Olethan syksy kalju

Ja harmaa, sokea!

On hengitykses valju

Ja raskas huo’unta.

Nyt kyynelehtii kukka

Ja päivä peitäksen,

Mut en sua syksy rukka

Mä sentään moiti, en.

Mä muistan äitin armaan,

Hän harmaantuu, kuin sä,

Vaan mieleltänsä varmaan

Hän ain’ on lempeä.

Ol’ isoisän’ hänkin

Sokea vanhana,

Mut voitti näkevänkin

Sielunsa valolla.

Oot omaisteni lainen,

Se mieltän’ iloittaa,

Kun valo armahainen

Kesk’yöllä pilkuttaa.

Kas tähtein valon esti

Kesäinen aurinko,

Sä tulit, leppyisesti

Katselee tähdet jo.

Mä ajattelen illoin:

Ei valo sammukaan;

On syksy, mietin silloin,

Kuihtunut kevät vaan.

Niin, äiti, tahdon antaa

Mä arvon vanhallen,

Kun povessaan se kantaa

Nuoruuden keväimen.