Kolmas tapaus.

Suuri metsä. Mylly Matti ja Maija ovat laskeneet säkit maahan ja päästelevät siteitä.

Matti (laulaa).

Sävel: ”Nyt aika tuo jo lieneekin.”

Maija.

Molemmat.

Matti.

Maija.

Molemmat.

(Fride ja Frode tulevat pois säkeistä ihan jauhoisina.)

Fride (pudistelekse). Miksi te, isä ja äiti, panitte meidät säkkiin ja kannoitte tänne suureen metsään?

Frode. Niin ja minkä tähden äiti ei tahdo antaa kuninkaan nähdä meitä?

Matti. Olipa sekin kysymys! Sen tähden, että toinen teistä on kuninkaan poika; tiedän mä.

Frode. Mitä sanot, isä? Onko toinen meistä kuninkaan poika?

Maija. Niin, kuvauksella puhuen. Kaikki hyvät lapset ovat kuninkaan lapsia. Nyt te pysytte täällä metsässä iltaan asti. Liisa toimittaa teille tänne ruokaa. Eipä haittaa, jos vähän poimitte mustikoita puuroksi. (Menee.)

Matti. Olkaa reippaat, pojat. Mitäpä siitä, jos teistä toinen onkin kuninkaan poika. Myllyrengit teistä kuitenkin tulee ja yhtä hyvä sekin on. (Menee.)

Frode. Minä ikään kuin tunnen itsessäni, että minä kelpaisin kuninkaaksi. Minä tappaisin kaikki rosvot ja häijyt ihmiset, mutta hyville minä antaisin kaikki, mitä minulla on.

Fride. Eipä olisi hulluinta olla kuningas. Minä söisin puuroa aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi ja panisin paljon voita palaselle. (Musta henki nousee poikain takaa.)

Frode. Jos toinen meistä on kuninkaan poika, niin se olen minä, sillä minä olen väkevämpi.

Fride. Joutavia! Minä osaan katkismukseni paremmin kuin sinä. Minä se olen kuninkaan poika.

Frode. Sinäkö, raukka, ethän sinä uskalla ruveta painiskelemaan minun kanssani.

Fride. Ja sinä, raukka, et uskalla ruveta lukemaan kilpaa minun kanssani. (Friden ja Froden enkelit tulevat esiin.)

Frode. Tiedäpäs, Fride, tyhmää on kiistellä täällä suuressa metsässä. Suuret puut katselevat niin kummallisesti meitä. Minusta nähden saat kyllä olla kuninkaan poika.

Fride. Kuin tarkemmin ajattelen, niin sinä paremmin sovitkin kuninkaaksi kuin minä. (Musta henki katoaa.)

Frode. Poimikaamme nyt mustikoita, niin on meillä jotakin tekemistä. (He poimivat.) Katsos, kuka tuolta tulee metsästä?

Fride. Tyttö se on. Ja miten kaunis hän on! Hän juoksee pakoon jotakuta.

Frode. Fride, Fride, näetkö, mikä tuolla on kuusien takana? Onko se hevonen?

Fride. Ei, se on karhu. Tyttö juoksee pakoon karhua. Se ajaa häntä... Tule, Frode, juoskaamme pois; se tulee tänne päin! (Lumikon enkeli tulee ja viittaa Frodelle.)

Frode. Jättäisimmekö me tyttö raukan karhun kynsiin? Maltahan, niin saat nähdä! (Hän seuraa Lumikon enkeliä, joka juoksee ulos.)

Fride (yksin). Frode, oletko hulluna? Menetkö tappelemaan karhun kanssa! Katsohan tuota, miten ottaa vain pitkän kangen ja menee karhulle vastaan!... Nyt nousee karhu seisomaan... Nyt lyöpi Frode sitä kangella. Huh, miten pahasti karhu irvistelee! Kuulehan, miten se murisee! (Kuuluu karhun murinaa.) Nyt se syöpi Froden... Auttakaa, tämä on hirmuista! Ei ... nyt lähtee karhu pakoon. Frode ajaa sen pois ... ja nyt hän taluttaa tänne sen tyttö paran. (Frode tulee taluttaen prinsessa Lumikkoa.)

Frode. Älä nyt enää pelkää! Kyllä se irvisteli pahasti, mutta käpälämäkeen se kuitenkin läksi.

Lumikko (hyvin ylhäisesti). Kiitoksia, kerjäläispoika. Mutta älä tule lähelle minun hienoa hamettani; sinä olet niin jauhoinen. (Musta henki nousee näkyviin. Pikku enkelit seisovat takana.)

Frode. Mitäpä tuosta, jos vähän tulisitkin jauhoiseksi! Luuletko sinä karhun pitäneen lukua hienosta leningistäsi?

Lumikko. Rohkenetko sin’, kerjäläispoika, sinutella minua? Tiedätkö sinä, kuka minä olen?

Frode. Minun arvatakseni sinä olet pikku tyttö, jota äsken yritti syömään eräs, jonka kanssa sinä minun tietääkseni et ollut sinun liittoa tehnyt.

Lumikko. Etkö tiedä, nenäkäs poika, että minä olen prinsessa Lumikko? Minä ratsastin isäni, kuningas Pakkasen, kanssa tästä ohitse ja poikkesin poimimaan vähän marjoja, ja silloin karhu tuli vastaan. Mutta tuossa tuleekin isäni. (Kuningas Pakkanen tulee.)

Kuningas. Olipa oikein hyvä, että löysin sinut, tyttöseni. Minä näin hirmuisen karhun juosta lönkyttävän tästä läheltä. Mutta mitä minä näen? Jauhorottienko kanssa sinä täällä seurustelet?

Lumikko. Armollinen isä, tuo kelvoton poika rohkenee sinutella minua.

Frode. Niin, herra kuningas, sitä minä rohkenen tehdä.

Kuningas. Poika, osoita kunnioitusta prinsessalle.

Fride. Hyi, häpeä, prinsessa! Ettäs huolitkaan tuollaisesta joutavasta, hän kun pelasti sinun henkesi! Niin, herra kuningas, Frode se karkoitti karhun metsään.

Kuningas. Etkö häpeä, Lumikko, siten palkita reipasta poikaa? Mene heti ja suutele häntä.

Lumikko (itkien). Hän on niin jauhoinen.

Kuningas. Vaikka hän olisi jauhoisempi kuin paistamaton leipä, niin täytyy sinun suudella häntä. (Lumikko suutelee Frodea, suutansa vääntäen. Frode nauraa ja pudistelee jauhon tomua hänen päällensä.) Kuulepas, poika, sinä näytät viisaalta. Tunnetko sinä erästä tyhmää miestä, jonka nimi on Mylly Matti?

Frode. Se on meidän isämme, herra kuningas, ja teidän pitää pitää kunniassa meidän isäämme.

Kuningas (itsekseen). Totta tosiaan, onko se mahdollista? Olisiko toinen näistä pojista...? Niin, kyllä se on totta. (Ääneensä). Minkä tähden te niin yksin kävelette metsässä.

Fride. Niin, se on siten, että ... se on siten, että teidän, herra kuningas, ei pitäisi saada nähdä meitä, sanoi äiti.

Kuningas (syleilee heitä). Tulkaa syliini, rakkaat poikani! Miten onnellinen olen, kuin löysin teidät! Toinen teistä on minun poikani.

Fride (hämillään). Mutta me jauhoamme teidän nuttunne, herra kuningas.

Kuningas. Ah, miten olen onnellinen! Koko valtakuntani on iloitseva minun onnestani. Mutta, kumpi teistä on prinssi?

Musta henki (Fridelle). Sano, että sinä se olet.

Fride. En minä tiedä, mutta välistä minusta tuntuu, kuin se olisin minä.

Musta henki (Frodelle). Sano, että sinä se olet.

Frode. Herra kuningas, voitte uskoa minua, että kyllä se... (Hän vaikenee äkisti. Friden ja Froden enkelit itkevät.)

Kuningas. Sinäkö se olet prinssi?

Frode. En, en, Fride se on. Herra kuningas, voitte uskoa minua, Fride on prinssi.

Fride. Ei, Frode se on. Frode on prinssi. (Enkelit hymyilevät.)

Kuningas (itsekseen). Annahan panen heitä koetukselle. (Ääneensä.) Hyvät pojat, minä sanon teille, ei prinssinä olo ole mikään onni. Mesopotamian suuren lohikäärmeen pitää joka vuosi saada prinssi syödäkseen, ja tänä vuonna on meidän maamme vuoro tullut. Hyvin on ikävä, että minun täytyy lähettää sinne oma poikani.

Musta henki (Fridelle). Pidä puolesi ja sano vieläkin, että Frode on prinssi! – (Frodelle.) Se on oikein, sano, että Fride on kuninkaan poika.

Fride ja Frode (yht’ aikaa). Herra kuningas, minä se olen prinssi!

Frode. Minä se olen lähetettävä lohikäärmeelle. Fride ei suinkaan ole muuta kuin myllyrenki.

Fride (itkee). Älä häntä usko, herra kuningas! Minä se olen lohikäärmeen ruokaa. Frode on mylläri; herra kuningas, näettehän, miten jauhoinen hän on. (Enkelit taputtavat pikku käsiänsä.)

Kuningas. Hyvin, pojat! Te olette molemmat kestäneet koetuksen. Kumpiko teistä nyt onkaan oikea prinssi?

Lumikko. Hyvä isä, minulla on niin nälkä. Käske toimittamaan minulle koko vati lättyjä mesimarjahillon kanssa!

Liisa (tulee laulaen, kori kädessä).

      On hauska juosta ahoilla
      Ja poimiskella marjoja,
      Korkeitten kuusten juurella
      On ylen ihanaa.
      Niin herttainen on kesäsää,
      Ja kaikkialla elämää,
      Lehdossa lintu lirittää
      Säveltä suloisaa.

Liisa. Ei hätää, pojat, saatte ruokaa. Äiti lähettää tämän korin teille, ja nyt se kyllä maistuu.

Frode. Niiaa kauniisti, Liisa. Täällä on kuningas ja prinsessa Lumikko. (Liisa niiaa syvään.) Jos teillä, prinsessa, on nälkä, niin käykää käsiksi vain.

Lumikko (avaa korin). Hyi! Kuka voi syödä perunoita ja suolaisia silakoita!

(Seuraavan puhelun aikana alkaa Lumikko syödä, ensin irvistellen, sitte hyvällä halulla.)

Kuningas (Liisalle). Tiedätkö sanoa, tyttöseni, kumpi pojista on prinssi ja kumpi mylläri?

Liisa. Oh, mitä te sanotte, herra kuningas? Prinssikö! No, jos se ei ole Fride, niin se on Frode, ja jos se ei ole Frode, niin se on Fride.

Kuningas. En minä siitä sen enempää viisastunut. Mutta tuossahan tulee Dagobert. Ja keitä hän tuo kanssansa?

Liisa. Ne ovat isä ja äiti, tietäkääs, herra kuningas.

(Dagobert tulee, taluttaen Mylly Mattia ja Maijaa, jotka näyttävät hyvin hämmästyneiltä.)

Dagobert. Tässä, teidän majesteettinne, tuon minä molemmat pahantekijät. Nyt on näytetty ihan toteen, että Mylly Matti ja Maija ovat tehneet majesteettirikoksen, koska ovat kaksitoista vuotta pitäneet salassa kuninkaallista prinssiä, vaikka koko valtakunta on häntä etsinyt. Ei mikään rangaistus ole heille liian ankara.

Fride, Frode ja Liisa. Hyvä herra kuningas, älä tee mitään pahaa isälle ja äidille.

Kuningas. Olkaa te vaiti! Sanos, Mylly Matti, minkä tähden sinä et ilmoittanut minulle, että Mustalais Daara toi poikani sinulle?

Matti. Hirtetään, seivästetään, poltetaan, teloitetaan, räjäytetään ilmaan! Niin, niin, armollinen kuningas, Kaisa muori kertoi kaikki tyyni niin, kuin asia oli, että sillä tavalla sitä rangaistaan, joka piilottaa luonansa prinssiä.

Kuningas. Voi sinua, narri, etkö sitte käsittänyt, että prinssin piilottaja ansaitsi kyllä rangaistuksen, mutta kuka hänet toi takaisin, hän oli saava suuren palkinnon.

Matti. Ahah, jo minä nyt käsitän. Mutta sillä kertaa tulin petetyksi.

Maija. Eikä se ollutkaan ensi kerta, herra kuningas. Aina Matti parkaa petellään. Armollinen herra kuningas, olkaa hyvä ja säästäkää hänen henkensä.

Matti. Ai ai, minä jo tunnen nuoran kaulassani.

Kuningas. Nyt sinä petyit taaskin, Matti, sillä minä armahdan sinua, armahdan teitä molempia. Te olette kasvattaneet minun lastani. Toivoakseni hänestä on tullut, kelpo poika.

Matti. Niin, kyllä se on totta, uskokaa minun sanani, herra kuningas. Tuossa hän on. Mutta kuulkaas, pojat, kumpiko se teistä olikaan prinssi?

Molemmat pojat. Minä.

Matti. Hävetkää vähän! Äskenhän te molemmat tahdoitte ruveta mylläreiksi.

Frode. Etkö tiedä isä, että prinssi on joutuva lohikäärmeen ruuaksi Mesopotamiaan? Sen tähden se kyllä on niin, näetkös, isä, että kyllä minä olen kuninkaan poika.

Maija. Mitä sinä sanot, poika? Lohikäärmeen ruuaksiko! (Asettuu poikien eteen, kädet puuskassa.) Tässä ei ole yhtään prinssiä eikä tässä kukaan joudu lohikäärmeen ruuaksi. Sen minä sanon, herra kuningas, älkää tulkokaan tänne, sillä, ken koskee minun lapsiini, siltä minä revin silmät päästä. Onko tuollaista kuultu! Lohikäärmeiden ruuaksi! Kas, siitä ei tule mitään. Pidä puolesi Matti! (Fride hiipii peloissaan Maijan taakse.)

Matti (hiipii myöskin Maijan taa). Niin, siitä ei tule mitään.

Musta henki (hiljaa Frodelle). Etkö tiedä, että lohikäärme purskuttaa tulta ja että sillä on terävät hampaat kuin naskalit? Ajattelehan, miten se pureksii sinua! Fride, se pelkuri, on juuri sopiva syötäväksi. Sitte kuningas ottaa sinut, ja sinä tulet kuninkaaksi ja saat kultakruunun päähäsi, ja miekan sivullesi ja muhkean hevosen ratsastaaksesi. (Frode on epätietoinen ja peräytyy Maijan taakse.)

Kuningas. Dagobert, ottakaamme molemmat pojat, koskapa emme saa selville, kumpi on prinssi.

Maija (näyttäen kynsiään). Koettakaapas!

Matti (Maija seljän takana). Niin, koettakaapas vain.

Liisan enkeli (Liisalle). Muistatko, mitä unta näit?

Liisa. Tiedäpäs, herra kuningas, nyt minä muistan, että näin kerran unta, kuin olin pieni. Minä näin, että Frodella oli merkki vasemmassa korvassa ja että hän sen merkin tähden oli kerran tuleva ylhäiseksi herraksi.

Dagobert. Teidän majesteettinne! Nyt minäkin muistan Mustalais Daaran kertomuksen, että hän oli nipistänyt prinssin korvaa.

Kuningas. Niin, se on totta. Katsokaammehan. Tules tänne, Frode, ja näytä korvaasi!

Musta henki (hiljaa). Älä mene, Frode; ne syövät sinut. Sääski on purrut Frideä korvaan; sano, että se on hän.

Valkoinen enkeli (matkanpäässä). Mene Frode!

Liisa. Etkö kuule, Frode, että enkeli käskee sinua menemään? (Frode menee. Kuningas katsoo hänen korvaansa.)

Kuningas. Frode, tule syliini! Sinä olet minun poikani, minun kadonnut prinssini! Matti – minä nimitän sinut tässä heti paikalla hovimylläriksi.

Maija. Ei, sanon minä, ei, ei, ei, viimeiseen asti! Frodea ei saa syödä. Ettekö häpeä, herra kuningas, viedä minun lapsiani syötäväksi?

Matti (Maijan takana). Hovimylläriksi! Niin, niin, mutta hävetköön Dagobert syödä meidän lapsiamme! Kas, tuossa tulee Kaisa muori. No, nyt saamme taas kuulla jonkun hirmuisen uutisen.

Kaisa muori (tulla harppailee täyttä vauhtia). Oletteko kuulleet suurta ja hirveää uutista? Mitäs arvelette siitä, että Mesopotamian suuri lohikäärme on ollut niin näljissään, että on syönyt ihan itsensä.

Kuningas. Mitä te lörpöttelette? Johan ritari Pyhä Yrjö tappoi sen aika sitte.

Kaisa muori (niiaa hirveän syvään). Ohoh, no kaikkiansa, sehän on herra kuningas itse!

Matti. Olipa hyvä, että joku toinenkin pettyi. Pidä hyvänäsi, Kaisa muori!

Kaisa. No se on juuri niin, kuin minä sanoin. Tottahan nyt joka kristitty tietää, että lohikäärme tappoi ritari Pyhän Yrjön.

Maija. Mutta sittehän lohikäärme ei voi syödä meidän lapsiamme.

Kuningas. Ei, Maija, se olikin vain koetus.

Maija. No, niinpä ottakaa hänet, herra kuningas Se on totinen tosi, että hänellä on merkki korvassa. Frode, rakas poikaseni, nyt sinä pääset suureen kunniaan, mutta tuolla myllyssä asuu sentään yksi, joka kuitenkin aina itkee ikävästä. Tule vielä kerran minun syliini.

Musta henki (Frodelle). Onko soveliasta sinun, joka olet prinssi, syleillä tuota mylläriakkaa?

Frode (syleilee Maijaa ja Mattia). En minä, en koskaan unhota, miten hyvät te olette olleet minulle.

Lumikko (niiaa ylhäisesti). Nyt me olemme molemmat kuninkaalliset. Nyt saat luvan sinutella minua.

Kuningas. Ylpeä tyttö, tiedätkö sinä, kuka sinä olet? Sinä olet Mustalais Daaran lapsi, vaikka minä olen vain kasvattanut sinut linnassani.

Musta henki (Frodelle). Nyt sinä voit kostaa tuolle ylpeälle kerjäläispennulle. Muista, miten hän halveksi sinua, vaikka pelastit hänen henkensä.

Valkoinen enkeli (etäämpänä). Anna hänelle anteeksi, Frode.

Liisa. Kuuletko, enkeli käskee sinua antamaan hänelle anteeksi?

Frode (ojentaa kätensä Lumikolle). Hyvä Lumikko, älkäämme enää kiistelkö, koska nyt viimeinkin saatamme sinutella toisiamme! Ja sinä, Fride, sinä olet aina oleva minun paras kumppanini. Ja sinä, Liisa, sinun pitää olla minun näkyväinen enkelini maan päällä. Sinä se aina ennen, kuin me muut, kuulit enkelien äänen meidän sydämmissämme. Sinä olet onnellinen, sinä Liisa. Muistatko, miten äiti kerran luki meille: Autuaat ovat puhtaat sydämmestä, sillä he saavat nähdä Jumalan.

Kuningas. Tulkaa, nyt lähdemme kaikki minun kuninkaalliseen linnaani, ja siellä ja koko valtakunnassa pitää vietettämän suuri ilojuhla. Minä olen saanut takaisin poikani! Tämä on ensimmäinen iloinen päivä aina siitä asti, kuin kadotin jalon ja hyvän kuningattareni Gunillan, jota en koskaan unhota.

Liisa (kuuntelee). Hiljaa, malttakaahan! Enkelit nousevat meidän takaamme ylös... Huh – tuolla on myöskin musta henki! Mutta hän ei enää ole häijy... Hän laskeutuu polvilleen... Hän itkee... Kuulkaahan! Nyt hän puhuu... (Täll’ aikaa nousee suuri valkoinen enkeli heidän taaksensa metsän kunnalle ja pikku enkelit seisovat, kaksi kummallakin puolella. Musta henki astuu näkyviin kunnaan vasemmalle puolelle ja laskeutuu polvilleen.)

Musta henki (valkoiselle)

Sä voitit jo. Mä jouduin tappiollen.
Sun valtakuntaan prinssi kuulukoon.
Mä kiusasin, mut uskollisna ollen
Hän sulle jäi; mä hyljätty nyt oon.
Sua valko-enkel rukoelen mä,
Tee minut valkoiseks kuin olet sä!

Valkea enkeli.

Et, musta henki, saa mua kumarrella!
Rukoile Häntä, joka meidät loi,
Vaikk’ eri teitä saamme matkaella.
Mä heikkoudessan’ en mitään voi,
Hän voimakas, Hän tekee armotyön,
Hän yksin muuttaa päiväks voipi yön.

Musta henki.

Sua kiitän lohdustas. Mä neuvos mukaan
Nyt, valko-enkel, tehdä koittelen.
Jumala kaikkivoipa, Hän, jos kukaan,
Voi muuttaa minut. Häntä rukoilen.
Mut ennenkuin meill’ alkaa täältä tiet,
Ilmoita, valko-enkel, ken sä liet?

Valkea enkeli.

Mä enkel olen, Luojan lähettämä
Kuninkaan poikaa suojelemahan.
Gunilla oon, on oma lapsen’ tämä,
Siks Luoja uskoi mulle hoidannan.
Mä väsymättä häntä seurailen,
Kun hältä päättyy taisto maallinen,
Hänt’ äidinsyliss’ olen ylentävä
Ja enkelsiivin vievä taivaasen.

Liisa (kuunnellen). Nyt lakkasivat enkelit puhumasta. Mutta jos laulamme, ehkä ne vastaavat.