Olipa kerran sisar ynnä veli,

He muutoin kyllä taitavasti eli,

Kaks seikkaa heist’ ei ollut mielehen:

Työnteko, siivo totteleminen.

He, Frans ja Mimmi, yhä aika lailla

Vain jouten juoksi metsissä ja mailla,

Ja nukkumaan kuin vihdoin väsyivät,

Uusista leikeist’ unta näkivät.

Täm’ ei käy laatuun, sanoi heille äiti,

Ja aivan samaa isä myöskin väitti:

Ei, rakkaat lapset, täm’ ei laatuun käy;

Teiss’ yhtään elon vakavuutt’ ei näy.

Ja pienet lapset pannaan kouluun oppiin,

Älyä saamaan tyhjiin aivokoppiin. –

Siis Frans ja Mimmi kouluun pantihin;

Tietysti meno oitis muuttuikin.

Paikallaan olo tuntui vaikealta,

Ja läksyt – hyi, ne maistoi haikealta!

Ja sitte tarttui koulusairaus,

Ja lääkkeeks joutui pikku tukistus.

Koulussa oli lupapäivä kerran.

Saammeks soutaa, isä, hiukan verran?

No saatte; se vaan pitää tietämän,

Kotona olkaa kello seitsemän.

Niin kyllä, kyllä! Siitä ilo nousi:

Mustikkasaareen sievästi he sousi.

Ah, kuinka maistoi kauniit mustikat!

Ah, kuin he söivät, kuin he juoksivat!

Mansikkasaareen tahdommeko soutaa?

Se lähell’ on. Ei, emme taida joutaa!

Niin punaisna ne hohtaa, näethän,

Eik’ kello varmaan ole seitsemän.

No, niinpä sousivat he sinne vielä,

Ja voi kuin hauskaa, hupaist’ oli siellä!

Mut Muurainsaari! Ah, kuin keltaiset,

Somasti loistaa suuret muuraimet!

Mut isä kielsi. – Ah niin, isä kyllä

Lepyttää täytyy sitte hyväilyllä.

Pianpa tuonne veneen käännällän,

Viel’ eihän liene kello seitsemän.

Ja Muurainsaareen soutamahan lähtiin,

Siell’ oikein paljo muuraimia nähtiin,

Ja mielin määrin näitä herkkujans’

Nyt ahmaeli Mimmi sekä Frans.

Jo vihdoin lapset saivat kylläisiksi.

Nyt mennään kotiin. – Mennään! Mutta miksi

Ei mentäis tuohon likisaarehen,

Se ruusuist’ onpi aivan punainen!

Ah, pian saareen juoksis meidän vene!

Viivymme kauan, emme sinne mene!

No hetkiseks vain, pikimmältähän!

Vakuutan, kello ei oo seitsemän.

Siis hetkiseks! He soutamista jatkaa,

On Ruususaareen melkoisesti matkaa.

He saapui saareen. Ah, kuin suloinen

Levisi tuoksu, kaikki hurmaten!

Millaiset ruusut! Nyt on poimimista!

Vaan mik’ on kaunein noista tuhansista?

Tää tässä. Ei, mut etäämpänä tuo,

Se kaunihin on, mennäänpäs sen luo!

Niin kului ilta. Verhonsa yö heitti

Ja maat ja vedet hämärähän peitti.

Nyt vasta lapset näytti pelkäävän,

On kello varmaan yli seitsemän.

Nyt nousi riita: kenen syy on tässä?

Järvelle mennä ei voi pimeässä.

Ei mitään tupaa eikä vuodetta,

Ol’ lasten olo tuiki tukala.

He itkivät: voi äitiä ja isää,

Ne vartoo meitä! Mutta yö se lisää

Ylt’ ympärinsä synkkää peitettään,

Niin ett’ ei näe silmä kättäkään.

Ja sylitysten siihen he nyt taipui,

Kunnekka itkuun, viluhun he vaipui.

He ruusustohon vihdoin nukkuivat,

Ja kauan, kauan uinui molemmat.

Kuin lapset heräs, loisti aurinkoinen

Ylhäällä. Tuntui niinkuin oudonmoinen

Ois näky ollut. Missä olemme?

Jumalan kiitos, yö on ohitse!

Nyt joutuin kotiin! Soutamahan lähtiin.

He viipyi kauan, vaan kuin viimein nähtiin

Kotoinen ranta, ihme ilmeinen!

Se eihän ennen ollut semmoinen.

On silta, portaat toisin rakennettu.

On käytävätki toisin hiekoitettu.

Puut suuremmat ja toiset lahoneet.

Olemme raukat varmaan eksyneet.

Ei, – tuoss’ on kivi, jolta ongitimme,

Ja tuoss’ on ranta, jossa uiskelimme.

Mennäänpäs vielä! Ja he kulkivat,

Mut yhä näkyi seikat oudommat.

Syreenimaja tuoss’ on tuoksuvainen.

Kaks vanhust’ istuu siinä, mies ja nainen.

Heit’ ennen ei he olleet nähneetkään.

Heit’ tervehtivät lapset hämillään.

Ket’ etsitte? ne sanat ukko lisää. –

Me haeksimme äitiä ja isää. –

Mi nimenne? – Frans minun nimen’ on. –

Ja minun Mimmi. – Ihme verraton!

Frans! Mimmi! nehän nimet lapsiemme,

Jotk’ aikaa sitte hukkui suruksemme.

He erään’ iltan’ astui venheesen,

Eik’ enää tulleet kotiin jällehen.

Me emme hukkuneet. Me harhailimme,

Menimme Ruususaareen, viivähdimme. –

Vai Ruususaareen? Kumma kuitenkin,

Lapsemme oisko tulleet takaisin!

Sen kuultuansa ihmetteli lapset:

Mitähän, jos nuo vanhat harmaahapset

Ois isä, äiti, joita eilen me

Viimeksi näimme lähtiessämme!

Nyt syliinsä he toinen toisens’ sulki

Ja mainittihin rakkaat nimet julki.

Kuin syleilleet kaikk’ oli toisiaan,

Jo virkkoi isä täten suruissaan:

Laps raukat, Ruususaarell’ ootte maanneet,

Petollist’ unta ruusuin päällä saaneet;

Lumottu on se saari. Hetkessä

On vuosi siellä loppuun rientävä.

Kakskymment’ tiimaa siellä kulutitte

Unessa, leikiss’ ajan tuhlasitte,

Te ette menneet eilispäivänä,

Siit’ on jo vuotta kaksikymmentä.

Niin kauanko? Ja nyt he vasta näki,

Min muutoksen se aika heissä teki.

Frans ijältään nyt kolmekymmentä,

Seitsemän kolmatt’ oli Mimmillä.

Nuoruuden kevät, ihanainen aika,

Niin oli heiltä hälvennyt kuin taika.

Mit’ oppivat? Ei muuta laisinkaan

Kuin mitä unessa ja leikiss’ opitaan.

Muut toverit, jotk’ ahkerat ol’ olleet,

Ol’ edistyneet, taitaviksi tulleet.

Frans parka ties vain heikot alkehet,

Ja Mimmi tunsi tuskin kirjaimet.

Siis täytyi heidän vasta vanhoillansa

Kuin pikku lasten alkaa uudestansa,

Ennenkuin Frans ol’ ylioppilas,

Hän ol’ jo neljäkymmen-vuotias.

Kuin Mimmi vihdoin oppi lukemahan

Ja ompelemaan, niinkuin tarvitahan,

Ken kerran aikoo tulla rouvaksi,

Seitsemänneljättä tul’ ijäksi.

Ja kuin he tahtoi nuorra notkutella.

Kuin muutkin leikkiä ja lauleskella,

Niin harmaat hapset valui otsallen,

Ne näkyivät jo kaukaa katsoen.

Frans pyrki, vaan ei päässyt tuomariksi,

Pääs kirjuriks ja yltyi juomariksi;

Mut Mimmi parka oli harmissaan

Elonsa iltaan asti yksin vaan.

Niin heille kävi, kuten ootte nähneet,

Kosk’ ei he totelleet, ei työtä tehneet.

Ja niin se käypi jokaiselle, ken

Käy makaamahan nuorra ruusuillen.

Ei opi se, ken huvia vain muistaa:

Häneltä vuodet hetken lailla luistaa;

Ennenkuin huomaa ajan vierevän,

On elon kello lyönyt seitsemän.

Adalminan helmi.

Adalminan helmi.