja käpyjä. Hän rakensi itselleen tupasen kiven juureen, teki aidan, veräjän ja navetan ja pisti neljä tikkua kunkin kävyn alle ja sai siten seitsemän oikein lihavaa lehmää. Härällä piti oleman myöskin sarvet, no, ne se kyllä sai, sillä tikkuja oli kylliksi. Syyne puki kaarnankappaleen punertavista lehdistä tehtyyn hameeseen, teki pään männynkävynpuoliskosta, silmät, nenän ja suun ylivuotisista puolukoista. Kädet ja jalat tehtiin tikkusista. Selväähän se, että lehmien piti saaman ruokaa ja juomaakin: olihan siellä sammalia heiniksi ja lumentähteitä suuren kiven alla. Syyne pani kourallisen lunta lehmien eteen, niiden piti hiukan odottaa, kyllä lumi sulaisi.

Mutta eihän se ollut talo, eikä mikään, jossa ei isäntää ollut; Syyne päätti tehdä kannosta isänsä, räätälin; hänen piti tuleman isännäksi taloon ja oleman muita hienompi. Hän saisi istua pöydällä neulomassa, sakset, neulat ja rässirauta vieressä. Kas, siinäpäs oli temppu saada kasaan niin mutkikkaita kapineita, eikä kiven vieressä ollut mitään niiksi sopivia aineita. Syynen täytyi mennä kappaleen matkaa metsään niitä hakemaan, muttei suinkaan kauas, olihan hänen pidettävä lehmiä silmällä.

Sitten astui hän muutamia askeleita poispäin ja haeskeli puiden välistä. Tuollahan oli jotain kanervien seassa, korkean kuusen alla. Mitä se mahtoi olla? Pieni harmaa lintu, ja se oli kuollut, kuoliaaksi paleltunut! Syyne otti linnun konttaiseen kouraansa ja hohotteli siihen. Se oli kylmä ja kuollut. Mutta entäs, jos hän panisi sen paitansa alle ja lämmittäisi sitä povessaan. Sopihan koettaa. Lintu tuntui niin kylmältä kuin jääpalanen, kun se koski pikkaista tytön sydäntä. Kylmää päältä ja kylmää sisältä, huu! Syyne alkoi väristä vilusta. Mutta kun lintu oli muutamia minuuttia lämmitellyt niin lähellä hänen lämmintä sydäntänsä, alkoi se liikutella siipiään. Se elää, se elää!

Syyne riemastui oikein sydämen pohjasta, otti taas linnun käteensä ja suuteli sen höyheniä. Sinä pieni, viaton ystävä, kiitos, kiitos siitä, että elät. Kerro minulle kuka sinä olet ja kuinka olet paleltunut kuoliaaksi!

Lintu räpytteli pari kertaa kuoleentuneita siipiään, ojensi ne suoriksi ja lensi visertäen tiehensä.

Se oli leivonen, – huudahti Syyne, sekä iloissaan että suutuksissaan. Kas vain sellaista pientä kiittämätöntä veitikkaa, vaan se ei tee mitään, kun ei vaan toiste palella kuoliaaksi.

Nyt oli Syynellä oma talo. Isännän piti nyt olla olevinaan hänen isänsä, räätäli, mutta mistä saisi hän nyt hyvän räätälin keskellä metsää?

Syyne alkoi hakea korkeiden puiden seasta. Silloin huomasi hän äkkiä erään lumikinoksen alla jotakin niin parahultaista, ettei sopivampaa voinut toivoa.

Se oli vanha, hoikka, katkennut ja kumoonkaatunut männynkanto, jonka oksat ja juuret pörhistelivät joka taholle. Siinä oli kädet ja jalat ja pään kohdalla oli sillä paraiksi suuri pahka, jossa oli harmaa parta, sekä jotain silmäin, nenän ja suun tapaista. Syyne laahasi kannon suurella vaivalla talolleen, pyyhki sen puhtaaksi sammalilla ja asetti sen veräjälle. Eihän se tupaan mahtunut, koska se ulottui paljoa ylemmäksi kattoa, mutta yhtä hyvä se siltä oli. Semmoinen oiva mies! Ja miten ihmeesti se oli Syynen isän näköinen. Puuttui vaan rässirauta ja sakset, mutta ne saattoi tehdä tikkusista. Syyne tahtoi itse olla Priskamuorina ja olla oikein kiltti hyvää ukkoaan kohtaan.

Mutta kauheata, hän oli unhottanut elukat tuolla niityllä! Kymmenen niitä piti oleman, hän osasi laskea juuri kymmeneen. Yksi, kaksi, kolme ... hän ei voinut nähdä useampaa kuin yhdeksän, yksi, kaksi ..., missä oli punanen vasikka? Nyyrikki! vasikka oli poissa.

Nyt oli hyvä neuvo tarpeen. Syyne juoksi niitylle ja kysyi kellokkaalta, jonka muka piti oleman maitten poliisina. Kellokas kääntyi häneen päin ja katsoi nuhtelevasti, kuin olisi tahtonut sanoa: jos sinä juuri olet vasikkain täti, niin tuo minulle takaisin punaisin lapsoseni!

Syyneä rupesi peloittamaan. Hän etsi niityltä, aituuksesta mäeltä, hoi! Ei jälkeäkään punaisesta vasikasta. Hän etsi puiden ja kivien alta, hän kurkisti ylös puihinkin, siltä varalta, että vasikka mahdollisesti oli piiloutunut sinne tehdäkseen kiusaa hänelle. Ei hän voinut keksiä punaista karvaakaan; mutta punaisen hännän hän näki, se liikkui vikkelään oksien välissä. Orava! Mitä hän sillä tekisi? Ei hän saattanut viedä sitä kotiin ja sanoa: ”tämä on vasikka!”

Syyne istui kivellä. Mitä nyt oli tehtävä, itkeäkö, vai syödä päivällistä?

Mutta missä oli se leivänpalan puolikas, jonka hän oli säästänyt päivälliseksi? Poissa kuten vasikkakin. Leipä oli pudonnut sammalelle, orava luikahti alas puusta, istuutui takajaloilleen ja otti leivänpalan etukäpäliinsä, näykkäsi sitä etuhampaillaan, nyykäytti päätään ja piti herkun hyvänään. Syyneä rupesi naurattamaan, vaikka olikin niin murheissaan. Semmoinen mokoma ahmari, se syö minulta päivälliseni ja minä vaan katselen syrjästä. No, pidä hyvänäsi! Kyllä minun on nälkä, mutta ehkä sinun on vielä kovempi nälkä, kuin minun.

Kaiken kiusan lisäksi näkyi tuo ilkeä Veeru suuntavan kulkuansa tännepäin.

”Äiti lähetti minut katsomaan miten sinä hoidat elukoita. Missä ne ovat? Jaha, niityllä. Kymmenen niitä sanottiin olevan; yksi, kaksi, kolme ... kahdeksan. Minne sinä olet vasikat hukuttanut?” – ”Vasikat?” kysyi Syyne pelästyneenä. – ”Niin, molemmat vasikat. Kenties on susi ne syönyt.”

”Rakas Veeru, auta minua etsimässä.”

”Hae itse!” sanoi Veeru.

”Veeru kulta, pyydä Kukkoa tulemaan heti minulle avuksi niitä etsiessä!”

Veeru nauroi. – ”Kukko istuu kellarissa siitä hyvästä, että kaatoi maitopurtilon hakiessaan linkkuveistään hyllyltä. Äiti pisti hänet lukon taakse ja illalla, kun tulet vasikoitta kotiin, pääset sinäkin sinne. Hyvästi nyt. Mitä rojua sinulla on tuossa kiven juuressa?”

Ja mennessään potkaisi Veeru kumoon uuden vastarakennetun kauniin talon, aitoineen, veräjineen ja kaikkine lehmineen navetassa.

Syyne katseli taloaan ja yksin jälelle jäänyttä harmaata kantoa, miettien mielessään: jos olisit isäni ihka elävänä, niin auttaisit minua, mutta sinä olet vaan vanha kaatunut puuraukka.

”Älä itke, kyllä minä autan sinua”, sanoi käheä ääni aivan hänen vieressään.

Syyne katseli kummastellen ympärilleen. Niin pitkältä, kuin hän saattoi nähdä niityn, maantien ja mäen yli, ei näkynyt mitään elävää olentoa, paitsi hyttysparvea, joka tanssi katrillia tuolla aidan vieressä. Olihan nyt kevät; mutta Syyne pahan suruisessa sydämessä oli syksy.

”Tässä minä olen”, sanoi taasen ääni. Ja nyt huomasi Syyne kauhukseen, että kantohan se puhuikin, kanto, joka oli olevinaan hänen isänsä, räätäli!

”Miksi minua pelkäät?” jatkoi kanto. ”Olenhan vain vanha kaatunut puu. Ymmärrätkö mitä sanon?”

”Kyllä”, sanoi Syyne. Hän oli huomaavinaan, että ääni kävi sitä selvemmäksi, mitä enemmän kanto puhui. Tämän laita oli samoin, kuin tuon kuolleen leivonkin, joka ensin siipiään räpytettyään rupesi vihdoin visertämään.

”Se on hyvä”, sanoi kanto. ”Kuules nyt, mitä minä sanon! Sinä olet lämmittänyt paleltunutta leivoani lapsensydämelläsi ja herättänyt sen jälleen henkiin. Sinä olet suonut vasikkain nauttia maitoaan, vaikka sinun itsesikin oli jano, ja oravan syödä leipäsi, vaikka sinun itsesikin oli nälkä. Etkö luule kaikkein eläinten ja kasvien, vieläpä metsän enimmin halveksittujen kantojenkin käsittävän, mitä se on, että joku tekee heille hyvää. Tottahan toki, luota siihen! Ja etkö tiedä, että kaikissa kasveissa ja eläimissä on elävä henki? Kyllä se on niissä, mutta se on kuin kahleissa, se ei ole vapaa, kuten sinun henkesi. Se on saman Luojan luoma ja elää omaa elämäänsä, niinkuin sinäkin elät omaa elämääsi. Se puhuu omaa kieltään, mutta ihmiset eivät ymmärrä sitä. Siksi sanovat he: kasvi ei osaa puhua, eläin ei osaa puhua. Se tulee siitä, että aikaihmiset ja pikkuvanhat lapset ovat vieraantuneet luonnosta. Hyvät, viattomat lapset ymmärtävät luonnon kieltä, mutta toiset tuumivat sen olevan vaan kuvittelua ja nimittävät sitä taruksi. Niin, sano sitä vaan taruksi, mutta muista, että se on tosi taru, siinä on enemmän totuutta kuin ihmiset aavistavatkaan.”

Syyneä ei ollenkaan enään peloittanut, hän oli vain iloissaan ja ihmeissään. Hän kyllä tiesi saduista, että koko luonto osaa puhua, mutta ett’ei kaikki sitä käsitä! Hänhän käsitti kyllä joka ikisen sanan. Hän vain kummasteli kuka kanto oikeastaan oli.

Ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa, jatkoi kanto.

”Sinä kummeksit kuka minä olen? Vanha kanto raukka, enkä mitään muuta. Minä olen ollut suuri puu, käynyt vanhaksi kuin muutkin puut ja taittunut myrskyssä. Jos heität minut tuleen, niin palan, jos hakkaat minut palaisiksi, niin on minusta vaan lastuja jälellä. Mutta miten kurja ja katoovainen olenkin, niin olen kumminkin kappale tuota suurta ja elävää luontoa. Ja kaikki se voima, mikä Jumala on luontoon pannut, on minussakin. Minä en voi enempää, kuin mitä luonto voi, mutta sen, mitä se voi tehdä, sen voin minäkin. No niin, sinä olet hyvä lapsi, sinä olet kiskonut minut esiin lumikinoksesta, pyyhkinyt minut puhtaaksi ja asettanut talosi kunniavahdiksi. Minä tahdon palkita hyvyytesi. Kuinka monta sormea sinulla on?”

Sitä ei Syyne tiennyt. Mutta hän osasi laskea kymmeneen, hän alkoi laskea sormiansa ja vastasi: kymmenen.

”Hyvä”, sanoi kanto. ”Satujen hyvien haltijain tapana on täyttää kolme toivomusta, mutta minä tahdon olla jalomielisempi, minä täytän niin monta toivomusta kuin sinulla on sormia molemmissa käsissä yhteensä, ja niin suuressa mitassa kuin voimani myöntävät. Huomaa, että voin antaa sinulle ainoastaan sitä mitä luontokin, mutta minä en voi muuttaa Jumalan tahtoa, enkä ihmisten sydämiä. Kukin sellainen toivomus on samaa kuin hukkaan mennyt sormi. Punnitse siis tarkoin ja valitse viisaasti! Nyt aletaan. Oikean käden peukalo!”

”Että saan vasikkani terveenä takaisin!” toivoi Syyne punnitsematta.

Kanto taittoi kuivan oksan rosoisesta rinnastaan, pani sen suuhunsa ja puhalsi kuin pilliin. Heti näkyi Syynen suureksi iloksi ensin punainen ja sitten valkea vasikka kompuroivan esiin pitkillä koivillaan kivien lomitse. ”Miksi olette karanneet?” kysyi kanto. ”Miksi olette tuottaneet tälle kiltille paimentytölle niin paljon huolta?”

”Susi vei meidät”, vastasivat vasikat. Ne oikein vastasivat. Nekin osasivat puhua?

”Susiko; eikö se repinyt teitä palasiksi?”

”Se oli kyllä tarkoitus, mutta se sattui näkemään sinut mäellä ja silloin pelästyi se aikalailla.”

”Hyvä. Menkää nyt äitienne luo niitylle, älkääkä enää koskaan täst’edes karatko!”

Vasikat läksivät noloina matkaansa ja kanto jatkoi: »oikean käden etusormi!»

”Jospa saisin hiukan ruokaa, minä olen niin nälissäni ja viluissani.”

Uusi ääni pilliin. Pian ilmestyi höyryävä vadillinen makkarasoppaa, puulusikka laidalla. Kanto katseli tyytyväisesti, miten nälkäinen lapsiraukka söi vatsansa täyteen. Jott’ei mitään puuttuisi, ilmestyi vielä kupillinen lämmintä maitoa. – »Oikean käden keskinen», jatkoi kanto Syynen syötyä.

”Anna härän, lehmäin ja vasikkain myöskin syödä tarpeekseen!” pyysi Syyne.

Pilli soi ja pianpa peitti koko niittyä rehevä heinä; nälkäiset elukat kahlasivat polviaan myöden pitkässä heinässä ja polkivat jalkoihinsa enemmän, kuin ennättivät syödä. Syyne taputteli käsiään ihastuneena. Nyyrikki – onpa tämä vähän toista kuin mustikan varret! – »Oikean käden nimetön!»

”Anna kaikkien ihmisten ja eläinten aina saada kyllikseen ruokaa!” huudahti Syyne iloissaan ja innoissaan toivoen kaikille yhtähyvää, kuin itse oli saanut.

”Lapsoseni, minun käy sääliksi”, sanoi kanto, ”että olet menettänyt yhden sormen. Luonnon ja ihmisten ikihyvä Isä, joka ruokkii kaiken, missä vaan eloa on, on nähnyt hyväksi joskus koetella lastensa uskoa kieltämällä heiltä joksikin aikaa jokapäiväisen leivän. Tätä toivettasi en voi täyttää. Oikean käden pikkusormi!”

Hiukkasen alakuloisena vastasi Syyne vähän mietittyään: ”että äiti olisi hyvä isää kohtaan.”

”Taaskin meni sormi hukkaan, lapsoseni; rukoile Jumalaasi, että hän kääntäisi äitisi pahan mielen rakkaudeksi, niinkuin hän itsekin on lempeä kaikkia luotujansa kohtaan. En tätäkään pyyntöäsi voi täyttää. Nyt olet toivonut koko oikean kätesi sormilla. Punnitse nyt tarkoin! Vasemman käden peukalo!”

Itku kurkussa vastasi Syyne: ”Minä tahtoisin niin mielelläni, että äiti, Veeru ja Marssu olisivat hyviä ja tulisivat onnellisiksi, mutt’en uskalla sitä toivoa. Saanko toivoa pääseväni kouluun?”

”Saatpa kyllä. Huomis-aamuna saat alkaa koulunkäyntisi: »Vasemman käden etusormi!»

”Ja oikein painetun aapiskirjan, jossa on kukkokin!”

”Saatpa kyllä painetun aapisen kukkoineen, sinä pikku narri, sen olisit saanut minun avuttanikin. Elä tuhlaa kalliimpia toiveitasi näin mitättömiin. Vasemman käden keskisormi!»

”Ei, kanto, nytpä ei olekaan minulla enää mitään toivomista ... vaan odotapas sentään! Isä käy kankeaksi paljosta pöydällä istumisesta jalat ristissä. Hänen pitäisi ratsastaa. Lähetä hänelle kaunis hevonen!”

”Ai, ai, se on vaarallista huvia hoikkakinttuiselle räätälille. Onko isäsi koskaan ennen istunut hevosen selässä?”

”En sitä uskoisi. Mutta se on niin kaunista, kun voudin Kalle höyhen hatussa ratsastaa kirkolle. Minä tahdon, että isä tulee yhtä kauniiksi.”

”No, ratsastamaan en voi häntä opettaa, mutta huomis-aamuna seisoo hänen hevosensa satuloittuna pihalla. Nyt on sinulla kaksi sormea jälellä. Vasemman käden nimetön!»

”Kaksiko sormea? Kaikkein rakkahin kanto, sano mitä minun pitää toivoman, minä en todellakaan tiedä mitään toivottavaa! Toivoisinko rahaa isälle?”

”Keksi parempaa!”

”No sitten toivon Marssulle riisimakkaraa, Kukolle kuvakirjan, Veerulle, niin mitä? – Äidille ... mitä toivoisin äidille!”

”Veeru potkasi talosi nurin ja äiti ajoi sinut kylmään tuuleen nututta.”

”Ei, ei, Veerun pitää saada uusi lakki ja äidin pitää saada uusi pummulihame.”

”Nyt olet toivonut neljää lahjaa yhden sijaan, vaan olkoon menneeksi, sinä saat ne. Mutta nyt on vain yksi sormi jälellä. Toivo nyt järkevästi jotakin itsellesi! Vasemman käden pikkusormi!»

”Niin, sano nyt, mitä toivoisin itselleni? Onko hyvä, jos haluan saada koko maailman rahat tai, että pääsisin keisarinnaksi tai, että osaisin koko aapisen ulkoa, tai parin uusia sukkia, koska vanhoissa on reikä kantapäässä? Taikka, että saisin sunnuntaisin aamulla kaksi sokeripalaa kahvia juodessani, kun nyt saan vaan yhden? Tahi – mutta mitenkä saan härän, lehmät ja vasikat onnellisesti kotiin, koska täällä metsässä on susia? Jospa ne nyt pian saisin kunnolla kotiin navettaan kaikki kymmenen.”

”Tuolla maantiellä näet niiden vaeltavan kotiin. Ne saapuvat kaikki terveinä ja kylläisinä perille.”

”Joko ne menevät? Ei, odotappas hieman, minä toivon itselleni jotakin muuta.”

”Viimeinen toivosi on täytetty. Toivoa kyllä saat niinkauan, kuin elät, mutta toteuttaminen ei ole enää minun, eikä sinun vallassasi. Lapset toivovat vähäpätöisiä asioita, vaikka olisivat voineet toivoa jotakin suurta, mutta sinä olet ajatellut enemmän muiden, kuin omaa onneasi. Vanha harmaa kanto ei sinua moiti. Mene nyt kotiin ja ole aina Jumalan lapsi, niin olet myöskin luonnon hyvä lapsi. Hyvästi pikku Syyne!”

Kun Syyne tuli kotiin karjoineen, oli Priska muori jo kellarin avain kädessä rusthollarin veräjällä. Hän oli sanonut rusthollarin emännälle: ”Tyttö on antanut suden viedä kaksi vasikkaa, ne meidän täytyy maksaa, mutta siitä saakin tyttö istua seitsemän päivää ja seitsemän yötä kellarissa.” Rusthollarin emäntä tarkasti ja luki karjan ja sanoi: ”ovathan ne kaikki täällä. Mutta katsokaas, kuinka ne ovat lihavia, aivan kiiltäviä, onpa se vähän erinomaista näin huonolla ja aikaisella kevätlaitumella. Näin hyvää karjatyttöä ei meillä ole milloinkaan ollut.”

”Mutta Veeru on sitten valehdellut minulle!” huudahti Priska. Veeru sattui juuri tulemaan toivottaakseen siskolleen onnea kellarireissuun. Kelpasipa katsella, miten Veeru sai luudan varresta niin runsaasti, että Syynen täytyi rukoilla hänen puolestaan.

”Älkää lyökö häntä, äiti! Kun Veeru kävi luonani mäellä olivat vasikat poissa, mutta ne tulivat takaisin.”

Koko kylä ihmetteli, miten rusthollarin lehmät oli niin lihoneet, mutta enemmän vielä ihmeteltiin, kun seuraavana aamuna räätälin pihassa seisoi kaunis satuloittu hevonen. Kenenkähän tuo oiva varsa lienee. Onkohan herrastalon patruunan?

”Se on sinun hevosesi, isä”, sanoi Syyne, joka ei enää voinut salata iloaan. ”Nyt saat ratsastaa joka päivä.”

”Pitääkö minun ratsastaa? Kylläpä se olisi kaunista!” nauroi räätäli.

”Noh, koeta!” sanoi Syyne, räätäli suostui ja kapusi hevosen selkään, mutta putosi sieltä, kuin paikattu tumppi.

”Ai, ai!” huusi hän, ”mutta ehkä onnistuu paremmin, kun olen hieman ehtinyt harjaantua.”

”Minä olen saanut kuvakirjan!” huusi Kukko.

”Ja minä uuden lakin!” kirkui Veeru.

”Ja minä olen saanut riisimakkaran!” riemuitsi Marssu.

”Mitä ihmettä!” huusi Priska muori, ”minä olen saanut ihka uuden pummulihameen!”

Syyne hymyili itsekseen, ollen vaiti, mutta toiset huomasivat sen. – Sinäpä tiedät jotakin. Sinä tiesit jotain isän uudesta hevosestakin. Kerro, kerro!

Ei Syyne raukka osannut valehdella, hänen täytyi kertoa kaikki, mitä tuona merkillisenä päivänä oli tapahtunut, kun hän oli rusthollarin karjaa paimentamassa.

Hän unohti vaan kertoa, kuinka hyvä hän oli ollut eläimiä kohtaan.

”Syyne, et sinä olekkaan tyhmä tyttö, sinä olet antanut minulle kauniin pummulihameen. Sinä saat mennä kouluun ja alkaa jo tänään. Marssu tahtoo lopettaa koulunkäynnin, mikä on hänestä kaikkein ilkeintä maailmassa. Marssu ei ollut kertonut, että hänet oli eroitettu koulusta.”

Syyne kiitti, hän oli jo saanut kukkoaapisensa.

”Äiti”, sanoi Marssu, ”anna minun huomenna mennä paimentamaan rusthollarin lehmiä!”

Muorilla ei ollut mitään sitä vastaan, jos Marssu voisi tuoda äidille pitkän murun hurstikangasta.

Marssu virkkoi Veerulle: ”olisipa se aika saantia, jos saisimme kuin Syyne, mitä mieli tekee, kun vaan toivomme itsellemme.”

”Jaa-a”, sanoi Veeru. ”Minä tulen mukaan!”

Toisena aamuna menivät Marssu ja Veeru paimentamaan rusthollarin karjaa. He olivat varustaneet itsensä lämpimillä vaatteilla ja hyvillä eväillä. Lehmät ajettiin piiskan lyönnillä niitylle, joka jälleen oli kellastunut ja kuihtunut. Kun karja oli aituussa, istuivat paimenet Syynen hävinneelle talolle syömään suurusta. Kanto seisoi vielä paikallaan harmaana, vanhana ja hiljaisena. Lapset katselivat sitä uteliaina. Oliko todellakin mahdollista, että tuollainen kurja puutönkkö antoi, mitä vain siltä pyysi? He tahtoivat koettaa.

”Kanto rukka”, sanoi Marssu, ”lähetä minulle helminauha!”

”Lähetä minulle pyssy!” komensi Veeru.

”Minä tahdon olla korein kirkossa”, lisäsi Marssu.

”Minä tahdon ampua kaikki leivot ja oravat täältä metsästä”, selitti Veeru.

Kanto seisoi vaieten, niinkuin ennen, mutta jos Syyne olisi ollut saapuvilla, olisi hän huomannut, miten parta liikkui, ikäänkuin olisi häntä hieman naurattanut. Eihän se voinut puhua sellaisille, jotka eivät ymmärtäneet sitä.

Nytkös Veeru suuttui. ”Jaha, etkö sinä tottele? Minäpäs opetan tottelemaan, sinä vanha kuivanut variksen pelätin”, – ja nyt antoi Veeru kannolle sellaisen läimäyksen piiskastaan, että kanto vieri nurin.

”Voi, mitä olet tehnyt?” valitti Marssu. ”Nyt se meihin suuttuu, eikä anna meille ollenkaan lahjoja.” Hän nosti kannon jälleen pystyyn ja siveli voita sen suuhun lohduttaakseen sen vihaa.

”No, kanto”, sanoi Veeru uhitellen, ”annatkos minulle pyssyn, muuten sytytän sinut tuleen. Minulla on tulitikkuja taskussani.”

”Sen sinä jätät tekemättä!” huusi Marssu.

”Mitä vielä”, nauroi Veeru, ottaen esiin laatikon. ”Saanko pyssyn, vai enkö saa?”

Kanto oli vaiti. Marssu tahtoi temmata Veerulta tikut pois, mutta sai sellaisen tuuppauksen, että vieri alas mäkeä.

”Vai niin, minä en siis saakkaan pyssyä!” huusi Veeru, ”kyllä minä sinun opetan!”

Nyt pisti hän palavan tikun kannon parran alle. Parta oli kuiva kuin ruuti ja tulen arka, se alkoi rätistä ja pian oli koko kanto ilmitulessa. Tuuli oli heti saapuvilla, tietäähän sen, kukapa ei tunne kevättuulta? Monta viikkoa oli se jo lakaissut niittyjä ja kuivaellut metsiä. Nytkös se työtä sai, pullisti keuhkojaan ja hohkui vireästi liekkiin. Liekit luikuivat nopeasti kannosta sammaliin, sammalista kanerviin, kanervista katajiin, niistä kuusiin j. n. e. pitkin metsää mäntyihin ja koivuihin, hui! tulipa siitä aika loimuvalkea. Pianpa oli metsä tulen ja savun vallassa. Tuuli tanssi polkkaa liekkien kanssa ja heitti ne aidan yli niitylle, jossa ne tarttuivat kuiviin lehtiin. Härkä, lehmät ja vasikat pakenivat mölisten, hännät suorina, mutta sudet olivat huomanneet ne, ja kun ei tuo peloittava kanto enään ollut nähtävissä, niin voi kyllä ymmärtää, etteivät sudet jättäneet niin hyvää tilaisuutta käyttämättä. Lehmät ja vasikkaraukat, en raski kertoakaan, miten heidän kävi!

Marssu tuli juosten kotiin kertomaan onnettomuudesta. Härkä tuli mylvien hänen jäljessään, se oli ainoa nelijalkainen, jonka oli onnistunut pelastua. Koko kylä lähti liikkeelle, kaikki väki riensi sammuttamaan metsänpaloa. Mitäs he voivat auttaa? Koko metsä oli hiilenä ja niitty tuhkana.

Veerusta löydettiin toinen saapas. Kanto oli kaatunut hänen päälleen ja sytyttänyt hänen vaatteensa. Ei saa koskaan ärsyttää luonnon voimia.

Räätäli sai kiittää onneaan, että rusthollari tyytyi hänen uuteen hevoseensa, korvaukseksi lehmistään ja vasikoistaan.

Mutta ei niin pahaa, ettei siitä jotain hyvääkin olisi. Priskasta tuli siitä päivästä aivan kuin toinen ihminen. Hän ei voinut unhottaa, että oli lähettänyt lapset tuohon onnettomuuteen muka hakemaan hänelle murua hurstikangasta. Marssustakin tuli nyt kiltti tyttö. Hänestä ja Kukosta ja Syynestä tuli pian hyvät ystävykset.

Seuraavana keväänä menivät he kolmen kesken tuolle metsäiselle mäelle, missä onnettomuus oli tapahtunut Veerulle ja lehmille. Metsästä oli vaan jäljellä muutamia hiiltyneitä kantoja, jotka olivat enemmän nokikolarin, kuin räätälin näköisiä, ja mustalle niitylle oli ilmestynyt muutamia vihreitä korsia tuhan sekaan. Lempeä, voimakas kevät, joka herättää uutta eloa luonnon haudoista, oli jo alkanut poistaa hävityksen jälkiä tästä autiosta seudusta.

Lapset etsivät turhaan jotain jäännöstä kummallisesta kannosta, joka kerran oli Syynen talon isäntänä.

”Syyne”, sanoi Marssu, ”minä luulen, ettei se ollutkaan mikään oikea kanto; se oli itse metsänkuningas. Sanotaanhan metsänkuninkaan ilmestyvän valepuvussa lapsille ja metsästäjille.”

”Niin sanoo satu”, vastasi Syyne, ”mutta minä kuulin kannon itse sanovan, että hän oli kanto, kuin muutkin kannot, kuinka se muutoin olisi voinut puhua. Niin kauan kun se oli olemassa, eli siinä elävä henki, joka on kasveissa ja eläimissä. Marssu, olkaamme hyviä kaikkia kasvia ja eläimiä kohtaan. Älkäämme koskaan pahoittako sitä elävää henkeä, joka niissä on!”