Toinen tapaus.

Kaksitoista vuotta on kulunut ensimmäisestä tapauksesta. Vihreä kenttä Mylly Matin myllyn edessä. Osa ränniä näkyy ja veden pauhua kuuluu. (Fride istuu, vuoleksien venettä. Liisa on sitonut rihman toiseen pikku veneesen ja kumartuen katselee rännin laidan ylitse sen uiskentelemista. Friden takana seisoo valkoinen enkeli ja katselee hänen työtänsä. Liisan takana seisoo toinen pikku enkeli ja pitää häntä hiljaa hameesta hänen kumartuessaan rännin laidan yli Pitää muistaa, että enkelit ovat näkymättömät, eivätkä leikkivät lapset tiedä niitä olevankaan tässä läsnä.)

Liisa (laulaa).

Sävel: ”Sua tervehdin, rauhasa lippu.”

Fride (laulaa).

Fride ja Liisa.

Fride. Ei, tästä minun frekatistani ei tule hyvää koskaan ennen, kuin saan paremman laudan. Jospa uskaltaisin lainata isän kirvestä, joka on tuossa myllyn seinää vasten.

Friden enkeli. Älä koske kirveesen. Isä on kieltänyt.

Fride (itsekseen). Paras on, että annan kirveen olla paikoillaan, koska isä on kieltänyt.

Musta henki (kurkistaa). Ota sinä vain kirves. Isäsi on poissa, eikä kukaan sitä näe.

Fride (itsekseen). Saatanhan ottaa kirveen vähäksi ajaksi vain, eihän isä sitä tiedä.

(Hän menee ottamaan kirvestä. Hänen enkelinsä itkee.)

Fride (palaa kirves kädessä). Kas niin, nyt siitä tuleekin oiva frekatti! (Alkaa veistellä, mutta katuu kohta.) Ei... tämä on pahoin tehty. Jospa ei kukaan muu näe, niin näkee sen Jumala. Minä vien kirveen pois ja pyydän isältä anteeksi.

(Hän viepi kirveen takaisin. Musta henki katoaa. Friden enkeli tulee iloiseksi.)

(Frode tulee, jousi kädessä ja korpin höyheniä lakissa.)

Frode. Hei pojat ja tytöt. Minä ammuin korpin, minä.

Liisa. Ammuitko sinä korpin?

Frode. Ammuin kyllä, ja ihan oikean korpin. Tuolta koivusta löysin leppälinnun pesän ja siinä oli kolme poikaa. Juuri, kuin yritin ottamaan pesää ja poikia, tuntui minusta, kuin joku olisi ottanut minua kiinni käsivarresta. Ei, ajattelin, miksipä tekisin pahaa pienille linnunpoika paroille? Minä laskeuduin takaisin maahan, ja silloin lensi korppi siihen puuhun väijymään poikasia. Ahah, veitikka! ajattelin minä ja ammuin sitä nuolella siipeen. Ropsis! siinä se makasi maassa – ja tässä on minulla lakissani sen pedon höyheniä. – Mutta, mitä sinä teet siellä, Liisa? (Hän hyppää ylös myllyn rännille.)

Liisa. Katsos, miten kauniisti minun laivani purjehtii. Voi, nyt se menee virran mukaan! (itkee). Ja kaikki sokuripullani, joita juuri olin tuomassa Hullista!

Frode. Odotahan, minä otan sen pois. Ohoh, miten se lentää! Mutta älä itke, Liisa, kyllä minä sen kuitenkin saan kiinni.

(Hän kumartuu alas. Musta henki nousee hänen taaksensa, sysää hänet veteen ja katoaa samassa.)

Liisa. Voi hyvänen, nyt Frode putosi tuonne ränniin! Fride, tule, Fride! Voi, juokse jo pelastamaan Frodea!

Fride (juoksee sinne). Ota minua kädestä, Frode! Tartu käteeni! – Voi, ei hän saa ... virta vie häntä ja kohta hän joutuu myllyn rattaasen...

Liisa. Frode hukkuu! Frode hukkuu! (Peittää käsillään kasvonsa.) Hyvä, rakas Jumalan enkeli, auta Frodea pois vedestä!

(Suuri, valkoinen enkeli nousee äkisti myllyn rännin takaa, kumartuu ja vetää Froden ylös sekä katoaa sitte heti.)

Frode (kiipeää ylös). Älä itke, Liisa; minähän vain vähän kastuin. Mutta kyllä jo olin mennä; jo kuului suuri vesiratas pauhaavan ja kolisevan ihan pääni vieressä. Sinäkö se autoit minut ylös, Fride? Kiitoksia sulle siitä.

Fride. En se minä ollut.

Frode. No sitte se olit sinä, Liisa. Kiitoksia. Ja tässä on sinun Hullista tuleva laivasi.

Liisa. Oh, en minä sinua auttanut. Jumalan enkeli se oli, vaikka ei kukaan nähnyt häntä. Minä tunnen aina, milloin enkeli on lähellä.

Frode (miettien). Luuletko niin, Liisa? Niin, saattaapa olla mahdollista. Ehkäpä se sama enkeli piti minun kättäni, kuin yritin ottamaan linnun poikia. – Mutta nyt lähden kuivaamaan vaatteitani.

Fride ja Liisa. Me tulemme myös.

(Lapset menevät ja heidän jäljestään pikku enkelit ääneti ja ilossaan. Mylly Matti tulee, säkki seljässä).

Mylly Matti. Huh – luulenpa, että selkä alkaa jo vanheta. Tokkohan vielä osaan laulaa säkki seljässä? (Laulaa.)

Ei, ei se enää käy. Heittää säkin pois. Samapa se onkin. Minulla on nyt kaksi reipasta poikaa, jotka kohta kelpaavat myllyrengeiksi. Kaksitoista vuotta siitä nyt on, kuin minä sain ne huimapäät, ja kaksi vuotta sen jälkeen syntyi pieni, tottelevainen Liisamme. Jumala siunatkoon lapsia. Niukalti on kyllä välistä ollut ruokaa eikä pojilla ole aina ollut hyvät päivät; mutta siinähän tuo menee. Mylly pyöriä surisee tasaista tahtiansa ja jauhaa leipää myllärillekin. Tänään minulla on vähä makeisia lapsille (ottaa kaulastaan nipun venäläisiä vesirinkilöitä), ja sitte toin peilin muorille, koska hänen myssynsä välistä on vähän viistossa. (Ottaa taskustaan peilin ja panee sen rinkiläin viereen säkille.) Mitähän pojat nyt puuhaillevat. Niin, niin, jospa nyt tietäisi, kumpi heistä on prinssi! Mutta emme me, ei muori enkä minä, uskalla hiiskahtaa sanaakaan koko asiasta niin kauan, kuin kuningas Pakkanen on niin hirveän suutuksissaan. Hirtetään ... seivästetään ... teloitetaan! Niin, sepä olisi somaa. Ei tottahan nyt Mylly Matti ei olekaan niin tyhmä, että lörpöttelee päänsä poikki. (Menee laulaa hyräillen pois.)

Liisa (tulee). Minä luulin kuulleeni isän äänen. (Huomaa säkin.) Kas, mitä se isä on tuonut kylästä! Ai, koko nipun rinkelejä! Ja miten hyviltä ne näyttävät!

Musta henki (kurkistaa). Liisa, ota yksi rinkilä; niitähän on niin monta. Ei sitä kukaan tiedä.

Liisa (punnitsee rinkilänippua kädessään). Jospa maistaisin vähäsen vain, edes yhden pienimmän?

Liisan enkeli (kuiskaa takana). Liisa, Liisa, varo, varo, se on syntiä!

Liisa (panee pois rinkilät). Kuulehan, enkeli sanoo, että se on syntiä. Hyi, miten tyhmä voin ollakin! En koske, vaikka olisivat paljasta sokuria. (Ottaa peilin käteensä.) Mutta mikähän tämä on? Ai ihmettä, katsos, miten sievä se nyt on! Ja tästä minä näen itseni lasista!

Musta henki. Katso, Liisa, miten olet kaunis! Sinulla on niin suloiset, pienet sinisilmät, ja sinun ruskea tukkasi on niin somasti kammattu, ja, kuin naurat, tulee sinulle kaksi pientä kuoppaa poskiin. Pieni, punainen kaulahuivi sinulla pitäisi olla ja kultarenkaat korvissa, niin sinä olisit suloinen kuin prinsessa. Katsele nyt hyvin tarkkaan, miten kaunis olet, ja koeta panna pääsi vähän kallelleen. Ei kukaan pikku tyttö ole niin kaunis kuin sinä.

Liisa (kallistaa päätänsä ja sovittelee kasvojansa peilin edessä). Kas niin, noin sen pitää olla.

(Liisan enkeli itkee)

Liisa (kuuntelee ja katselee hämillään ympärillensä). Kuka se itkee?... Voi ... nyt minä taas olen ajatellut jotakin pahaa! (Katsoo uudestaan peiliin.) Oh, hyi, hyi, miten olen ruma! (Panee peilin säkille ja juoksee pois. Musta henki katoaa.)

Liisan enkeli. Niin, nyt olitkin ruma, Liisa, sillä sinulla oli turhamainen ja ylpeilevä sydän. Mutta kuin olet nöyrä ja kaino etkä ollenkaan ajattele itseäsi, silloin olet kaunis Jumalan ja ihmisten edessä. (Menee Liisan jäljestä.)

(Maija ja Mylly Matti tulevat.)

Maija. No niitä poikia, huolta ja puuhaa niistä on aamusta iltaan. Nyt on Frode pudonnut ränniin ja hänellä oli ihan uudet housut jalassa.

Matti. Älä nyt toru, Maija; ole kiltti, enkelini, niin saat jotakin oikein hyvää. (Kätkee peilin.) Arvaapas, mitä minulla on seljän takana?

Maija. Kyllä arvaan, ymmärryksesi se sinulla on seljän takana, ukkoseni. Etkö käsitä, että pojat viimein tuottavat meille niin paljon harmia, että tulemme harmaapäiksi? Minkä tähden et lähetä kuninkaan poikaa takaisin isänsä luo?

Matti. Älähän nyt! Ei minulla ole niin kiirettä tulla paistetuksi halstarilla. Älä toru, Maijaseni. Et sinä kuitenkaan tahtoisi kadottaa poikia.

Maija. Tahdonpa niinkin, sanon minä. Minä jo olen niin kyllästynyt pesemään heidän paitojansa ja paikkailemaan heidän mekkojansa ja kampaamaan heidän pitkää tukkaansa ... juuri kuin he sittekään pysyisivät eheinä ja puhtaina yhtään ainoata Herran päivää! Ja sitte he leikkelevät sormiansa ja jauhoavat itsensä myllyssä ja tappelevat kissain ja varisten kanssa! Jospa toki kuningas veisi ne molemmat...

Matti. No mutta; rakas Maija! (Pitää peiliä hänen edessään.) Katsohan vähän, nyt olet ruma! Mutta koeta näyttää iloiselta ja hyvältä! (Maija nauraa.) Kas niin, nyt olet kaunis! – Mutta kuka tuolla astua harppailee niin pitkillä askeleilla? Oh, Kaisa muorihan se on. No, nyt hänellä taas varmaan on joku suuri ja hirveä uutinen...

Kaisa muori (tulee). Hyvää päivää, Maija. Hyvää päivää, Matti. Oletteko kuulleet, mitä on tapahtunut? Suuri uutinen, oikein hirmuinen tapaus...

Matti. Niin, sen kyllä saatoin arvata.

Maija. Päivää, päivää, Kaisa. No, mitä sitte on tapahtunut?

Kaisa. Se on salaisuus, nähkääs, hirveä salaisuus; en tiedä, uskallanko puhuakaan sitä teille.

Maija. Tottahan, Kaisa, kerro toki, mikä se on.

Matti. Kerro pois, kerro vain, muutenhan ihan halkeat.

Kaisa. Häpeä vähän, mylläri, osaan minä olla vaiti ja osaan puhuakin, miten milloinkin johtuu mieleeni. Voinko minä sille mitään, että Mustalais Daara on hirtetty tänä aamuna.

Maija ja Matti. Mitä sinä sanot?

Kaisa (tietävästi). Ihan niin se juuri on. Hän oli varastanut paistetun kanan kuninkaan omasta kyökistä ja hänet saatiin samassa kiinni. Mutta ei siinä vielä kyllä.

Matti. Ei, sen kyllä uskon.

Kaisa. Hän oli kai varastanut enemmänkin.

Maija. Minua oikein värisyttää. Mitenkä se sitte oli?

Kaisa. Hän ennen, kuin hänet hirtettiin, tunnusti, että se oli juuri hän, joka kaksitoista vuotta sitte varasti pikku prinssin, muistattehan...

(Matti ja Maija hämmästyen katsovat silmäkkäin.)

Kaisa (jatkaa). Ja että hän vei prinssin kenties mihin kurjuuden paikkaan, kerjäläisten, ryövärien, roistojen ja konnien joukkoon.

Matti (suuttuen). Hävetköön se vanha noita ja varas.

Maija (levottomasti). Ehkä hän ei enää muistanut, mihin vei hänet. Eikö tuo liene vienyt häntä hyvinkin etäälle?

Kaisa. No kerrassaan Hiitolaan. Mutta nyt sanotaan kuninkaan ja prinssin ja marski Dagobertin ratsastaneen etsimään prinssiä. Kyllä siitä tulee kaunis elämä. Kuningas kuuluu olevan kasvoiltaan ihan nelikulmainen suuttumuksesta ja ilosta yht’ aikaa. Mitähän se saa, joka on pitänyt prinssiä luonaan piilossa. Mitä sinä luulet hänen saavan, Matti?

Matti. Mitäkö minä luulen? Niin – niin no – – minä luulen, että sinä olet lörpöttelyä, Kaisa muori.

Kaisa. Lörppö ja lörppö, sinä lörpöttelet, mylläri, yöt päivät, mutta minä en luiskahda niin sanaakaan. Sinun kurkkusi tulvii kuin jyviä laarista, mutta kas, minä osaan pitää salassa, mitä kuulen, ja ennen saat vaikka kastaa minua seitsemän kertaa myllyn ränniin kuin tietää kaikki, mitä minä tiedän. Kuulepas, kuinka vanhat sinun poikasi oikeastaan ovat tähän aikaan?

Matti. Minunko poikani? Oh, eivät ne ole vanhat ollenkaan.

Kaisa. Mitä sinä sanot?

Matti. Minä tarkoitan, että ne ovat ihan pienet ... pikku lapsia vain.

Kaisa. Mutta minä muistelen, että se oli juuri siihen aikaan...

Maija (katsoo ulos tietä pitkin.) Kas, miten lukkarin muorilla on tänään kiire kylään. Hän varmaankin tahtoo ensinnä ehtiä kertoa suuret uutiset.

Kaisa. On merkillistä, miten muutamilla ihmisillä on suuri halu lörpötellä kaikkea, mitä kuulevat. Ei, pitää osata olla vaiti kuin lankakerä, se on minun tapani ja, jos minulla nyt ei olisi niin välttämätöntä asiaa kylään saamaan vähän punaista kudetta kankaaseni, niin saisi lukkarin muori kyllä lörpötellä tuvan täydeltä. Hyvästi nyt, hyvät ihmiset. (Murisee mennessään.) Niin, miten ihmiset kehtaavatkaan yhä juoksennella lörpöttelemässä kylissä.

Maija. Kas niin, Matti, nyt on aika täperällä. Pojat täytyy heti lähettää metsään, että kuningas ei saa niitä nähdä.

Matti. Mutta sydänkäpyseni, etkö sinä äsken tahtonut päästä niistä molemmista; niin minusta tuntui.

Maija. Sinusta tuntuu ja tuntuu. Minäkö tahtoisin kadottaa rakkaimmat lapseni!

Matti. Mutta, rakas Maija, niistä on sinulle niin paljo vaivaa ... paikata heidän mekkojaan ja kammata heidän tukkaansa ... ja sitte he putoilevat uusine housuineen myllyn ränniin.

Maija. Älä siinä lörpöttele! Tiedäpäs, Matti, minulle johtuu jotakin mieleen. On paras, että pistämme heidät säkkiin ja kannamme kumpikin yhden metsään, että kukaan ei heitä näe.

Matti. Oho – luuletko niin? Mutta tuossahan ne tulevat. (Fride ja Frode tulevat.) Reippaita, pulskia poikia molemmat.

Maija (syleilee poikia). Minun kelpo poikani, hyvät ja pulskat poikani! Minun iloni molemmat! Putoilkaa vain veteen joka päivä! Jauhotkaa itsenne myllyssä! Astukaa saappaanne vääriksi, miten vain haluttaa! En minä koskaan enää toru teitä.

Matti (pitää peiliä Maijan edessä). Katsohan vähäsen, nyt olet taas kaunis! – Mutta maltahan, nyt minä vähän koettelen poikia. Sanokaas, kumpaako teistä haluttaa päästä prinssiksi? (Pojat ovat vaiti ja katsovat kummastellen.) Vai niin. Eikö kumpikaan vastaa? No, kumpi haluaa ruveta myllyrengiksi?

Molemmat pojat. Minä.

Matti. Katsos vain. Mylläri niistä tulee molemmista, ikään kuin kaikki täällä maailmassa kelpaisivat hoitamaan myllyä!

Maija. Kas niin, pojat, tulkaa nyt myllyyn, niin saatte tehdä ihmeellisen matkan.

Matti. Ja evääksi saatte kokonaisen rinkilänipun.

(Kaikki menevät myllyyn. Marski Dagobert tulee ja katselee tarkkaan ympäristöä.)

Dagobert. Tässä on mylly. Ja tämä on varmaankin juuri se, josta Mustalais Daara puhui. Mikä ihmeellinen kohtalo, jos täältä löytäisimme kadonneen prinssimme! Ja vanha kuningas parka, mikä ilo hänelle vanhoilla päivillä! Minä odotan hetkisen, kohta hän kyllä ehtiikin tänne. Kuulehan ... tuolta tulee joku myllystä.

(Mylly Matti ja Maija tulevat, kumpikin kantaen seljässään raskasta säkkiä.)

Matti. Onpa se raskas kantaa kuin turkkilainen.

Maija. Minun taakkani on kevyt. Minähän kannan omaa lastani.

Dagobert. Hyvää päivää, hyvät ihmiset. Tiedättekö sanoa, asuvatko Mylly Matti ja hänen vaimonsa Maija täällä myllyssä.

Matti. Kyllä, mutta he eivät ole nyt kotona, he ovat viemässä kuormia metsään.

Dagobert. Vai niin. Onpa se raskas säkki, jota sinä kannat, isä hyvä. Mitähän siinä lienee.

Matti. Porsas, rakas herra. Ettekö näe, miten se potkii säkissä? Ettekö tahtoisi avuksi kantaa sitä vähän matkaa?

Dagobert. En toki. Kuulepas, se Mylly Matti taitaa olla vähän niin kuin tyhmä, sanovat ihmiset.

Matti. Ohoh, sanovatko ihmiset tosiaankin niin? No, sittepä minäkin sanon teille jotakin, herra.

Dagobert. No, mitä sitte.

Matti (mennessään). Sitä, että Mylly Matti ei ole niin tyhmä, kuin näyttää. (Matti ja Maija menevät pois säkkeinensä.)

(Toisen tapauksen loppu.)