LUISTELIJA.

Tosin on hyvä ja oikein, että lukee läksynsä silloin, kuin on läksyn aika, ja istuu kammarissa kirjansa ääressä eikä jätä sitä ennen, kuin kaikki on valmiina koulua ja huomispäivää varten. Joll’ei tahdo tarttua muistiin, niin lyö kirjalla otsaasi ja ala jälleen alusta, ole hellittämätön niinkuin hevonen valjaissa, äläkä anna rohkeutesi kadota, vaan ole karski ja ajattele itseksesi: onnistuuhan se muille, siis täytyy sen onnistua minullekin! Ja katso, kuin ajattelet niin rivakasti ja teet työtä niin uutterasti, niin se kyllä käy laatuun, niin onnistuu ihan varmaan, ja polonen se, joka huuli pitkällään itkeä tihustaa: ”tätä en saa koskaan opituksi!”

Mutta sillä välin, kuin läksy on luettu, niin älä istu sisällä, äläkä rupea heikoksi lellipojaksi, joka sitte ei kestä Jumalan vapaan ja raittiin tuulen puhallusta taivasalla. Mene silloin ulos vuorille ja mäille kesällä ja talvella, helteessä tahi pakkasessa, se on saman tekevä. Talvella älä pelkää, jos nenänypykkäsi tuleekin punaiseksi. Jos käsiäsi palelee, niin älä suuresti pidä lukua kintaista, äläkä koskaan lämmittele valkean edessä, vaan heiluttele käsivarsiasi, niinkuin paperinen tanssimestari, ja hiero käsiäsi vastatusten, niinkuin Robinpojan kirjassa kerrotaan villien hierovan kahta puupalasta, kuin he tahtovat valkeata. Juoksentele rivakasti nietoksien välillä, kiidä huimaa vauhtia jäätä pitkin kirkkailla luistimillasi, ja jos sitte tulet kotiisi saappaat märkinä ja äitisi sinua siitä toruu, niin suutele hänen kättänsä ja sano: ”anna anteeksi, äiti, siitähän poikasi väkeväksi ja terveeksi tulee!”

Vaan kuin vanhemmat ja viisaammat ihmiset sanovat sinulle: ”älä mene sinne, jää on heikko!” niin tottele heidän neuvoaan ja pysy kauniisti rannalla. Sillä rohkeata ja urheata on olla vaaraa pelkäämättä, kuin se on välttämätön ja kuin sen kautta voi saada jotakin hyvää aikaan, vaan uhkarohkeata on eikä tuota ensinkään kunniaa, jos suotta pakotta panee vaaraan henkensä ja tuottaa vanhemmilleen suurta surua.

Frans ja Matti olivat veljekset, ja molemmat olivat sukkelia poikia. Koulussa ei ollut mitään eroa heidän välillään, sillä molemmat hoitivat kirjojansa miehen tavalla, eikä kumpikaan koskaan läksyissään erehtynyt. Kotonaan sitä vastoin vanhempiensa luona olivat pojat aivan eri luontoiset. Frans istui alituisesti sisällä, ja milloin ei lukenut, leikkeli paperinukkeja ja kirjoitti heille näytelmiä. Matti kuljeskeli aina ulkona, kuin läksy oli lopussa, pyyteli lintuja keväällä, onki ahvenia kesällä ja teki talvella lumilinnoja. Siitä syystä laihtui Frans ja tuli kalpeaksi ja heikoksi, vaan Matti tuli vuosi vuodelta hartevammaksi ja hänen kätensä voimakkaammiksi. Kuin Frans nukkineen taisteli suuria tappeluita tanskalaisten ja saksalaisten, kristittyjen ja pakanain välillä, sanoi Matti usein: ”älä istu aina sisällä; tule ulos meidän kanssamme, piirittämään lumilinnaa! Hei, siellä saat nähdä, miten teuhataan; sillä me olemme iloiset, vaikka meihin sattuu lumipalloja niin että paukahtaa.”

Mutta Frans ei tahtonut, vaan sanoi aina: ”on parempi olla viisas kuin väkevä.” – ”Niin,” sanoi Matti, ”vaan on vielä parempi olla sekä viisas että väkevä.” Sattuipa sitten viikkoa ennen Joulua, kuin pojat olivat lopettaneet koulunsa, että eräänä päivänä tuli mitä oivallisin luistinjää. ”Tule nyt mukaan”, sanoi Matti. ”Mene itse”, vastasi Frans; ”minä istun kernaammin kotona ja leikkaan paperikuvia.” Matti meni ja otti luistimet mukaansa.

Jää oli kauniinta, kuin voi nähdä. Koko järvi oli niin kiiltävä kuin kirkkain peili, eikä jäällä ollut vielä yhtään lunta, vaan rannoilla joka taholla oli viheriäisiä kuusia, jotka kuvastuivat kirkkaasen jäähän, ja lehdettömiä koivuja oli niiden vieressä kuurassa, ja koko luonnossa oli raittiutta ja iloa. Varmaan kaksikymmentä poikaa oli kokoontunut jäälle ja moniailla heistä oli pikku tyttöjä mukanaan, joita he lykkäsivät edellään kelkassa. Hei, sepä kävi nopeaan! Matti kiinnitti hihnat ristiin jalkojensa ympäri, ja niin sitä mentiin, hui hai, niinkuin kiitävä tuuli kirkkaan kuvastimen yli. Ei nopein hevonenkaan olisi voinut seurata hänen kulkuaan, eikä kukaan pojista häntä myöskään tavoittanut. Nopeimmat luistelijat päättivät keskenään, että se, joka voisi tavoittaa Matin kiinni, saisi olla jäällä kuninkaana ja huomenna kenraalina lumilinnassa. Sen jälkeen kaikki yks, kaks, ryntäsivät aika vauhtia ja koettivat tavoittaa häntä, vaan ei, sitäpä ei kukaan heistä taitanut. Juuri kuin he luulivat, että hän jo joutuisi heidän valtaansa, oli hän jälleen pitkän matkan päässä, ja sen ohessa teki hän heistä pilkkaa, piirtäen mitä kauniimpia kiekauksia, ympyröitä ja kierreviivoja jäähän, hajoitti heidät ja pääsi aina pakoon. Kuin he olivat väsyneet, kääntyi hän ja luisteli takaperin aivan heidän luoksensa, ja kuin he ojensivat käsivartensa tarttumaan kiinni hänen nuttuunsa, oli hän oitis silmänräpäyksessä poissa.

”Hyvä, hyvä!” huusivat pikku tyttöset ja taputtivat kylmillä käsillään. ”Hyvä, hyvä”, vastasi kaiku aukeilta rannoilta, harmailta vuorilta, kirkkaasta jäästä ja viheriäisistä kuusista. Onpa sangen viehättävää lentää niinkuin lintu kylmässä talvi-ilmassa ja liukua auringon säteen tavoin kiiluvan kuvastinlasin yli!

Pojat olivat nyt tulleet salmelle, josta suurempi järvi laski vetensä pienempään. Siellä seisoi torppari rannalla hakaten puita. ”Varokaa, pojat,” huusi hän; ”salmi on virtainen, eikä jää siellä kestä.”

Matti seisahtui heti ja sanoi: ”seis, pojat, älkäämme menkö enää kauemmaksi, sillä ukko rannalla tietää, mitä hän sanoo.” Mutta vallattomimmat pojista eivät kuunnelleet häntä, vaan huusivat pilkallisella äänellä: ”Matti pelkää, Matti on raukka, joka kuuntelee kaikkia ukkohöperön puheita.”

Tämä harmitti Mattia. ”Menenkö?” ajatteli hän. ”Ei, en mene, siitä ei ole mitään hyötyä...” Loiskis, jää särkyi keskellä salmea ja vallattomin poika, joka oli sanonut Mattia raukaksi, putosi ja rupesi haikeasti huutamaan apua. Vaan muut, jotka olivat likinnä häntä, peljästyivät nyt vuorostaan niin, että kiitivät pois minkä jaksoivat ja jättivät toverinsa yksin pulaan.

Mitäs Matti nyt teki, hän, jota äsken sanottiin pelkuriksi? Hän ei muistanut omaa vaaraansa, hän ei ajatellut enää toverin pilkkasanoja, tuossa paikassa oli hän rannalla, sai käteensä seipään ja luisteli seiväs kädessä salmen jäälle. ”Tartu kiinni tähän!” huusi hän ja asettui itse vatsalleen jäälle.

Suuressa hädässään tarttui toveri epätoivossaan seipääsen ja oli vähällä vetää sen jään alle, vaan Matti piti lujasti kiinni toisesta päästä, kaivoi luistimiensa kärjet jäähän ja piti suurimmalla vaivalla sekä itseään että seivästä kiinni, kunnes toveri pääsi ylös ja tuli lujalle jäälle. Nyt riemuitsivat kaikki pojat ilosta, nyt ei löytynyt enää ketään, joka uskalsi sanoa Mattia raukaksi, ja niin kulkivat kaikki märjän toverin kanssa riemukulussa takaisin kotiin.

Matti tuli kotiin, eikä puhunut sanaakaan urhotyöstään. ”Tule,” sanoi Frans hänelle, ”tule, niin saat nähdä kauniit varjokuvani. Tässä on järvi ja pojat luistelevat jäällä. Huomaa, nyt putoo yksi heistä järveen ... nyt on hän hukkumaisillaan, nyt tulee rohkea ritari ja vetää hänet henkensä kaupalla ylös vedestä. Näetkös, sellaista taidan minä tehdä varjokuvilla, vaan mitäs sinä taidat?”

Matti hymyili itsekseen ja sanoi aivan tyynesti: ”no, tuonhan kaikki tekisivät ritarin sijassa.” – ”Niinkö luulet?” kysyi Frans. ”Ei, niin urhollisia ritareja ei enää ole maailmassa. Katsoppas, sellaista minä olen lukenut kirjoista ja se on parempaa, kuin juoksennella, niinkuin sinä pitkin vuoria ja mäkiä.”

Matti oli ääneti. Vaan märkä toveri seisoi ujona oven suussa ja kuuli kertomuksen varjokuvien rohkeudesta. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä; hän ei voinut kauemmin olla vaiti. ”Frans,” sanoi hän, ”tuon saman, jota sinä olet tehnyt varjokuva-pelissä, on Matti tehnyt todellisessa järvessä ja totisessa vaarassa. Me sanoimme häntä raukaksi, vaan nyt tiedämme, että todellinen rohkeus ei ole elämänsä tarpeettomasti vaaraan panemista, vaan että uskaltaa silloin mennä vaaraan, kuin totisesti toisten ihmisten menestys sitä vaatii.”

”Ja minä kun kehuin varjokuva-peliäni sinulle!” huudahti Frans, hämmästyneenä ja iloisena. ”Niin, nyt minä ymmärrän, että on hyvä olla viisas kammarissaan, vaan vielä parempi on olla viisas ja väkevä, sekä kotona että muualla.”