KAKSI PUROA, TOINEN KOVAAN KOHISEE, TOINEN SIEVÄÄN SOHISEE.

”Puro on niin kummallinen”, sanoi Juhani; ”näyttää ihan kuin hänellä olisi jotain minulle sanomista. Joka kerta kuin teen salpauksen häneen pienillä kivillä, saadakseni laivani syvempään kulkuväylään, räiskyttää hän vettä silmilleni, lorisee, ihan kuin hän tahtoisi sanoa: kuule minua! kuule, mitä minulla on sanomista! Niin, hyvä on haastella, kun puhuu kieltä, jota ei kukaan ymmärrä.”

”Tiedätkö”, sanoi Hilja, ”juuri niin on minunkin puroni laita. Kuin minä pasikoin siinä ja pesen nukkeni vaatteita, niin näkyy minusta niinkuin joku kurkistaisi vedestä minulle vastaan, nyykähyttäisi päätään ja sanoisi: ”minä tiedän jotain, jota sinä et tiedä!”

”Sinä näet oman kuvasi vedestä”, sanoi Juhani.

”Niinkuin en minä sitä tietäisi”, vastasi Hilja närkästyneenä. ”Mutta sen sanon sinulle, että purossa on ihan eri tyttö, ja minusta tuntuu niinkuin olisimme sisaria. Kuin minä avaan suuni, niin tekee hän samoin, mutta kuin minä sanon jotain, on hän vaiti.”

”Se on Ahdin pieni tytär”, sanoi Juhani. ”Varo itseäsi. Jos hän on isäänsä, ottaa hän sinua jalasta kiinni ja vetää sinun veteen.”

Hilja ei tähän vastannut mitään; hän oli pahoillaan.

”Elä toki ole pahoillasi, Hilja”, sanoi Juhani. ”Meidän puromme ovat niin lähellä toisiansa, että ne varmaan tulevat samasta lähteestä. Ne ovat kenties sisaruksia. Minun puroni on isompi ja voimakkaampi kuin sinun, ja kohisee välistä rajusti; sentähden annan minä sille nimen: Kohiseva.”

”Minun puroni on pienempi ja sävyisempi”, sanoi Hilja. ”Se sohisee niin lempeästi, kuin ilta on tyyni ja hiljainen, ja sentähden olkoon nimensä: Sohiseva.”

”Se on hyvä!” sanoi Juhani. ”Kohiseva on minun veljeni ja Sohiseva sinun sisaresi. Lysti on, kun molemmilla on nimet.”

”Tiedätkö”, sanoi Hilja, ”Kohiseva ja Sohiseva ovat ihan kuin kaksi pientä lasta. Mihinhän ne sentään joutuvat, kuin täältä lähtevät!”

”Ne menevät avaraan maailmaan”, sanoi Juhani. ”Tule, niin seuraamme heitä matkallansa. Sinä käyt pitkin Sohisevan rantaa ja minä taas seuraan Kohisevan rantaa, ja kuin niitten tiet loppuvat, palajamme takaisin.”

”Mennään, mennään! Odota vain, jahka minä hyppään kotia ja noudan voileivän”, sanoi Hilja.

”Tuo minulle sitte myöskin!” sanoi Juhani.

Hetken kuluttua tuli Hilja takaisin voileivät muassaan. ”Hyvästi nyt”, sanoi hän. ”Hyvästi, hyvästi”, sanoi Juhani. Ja niin he läksivät matkalle kumpikin seuraten oman puronsa vartta, Juhani Kohisevan ja Hilja Sohisevan rantaa.

Mutta nyt jakaantuu satu kahteen kertomukseen, toinen Sohisevasta ja toinen Kohisevasta. Minkä näistä ensin kerromme? Kenties Hiljasta ja Sohisevasta?

Hilja meni ja puhui purolle: ”sinä pieni lapsi, joka vielä makaat kehdossasi, mitä sinustakin maailmassa tulee? Kulje hiljaan ja kiltisti, rakas puroni, ja anna minun tietää kohtalosi, kuin kasvat isoksi.”

Hilja kulki yhä eteenpäin ja puro juoksi hiljaan räiskyttäen kirkasta vettänsä rantojen kukkasille. Sill’aikaa joi se niittyjen nesteitä ja söi kukkasten juuria ja kasvoi niin yhä isommaksi. Ja mitä isommaksi se tuli, sitä kirkkaampi ja tyynempi sen vesi, sitä kauniimpi sohinansa ja sitä vihreämmät rantansa. Viimein laski se tyyneen ja kirkkaasen järveen. Siellä rehotti koivuja ja pihlajoita pitkin rantoja, ja taivaan aurinko katseli syvälle tyyneen järveen, ja lumivalkoiset joutsenet uiskentelivat iltaruskon säteilevässä valossa.

Silloin pani Hilja kätensä ristiin ja sanoi purolle: ”Onnellinen sinä, pieni, rakas puroseni! Koko tielläsi olet levitellyt siunausta ja vihreyttä ympärillesi, ja kuin vaelluksesi on loppunut, antaa hyvä Jumala sinun niin ihanasti vaipua kirkkaan järven helmaan iltaruskon valossa. Hyvä Jumala, anna minunkin elää ja kuolla, niinkuin pieni puroseni!”

Sitten palasi Hilja takaisin kiitollisena ja iloisena, ja ennen yön tuloa, oli hän taas kotona. Mutta Juhani ei ollut vielä kotona. Hän tulee kai, ajatteli Hilja.

Mutta Juhania ei kuulunut. Hän ei tullut sinä iltana, eikä seuravana päivänä; hän ei tullut moneen vuoteen. Juhani parkaa, ajatteli Hilja; hänellä ei ollut enempää kuin yksi voileipä eväänä!

Vihdoin luulivat kaikki, että Juhani oli kadonnut ikuiseksi, ja surivat sitä kovasti. Ainoastaan Kohiseva ja Sohiseva kohisi ja sohisi ihan selvään kesäiltoina: odottakaa, odottakaa, kyllä hän vielä tulee! Mutta heitä ei uskonut kukaan.

Niin kuluivat ajat. Hilja kasvoi isoksi ja unohti pestä nukkien vaatteita Sohisevan purossa, ja unohti myöskin nyykähyyttää päätänsä puron pienelle tytölle, joka ennen muinoin oli hänen paras kumppaninsa. Vihdoin unohti hän melkein surra Juhania; paljo muita ajatuksia tuli ja peitti unohduksen verholla entiset muistot. Mutta Sohiseva ja Kohiseva yhä lorisivat: kyllä hän vielä tulee; odottakaa vaan, kyllä hän tulee!

Eräänä päivänä tuli vieras herra, jolla oli pitkä musta parta, ja tiedusteli nuorelta tytöltä puutarhassa erästä lasta, nimeltä Hilja. Mutta tyttö, jolta tätä tiedusteli, oli juuri Hilja itse. Hän ei vastannut mitään, vaan kainosteli ja oli hämillään, kun ei voinut ymmärtää, mitä vieras herra täällä tahtoi.

Silloin kävi vieras hyvin murheelliseksi ja sanoi: ”ei kukaan tunne minua enään täällä, ja Hilja, minun sisareni, on poissa nyt. Tahdonpa mennä Kohisevan ja Sohisevan luo kysymään heiltä, missä sisareni Hilja on.”

Tästä Hilja kohta huomasi, että vieras olikin oma kaivattu veljensä Juhani, ja eipä paljon puuttunut, että hän kohta olisi lentänyt veljensä kaulaan ja sanonut: älä sure, Juhani, tässähän minä olen, oma rakas sisaresi, ja nyt me emme koskaan enään eroa! Mutta hän malttoi mieltänsä ja sanoi: ”tulkaa, niin menemme purojen luo!”

Ja niin he menivät. Purot olivatkin lähellä toisiansa; oli ainoastaan pieni vihreä kukkula niitten välillä. ”Minä tunnen puroni”, sanoi vieras. ”Nuori tyttö, tahdotko kuulla puroni historian?”

”Niin, kerro se”, sanoi Hilja sykkivällä sydämmellä. Ja Juhani alkoi:

”Hyvin pieni olin, kuin läksin kotoa ja sisareni luota katsomaan, miten puron kävisi, kuin se tulee isoksi. Kohiseva oli alussa kiivas ja raju, niinkuin vallaton poika, eikä kärsinyt esteitä tiellänsä. Kuin se kohtasi kiven, meni se kuohuen vihasta ja vieritti kiven pois tieltään; mutta kuin tuli kallio eteen, taistelivat kumpainenkin ylivallasta, ja usein voitti kallio. Mutta mitä kauemmalle Kohiseva ehti, sitä isommaksi se kasvoi; pienempiä puroja ja ojia laski vetensä siihen, ja niin tuli siitä joki.

Minä seurasin sen tietä yhä; kuin tuli nälkä, pyysin ruokaa taloista joen rannalta, ja kuin janotti, join vettä joesta, ja kuin väsytti, panin levolle rannan pehmeälle nurmikolle. Mutta Kohiseva kävi yhä isommaksi ja hurjemmaksi. Se ei enää välttänyt kallioita, vaan karkasi niitten yli kohisevana koskena, ja lepäsi sitten taas tyynemmässä vedessä, hakien voimia uusiin taisteluihin. Sen rannikolla oli myllyjä; se teki ahkerasti työtä, käytti myllyjen pyöriä ja jauhoi jauhoja monelle kylälle. Sahoja rakennettiin sen varsille. Kohiseva sahasi lankkuja ja lautoja yöt sekä päivät. Suuria tukkilauttoja ui sen hartioilla ja purjeveneitä piirsi nopeasti sen pintaa. Se kasvoi kasvamistaan ja vihdoin tuli siitä hyvin iso joki, isoimpia kuin maailmassa löytyy. Minä seurasin sen rantaa vuosia ja kuukausia, ja näin suuria virtoja ja jokia tuon tuostakin laskevan vetensä siihen. Siitä tuli Kohiseva yhä voimakkaammaksi. Minä näin sen kantavan hartioillansa suuria laivoja, ja näin sen virtaavan rikkaitten kaupunkien läpi, joissa asui tuhansia ihmisiä. Usein kysyttiin minulta: ”oletko nähnyt niin mahtavaa jokea?” ”En ole”, sanoin minä, ”mutta minä olen sen nähnyt pienenä lapsena, minä olen tehnyt pienillä kivillä salpauksia siihen sen alkulähteen luona, ja ensimmäinen laiva, jota se kantoi, oli minun herneenpalosta tehty pikku veneeni.”

Mitä isommaksi Kohiseva kasvoi, sitä tarpeellisemmaksi, mutta samalla vaarallisemmaksi tuli se ihmisille. He rakensivat mahdottoman isoja salpauksia sen rannoille, voidaksensa hillitä sen pahaa luontoa, joka välistä ajoi sen karkaamaan yli laitojensa ulos oikeasta väylästään. Kerran keväällä paistoi aurinko kuumasti, niin että paljon lunta suli vuorilla ja juoksi voimakkaissa puroissa isoon jokeen. Siitä tuli Kohiseva mielivaltaiseksi ja rajuksi. Minä näin sen paisuvan kovin, hyökkäävän salpausten yli ja murtavan ne sekä tulvallansa peittävän monen peninkulman alan hedelmällistä ja tiheästi asuttua maata.

Mutta kerran kohtasi se vuoren joka esti häneltä tien: ja mitä Kohiseva silloin teki? Se kokosi vetensä suureksi järveksi vuoren eteen ja taisteli sen kanssa, mutta vuori ei väistynyt paikaltaan. Järvi nousi nousemistaan, tuli vihdoin vuoren huipun tasalle ja rupesi tulvaamaan sen yli, muodostaen suurimman ja kauniimman köngäksen, kuin koskaan on nähty. Jyrinä kävi, vesi kuohui ja nousevassa höyryssä kuvastuivat taivaankaareen kaikki värit, ja niin vyöryi Kohiseva enemmän kuin sadan kyynärän korkeudelta alas, pyrkien matkansa perille, joka oli kaukainen maailman valtameri.

Sinne sillä vielä oli pitkä matka, ja vihdoin se uupui omaan suuruuteensa ja jakaantui kolmeen haaraan, joissa matala vesi hitaasti virtasi liejuisen maan läpi. Nyt oli Kohiseva vanha; sen elämä oli kulkenut liian nopeasti ja sentähden kävi se vanhoilla päivillään raihnaaksi. Ihmiset ottivat taas valtoihinsa jakaantuneen virran ja tekivät salpauksia täällä siellä, miten tahtoivat. Ja kuin vihdoin aika lähestyi, jolloin sen piti katoaman valtamereen, hiipi Kohiseva hiljaan ja väsyneenä monen pienen lasku-ojan kautta ijankaikkiseen kuoleman syvyyteen.

Mutta minä sanoin itsekseni: Hyvä Jumala, nyt olen Kohisevan kohtalossa nähnyt kuvan ihmiselämästä sen jaloudessa, kauneudessa, hyödyllisyydessä, uhkamielisyydessä ja vihdoin sen raihnaisuudessa. Ja nyt tiedän, ett’ei mikään voima, ei mikään suuruus maan päällä ole ijankaikkista laatua, vaan suuri valtameri odottaa meitä kaikkia. Anna meidän sentähden hakea jalouttamme ja ijankaikkista tarkoitustamme ainoastaan sinussa, meidän Herrassamme ja Jumalassamme! Opeta meitä jo ajoissa taivuttamaan uhkeata mieltämme nöyryyteen, niin että meistä tulisi hyvät lapset sinun sekä taivaissa että maan päällä olevaan valtakuntaasi!”

”Nyt”, sanoi Juhani, ”on kertomus Kohisevasta loppunut. Minä olen tullut takaisin viisaampana kuin läksin, mutta Hilja sisartani en löydä, ja niin muodoin olen yksin maailmassa kaiken viisauteni kanssa.”

”Et olekaan”, sanoi Hilja; ”sinä et ole yksin enää, sillä nyt lepäävät sisaresi käsivarret kaulasi ympärillä, sinä tunnet sisaresi suudelman huulillasi ja sisaresi kyynelet pyrkivät sinun lämpimäin kyyneliesi parveen. Nyt rakennamme itsellemme asunnon tähän niitylle Kohisevan ja Sohisevan välille, niin että yhä näemme kumpaisetkin ja muistamme kumpaisenkin eri vaiheet. Tahdotko niin, Juhani? Sano, tahdotko?”

”Tahdon”, sanoi Juhani, suudellen Hiljan poskea. Ja sitte he rakensivat itselleen tuvan Kohisevan ja Sohisevan välille ja muistelivat aina Jumalan hyvää tarkoitusta, kun hän on ihmisen silmäin eteen levittänyt ihanan luonnon rikkaat kuvat.

Hilja ja Juhani vanhentuivat vähitellen, mutta purot olivat aina yhtä nuorina. Ne olivat yhä samat pienet lapset, joitten kirkkaassa pinnassa Hilja ennen muinoin oli nähnyt Ahdin tyttären nyökkäävän päätään, ja joitten virtaa myöten Juhani pani herneenpalko-veneensä uimaan. Sohiseva sohisi yhä hiljaan kesäilloin; Kohiseva kohisi yhä yhtä vallattomasti hiekan ja kivien yli. Niistä ei kumpainenkaan tiennyt tulevata kohtaloansa, mutta Hilja ja Juhani ne kyllä tiesivät, ja heillä oli oppia siitä koko elin ajaksensa.