LUONNON SALAISUUS.

Oli kerran poika, jonka nimi oli Tahvo Metsänen, ja hänellä oli sisar, nimeltä Ester. Heidän isänsä oli uutisasukas, joka oli pellon raivannut keskelle korpea, siitä syystä oli hänen nimensä Metsänen, ja heidän äitinsä oli hyväntahtoinen eukko, jolla oli hoidettavana kaksi lehmää, kaksi vasikkaa, kaksi vuohta, kaksi porsasta ja kaksi lasta; vieläpä hevonen, koira ja kissa; siinä kaikki, mitä hänestä tiedän. Muutoin oli metsässä melkein yhtä paljo haltioita kuin oraviakin, joka on kummallista ja harvinaista meidän aikanamme, mutta uutisasukkaiden mielestä tämä oli aivan niin kuin olla pitikin.

Lapset auttoivat isäänsä ja äitiänsä pitkin talvea; heillä ei tosiaankaan ollut aikaa laiskistella. Tahvo osasi kiskoa havun-oksia, juottaa hevosta ja kantaa puita tupaan. Ester lakasi tuvan lattiaa, pesi pataa, karttasi villoja ja syötti lehmiä sekä porsaita.

Nyt oli kevät, ja elukat olivat ensi kertaa päästettävät metsään. Tämäpä vasta lystiä oli! ”Tähti” niminen lehmä astua lönkitteli niin, että kello kaulassa kilisi; vasikat tanssivat häntä sojossa, ja vuohet tulla harppasivat, niin että parta leuassa tutisi. Mutta Tahvo ja Ester nauroivat niin, että heidän täytyi ottaa kiinni veräjän pylväästä.

”Tuoss’ on teille leipä, juustopala ja neljä silakkaa”, sanoi äiti. ”Ajakaa nyt lehmät kauniisti laitumelle ja tuokaa ne illaksi kotiin; vuohet kyllä seuraavat kellon ääntä.”

Ei sitä tarvinnut sanoa kahta kertaa Tahvolle ja Esterille. Pieni eväspussi otettiin selkään ja niin lähdettiin ulos aamulla melkein yhtä iloisina kuin vasikat, eikä sinä päivänä suinkaan puuttunut vasikantanssia. Lumi oli sulanut niityiltä ja pelloilta, mutta jäljellä oli sitä vielä valkoisina täplinä metsärinteiden pohjoispuolilla. Linnut lauloivat joka oksalla, ja viheriä ruoho ja ensimäiset sinivuokot pilkistelivät syksyn lakastuneiden lehtien alta, jotka keltaisina, punaisina ja ruskeina täyttivät kaikkialla koivumetsän.

Tahvo ja Ester olivat ihmeen iloisia. Heistä näytti kaikki iloiselta ja hymyilevältä heidän ympärillänsä. Puut muka nyykyttivät päitänsä heille, linnut lauloivat varta vasten heille, vihanta nurmi kutsui heitä istumaan, kivetkin ne katselivat heitä harmain silmin ja sammalisin kulmakarvoin. Tuulella oli heille jotakin sanomista; pilvet katselivat alas heihin; puro metsässä pyysi heitä kuuntelemaan iloista lirinäänsä; hyttyset olivat tanssivinansa heille; orava, joka kiipesi ylös korkeaan kuuseen, tahtoi kaikin mokomin näyttää heille konstejansa. Päivä paistoi niin kirkkaasti metsässä, aivan kuin olisi se ollut luotu juuri heitä varten, ja sinisen ilman kautta katseli heitä erinomaisen lempeästi kevät-aurinko, niinkuin olisi itse Jumala äärettömässä hyvyydessänsä katsellut heitä ja sanonut: ”Rakkaat, pienet lapset, jos vain tietäisitte, kuinka teitä rakastan!”

Metsässä oli vuori, vuoressa oli rotko ja rotkossa asui haltia, nimeltä Harmaaparta. Tämä oli kovin kummallinen haltia. Hän oli istunut vuoressa maailman alusta asti ja oli käynyt harmaapäiseksi kuin ampiaispesä pelkästä alituisesta tutkimisesta. Hän tiesi kaikki, ja taisi kaikki, mitä vain ihmiset tietävät ja taitavat, sillä Harmaaparta oli hyvin oppinut haltia, joka luki kirjoja ja mietti mistä syystä kaikki oli maailmassa niin eikä toisin. Harmaaparta kuuli ruohon kasvamisen ja tiesi kaikki eläinten, kasvien ja kansakuntain nimet. Hän olisi ollut aivan täysin oppinut, mutta pikkuruisen puuttui häneltä vielä: hän, näet, ei vielä ollut lukenut taivaan tähtiä eikä santaa meren rannalta, eikä mitannut ijankaikkisuuden pituutta, leveyttä ja syvyyttä. Tätä oli Harmaaparta juuri miettimässä, kaivellen vanhaa haavanlehteä, kuin lapset saapuivat rotkon suulle.

”Kas, hyvää huomenta kummi, hyvää huomenta Harmaaparta”, sanoivat Tahvo ja Ester, sillä he eivät peljänneet ollenkaan; he olivat monta vuotta tunteneet haltian, joka ennen vanhaan oli kutsuttu kummiksi heille paremman puutteessa.

”Jumal’ antakoon”, vastasi Harmaaparta, yhä vain katsoen lakastunutta haavan lehteä.

”Mitäs te, kummi, tuossa vanhassa lehdessä näette?” kysyi Tahvo leikatessansa pajupilliä Esterille. Ensin hän leikkasi pajun oksan, sitte hän kalkutteli siitä kuoren irti, teki reiän ja uurteen, ja – pilli oli valmis, oikea klarinetti.

”Etsin tässä luonnon salaisuutta”, vastasi haltia. ”Koettelen lukea lehden suonia, voidakseni sitte lukea hietajyvät merestä, ja sitte aion mitata koko ijankaikkisuuden. Mutta sitä ette ymmärrä, lapsukaiset.”

”Vai niin”, sanoi Tahvo, joka ei muuta ymmärtänyt, kuin että tuo kaikki oli hyvin kummallista. ”Mitäs se luonnon salaisuus on semmoista?”

”Se on semmoista, että minun täytyy tietää, mistä syystä kaikki on juuri niin kuin on, ja mitä hyötyä mistäkin on, ja onko kaikki tullut itsestänsä”, vastasi haltia. ”Siinä, poikaseni, se luonnon salaisuus on.”

Sitä ei Tahvo ymmärtänyt. Hän otti esiin juustopalan eväspussista ja istui kivelle syömään: Siinäpä hänellä luonnon salaisuus. Ester istui vähän matkan päässä ja sitoi kauniin vastan vaalean-viheriöistä koivunvarvuista, sill’aikaa kuin ”Tähti” astui metsässä kelloansa kiistellen. Sepä heille luonnon salaisuutta sekin.

Hetken perästä oli Tahvo saanut päähänsä ajatuksen, joka ei ennen ollut johtunut hänen mieleensä, ja sanoi haltialle: ”Tiedäpäs, kummini, että Jumala on kaikki luonut, ja että kaikki, mitä Jumala on tehnyt, on hyvä.”

”Saattaa olla”, arveli Harmaaparta, ”mutta kuulepas, Tahvo! Minä olen etsinyt Jumalaa maailman alusta enkä ole häntä vielä löytänyt. Olen häntä etsinyt lakastuneista lehdistä, kuolleista madoista ja mustista kirjaimista. Olen kaivellut kukkasia, vaan ei Jumalata niissäkään ollut. Olen lohkonut kiviä, mutta turhaan. Olen leikannut kappaleiksi kuolleen leivosen, nähdäkseni, mitä se lauloi, ja olisiko jotakin Jumalasta ollut sen kielellä, vaan ei siellä näkynyt mitään. Kerran löysin metsästä kuolleen ihmisen; silloin etsin Jumalaa hänen päästänsä ja sydämmestänsä, vaan en häntä löytänyt. Siinäpä temppu jota en ymmärrä. Voitkos sinä, Tahvo, sanoa, missä Jumala on?”

”Se nyt on pian sanottu”, vastasi Tahvo. ”Jumala on joka paikassa.”

”Niin, mutta minä en näe häntä, en voi häneen käsin koskea”, sanoi Harmaaparta ja näytti kovin onnettomalta. Samassa peitti musta pilvi auringon ja Tahvo yht’äkkiä oikein säikähti, sillä hänestä tuntui nyt, kuin Jumala olisi kadonnut maailmasta, ja kaikki oli pimeätä, kylmää ja kuollutta niinkuin suuressa suunnattomassa haudassa.

Mutta tätä kesti vain hetkisen. Pilvi hajosi, aurinko pääsi jälleen paistamaan, linnut lauloivat, hyttyset tanssivat, lehmän kello kilisi, orava hyppi kuusessa, koivut näyttivät niin ihmeen iloisilta ja viheriäisiltä päiväpaisteessa, ja Ester istuen kivellä lauloi, niin että metsä kajahteli:

      Näin lintu lauloi kerran,
      Laulunsa hilpeän:
      Hyvyyttä taivaan Herran
      Ma aina ylistän.
      Niin kukka kunnahalla
      Kuin pilvi taivahan,
      Ne kertoo kaikkialla
      Hyvyyttä Jumalan.

      Niin, Hänen asuntonsa
      On taivas sininen,
      Ja Hänen katsantonsa
      On kirkas tähtönen.
      Maat, taivaat rinnakkaina
      Hänt’ ylistävät vain,
      Hän kaikkiall’ on aina –
      Hän on myös minussain.

”Niin, niin se oli!” huudahti Tahvo ilossaan, sillä tietämättään oli Ester juuri laulanut sitä, mitä hän ajatteli, vaan ei osannut sanoa. Ja sitte hän rupesi tekemään isoa torvea tuohesta, semmoista, johon paimenpoikien on tapana toitottaa, kuin etsivät lehmiänsä.

”Sepä oli merkillistä, sitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi”, sanoi haltia ja kävi hyvin miettiväiseksi. ”Olisikohan todellakin niin, että Jumalan voi nähdä Hänen töistänsä, niitä hajoittelemattakin? Ja olisiko Jumala tosiaankin meissä itsessämme?”

”Kyllä se on aivan varmaa”, vastasi Tahvo, ja samassa paistoi aurinko suoraan hänen kasvoihinsa, niin että hänen täytyi kädellä varjostaa silmiänsä.

”Mutta sittehän olenkin löytänyt luonnon salaisuuden”, virkkoi Harmaaparta, ja häpesi ja hämmästyi yht’aikaa.

”Älkää, kummi kulta, sitä enää epäilkö” sanoi Tahvo, vaikk’ei ensinkään käsittänyt kummin huolia. Ja sitte puhalsi hän uuteen torveensa, ja – ”tuu! tuu!” kajahtelivat metsän rinteet.

”Mutta sepä nyt sittekin oli kovin merkillistä”, sanoi haltia uudestaan, eikä voinut päästä suuresta hämmästyksestänsä. ”Tässä nyt olen istunut monta tuhatta vuotta ja jakanut luonnon pieniin osiin, enkä ole löytänyt muuta kuin lakastuneita lehtiä ja mädänneitä jäännöksiä, ja sitte tulee poika nulikka, jonka korvantausta tuskin on kuivakaan, ja panee ihan nenäni eteen, mitä olen etsinyt! Kuinka onkaan mahdollista, että pieni lapsikin voi nähdä Jumalan ja selittää maailman suuren arvoituksen, kun minä, joka olen oppinein ja viisain haltia koko maailmassa, olen aivan turhaan nähnyt ääretöntä vaivaa. Mutta niin se kuitenkin on, ja se minua oikein harmittaa. Kun kaikki päästä päähän tarkastelee, on tuo pieni poika nulikka viisaampi minua.” Harmaaparta tätä sanoessansa muuttui yhä pienemmäksi, ja vihdoin hänestä tuli siili, joka niin häpesi lapsia, että piilousi vuoreen. Mutta Ester oli nyt saanut vastansa valmiiksi, ja Tahvo toitotti uuteen torveensa, ja niin he menivät ulos katsomaan lehmiä ja vuohia.

Metsä ei milloinkaan heistä näyttänyt niin viheriältä, taivas ei milloinkaan ollut niin sininen eikä linnut milloinkaan laulaneet niin kauniisti. Jokainen eläin osasi puhua, jokainen puu taisi nähdä, jokainen kivi heitä ymmärsi. Heistä näytti, kuin Jumala olisi kirjoittanut kaksi suurta, kaunista pyhää Raamattua ihmisille. Toiseen on hän kirjoittanut ilmoitetun sanansa, kymmenet käskynsä ja pyhän evankeliuminsa Herrastamme Kristuksesta ja ijankaikkisesta elämästä. Toiseen raamattuun, joka on meillä avattuna Jumalan suuressa luonnossa, on hän kirjoittanut joka lehteen kaikkivaltiaisuutensa, viisautensa ja ijankaikkisen hyvyytensä, jos me vain ymmärrämme sitä lukea. Mutta sitä ei haltia Harmaaparta ymmärtänyt, ja sentähden hänestä tuli siili. Harmillista onkin, kuin etsii jotakin asiaa monta tuhatta vuotta, ja äkkiä tulee paimenpoika ja löytää sen niinkuin puolan metsästä. Mutta maailmassa on niin, että pienet lapset näkevät Jumalan. Ja vaikka he eivät voi käsittää luonnon salaisuutta, tuntevat he sen kuitenkin sydämmessänsä, eikä luonnon salaisuus olekaan muuta, kuin että Jumala on meissä kaikki kaikissa.