Valtteri ensimmäisen kerran pulassa.

Valtterin kodista, Lunkentuksesta ja raitaisesta hameesta.

Lähellä tietä on talo, nimeltä Kotiaho. Muistanethan vielä kaksi kaunista pihlajapuuta sen punaisen aidan vieressä, ja kaivon korkeine vinttineen, ja kasvitarhan kauniine marjapensaineen, jotka keväällä aikaisin vihannoivat ja kesällä marjojen runsaudesta notkistuvat maahan. Kasvitarhan takana on aituus; siellä kasvaa korkeita haapoja, jotka suhisevat aamutuulen henkiessä, aituuksen tuolla puolen on tie, sen takana metsä, ja metsän takana avara maailma. Toisella puolen pihaa on järvi, järven takana kylä, ja ylt’ympäri vaihtelee niittyjä ja peltoja, väliin kellahtavina, väliin viheriäisinä.

Tuossa pienessä somassa talossa, jossa on valkoiset ikkunanpielet, mukava porstua ja siistit, tavallisesti riivityillä katajilla koristetut portaat, on hyvät, ahkerat ja siivot asukkaat. Siellä asuu Valtterin vanhemmat, Lauri veli, Lotta sisar, vanha Leena ja Joonas ja Musti ja Vilkas ja Pupu ja Mirri ja Kukkukiekoo. Musti asuu koirankoppelissa, Vilkas tallissa, Pupu enimmiten asuintuvassa. Mirri missä milloinkin, ja Kukkukiekoo asuu kanahuoneessa; se on hänen valtakuntansa.

Valtteri on kuuden vuoden vanha. Pian tulee hänen alottaa koulunkäyntinsä. Lukea ei hän vielä osaa, mutta kyllä paljon muuta. Hän osaa hyppiä harakkaa, seisoa päällään, heittää kuperkeikkaa, vetää sormikoukkua, ottaa pallin lennosta käsiinsä, hyppiä hypinlaudalla, heittää kiekkoa, onkia särkiä, laskea mäkeä, olla lumisilla, matkia kukon laulua, ratsastaa puuhevosella, syödä voileipää ja juoda kirnupiimää. Hän osaa astua saappaansa lautalle, repiä housunsa rikki, kuluttaa reiän hihaansa, niistää nenäänsä hyppysillään, särkeä lautasia, heittää pallin ikkunaan, piirtää ukon kuvia tärkeille papereille, nyäistä rihman rukin pyörältä, tallata kukkasarkoja, syödä karviaismarjoja siksi kuin sairastuu, ja parantua selkäsaunan saatuaan. Muutoin on hän hyväsydämminen, mutta huono muistamaan isän ja äidin varoituksia, jonka tähden hän joutuu moneen pahaan pulaan.

Saatpa kuulla.

Kuin Valtteri kerran kauniina kesäaamuna heräsi, istui äiti sängyn laidalla ja sanoi, suudellen häntä: ”tänään on Heinäkuun 20 päivä. Jumala siunatkoon sinua, rakas lapsi!”

Samassa tuli myöskin isä ja suuteli häntä, ja siskot olivat jo vaatteissaan, ja Leena ja Joonas seisoivat ovella, ja kaikki olivat iloisen ja miettivän näköiset, ja Musti hieputti häntäänsä, kuten sen tapa oli, ja Jänö-Pupu hypähti sängyn ohitse, Vilkas hirnui pihalla ja Kukkukiekoo piti puhetta aitovierellä. Puheensa oli aina samaa, ei muutosta ollenkaan; kuuluipa se kuitenkin nyt erittäin tärkeältä, ja sehän pääasia olikin.

Hiukan hämillään hieroi Valtteri unen silmistään ja naurahti. Hän tiesi hyvin, mitä kaikki tämä merkitsi: tänään oli hänen kuudes syntymäpäivänsä.

Yks’ kaks’ oli hän pystyssä ja rupesi hakemaan vaatteitaan, jotka hän edellisenä iltana oli heittänyt sinne tänne, sillä kelpo Valtterimme oli jo, vaikka pieni vielä, aika hupsu, eikä muistanut, että häntä oli käsketty huolellisesti panemaan vaatteensa tuolille. Mutta tänä päivänä ei häntä toruttu, ja hänen äitinsä ojensi hänelle ihko uudet kesävaatteet, harmaan takin, housut ja liivin; – olipa hänestä erinomaista olla puettuna liiviin! Paitakin, puhdas ja somasti silitetty, riippui sängyn laidalla, aivan uudet sukat tuolilla ja pienet saappaat, illalla vielä varsin mutaiset, olivat nyt kauniisti kiillotettuina sängyn vieressä. Nyt kävi kuin leikki pukeutua sieväksi ja siistiksi, ja ainoa huomattava seikka oli, että Valtteri kiireessään veti oikean jalan saappaan vasempaan jalkaan, mutta sehän oli yhdentekevä; kävipä niinkin päinsä. Väärinhän tuo tosin oli, vaan syntiä se ei toki ollut.

Salissa oli lahjapöytä, kukilla ja seppeleillä koristettu. Pöydällä oli rinkilä ja laiva, varustettu mastoilla, purjeilla, kokkapuulla ja oikealla taklingilla; tätä oli Joonas, vanha merimies, jo kauan nikkaroinut. Tällaista laivaa oli Valtteri jo kauan toivonut; hän ihastui suuresti, ja laivalle piti heti annettaman nimi. Uljaan nimen se saikin, nimittäin Lunkentus.

”Iltapäivällä soudamme tuonne Kuuselaan,” lupaili isä, ”ja silloin saat koettaa, mihin Lunkentus kelpaa.”

”Eikö Valtteri voisi panna laivaansa vesikorvoon purjehtimaan? Minä kammoon järveä”, sanoi äiti huolestuneena.

”Pitääkö Lunkentuksen purjehtiman vesisaavissa?” kysyi närkästyen Valtteri.

”Saadaan nähdä, jos olet tottelevainen”, sanoi isä. ”Yksin et saa järvellä soutaa; mutta otahan kuitenkin Lunkentus mukaasi.”

Niin päätettiin. Iltapäivällä lähtivät he kaikki suuressa veneessä Kuuselan saareen. Siellä oli luonto ihana, järvi tyyni ja pienet salakat uiskentelivat isoissa parvissa ihan veden pinnassa, nyppien pieniä hyönteisiä, jotka puista olivat pudonneet veteen. Rannalla oli eriskummallisia kiviä, muutamat mustia, toiset valkoisia ja toiset taas ikään kuin litin heittämistä varten tehtyjä.

Äiti toimitti voileipää ja kahvia nurmikolle, eikä hapanleipä ja rieskamaito koskaan ennen niin maistuneet kuin nyt; tämä oli verrattoman hauskaa. Ainoa harmittava seikka oli, että hyttysilläkin oli oivallinen ruokahalu ja ne pitivät Valtteria voileipänänsä, mutta Valtteri ajoi ne pois koivun oksalla ja taisteli rohkean urhon tavalla yksin tuhatta vastaan. On sekin jotain, olla niin urhollinen ja peljättävä.

Ruuan jälkeen otti isä pyssynsä ja lähti metsälle, äiti ja Lotta menivät marjaan, Leena pesi kahvikupit ja Joonaan tehtävänä oli poikien kaitseminen. Päivä paistoi kuumasti; Lauri nukkui, ja Joonas, joka oli viimeisen yön valvonut Lunkentusta valmistaessaan, nukkui myös. Silloin teki Valtterin mieli koetella laivaansa.

Hän meni rantaan, pani Lunkentukseen lastiksi valkoisia kiviä, asetti muurahaisen perämieheksi ja antoi sen purjehtia Espanjaan. Hiljainen tuuli puhalsi maalta ja laiva tuotti tekijällensä kunniaa. Valtteri mielestään ei ikänä ollut niin kaunista laivaa nähnyt. Miten ylpeästi se keikkui karehtivilla laineilla! Kuinka nopea sen kulku! Miten uljaasti se kallistihe tuulessa! Lunkentus purjehti Espanjaan, mutta Valtteri seisoi rannalla lanka kädessä ja varoi antamasta Espanjan olla liian etäällä Kuuselan maantieteessä.

Nyt tuntui tuulen puuska. Juuri kuin oli hauskimmallaan, pääsi havaslanka Valtterin kädestä ja – hyvästi Lunkentus! Se purjehti nyt omin päin aavalle järvelle.

Valtteri juoksi veneen luo, mutta vene oli niin iso ja raskas, ett’ei hän sitä vesille saanut. Hän juoksi kuin hullu pitkin rantaa; Lunkentus pääsi karkuun! Nyt Lunkentus todellakin menee Espanjaan! – Lähellä asui kalastaja; hänen veneensä oli poissa, mutta rannalla oli vanha taikinakaukalo kumossa. Valtteri ei kauemmin arvellut. Hän tuuppasi kaukalon vesille, hyppäsi siihen ja sauvoi venettään eteenpäin pienellä seipäällä.

Kaukalo oli jotensakin kiikkerä, mutta alussa kävi kulku varsin hyvin. Tuuli kävi maalta ja ajoi kaukalon vähitellen syvälle. Valtteri ei kuitenkaan päässyt lähemmäksi karkulaista, sillä Lunkentus purjehti paljon nopeammin.

Kuin Valtterin seiväs ei enää pohjannut, hämmästyi hän. Kaukalo ajeli yhä ulommaksi, se kallisteli mainingissa ja oli vähältä kaatua.

Nyt alkoi Valtteri huutaa täyttä kurkkua. Ei paljon puuttunut, että Valterin ensimmäinen retki olisi ollut hänen viimeisensä.

Onneksi heräsi Joonas ja näki ihmeeksensä kaukana selällä pienen keikkuvan kaukalon ja parkuvan pojan. Hidas liikkeissään oli tuo vanha, hyväntahtoinen Joonas, mutta kyllä nyt äkkiä jalat löytyivät: hän juoksi rantaan, töyttäsi veneen vesille ja souti Valtterin jäljestä niin, että airot rotisivat. Valtteri huomasi hänen ja rohkaistui jälleen. – ”Luuletko minun pelkäävän!” sanoi hän ja nousi ylpeästi seisalleen kaukaloon. Mutta tätä ei kaukalo kestänyt, se kaatui samassa, ja Valtteri putosi päistikkaa järveen.

”Ei hurjempata poikaa!” huudahti Joonas ja souti niin ankarasti, että toinen airo katkesi. Samassa joutui hän paikalle, tarttui Valterin tukkaan ja nosti hänen veneensen. ”Uh”, sanoi Valtteri, kuin pääsi ahventen valtakunnasta.

”Pelasta Lunkentus! Pelasta Lunkentus!” huusi hän ensimmäiseksi, suu vielä täynnä vettä. Vesi valui hänen vaatteistansa ja saappaat äänsivät sipp, sipp, kuin hän jalkojansa liikutteli.

”Mitä minä huolin Lunkentuksesta!” ilveili Joonas, puoleksi mielissään, puoleksi vihoissaan, ja nyt hän meloi venettä yhdellä airolla rantaan takaisin.

Täällä syntyi meteli. Isä torui, äiti itki, Lotta nyyhki, Leena päivitteli ja Joonas häpesi. Valtteri itse ei vähintäkään peljännyt, kuin tunsi seisovansa maalla jälleen, ja arveli, ett’ei tuo vaarallista ollut, kyllä hän uida taisi.

”Niin kyllä, kädet pohjassa”, nauroi Joonas.

”En tuntenut mitään pohjaa”, sanoi Valtteri ylpeästi. ”Jos olisit antanut minun olla rauhassa, olisin uinut rantaan.”

”Mutta mistä nyt äkkiä saamme kuivia vaatteita?” sanoi äiti. ”Lotta, juokse kalastajan tuvalle ja pyydä lainaksi lasten vaatteita!”

Lotta meni ja palasi hetken kuluttua. – ”Heillä on vain pieni poika ja isonlainen tyttö”, sanoi hän. ”Tässä on tytön paita ja raitainen pyhähame sekä sukat ja kengät.”

”Täytyykö minun käydä tytön vaatteissa?” kysyi Valtteri.

”Täytyy, poikaseni”, sanoi äiti tuolla vakavalla äänellä, jota vastaan ei ollut väittäminen. – ”Se olkoon sinun rangaistuksesi ja kiitä, ettäs sillä pääset. Vitsaa olisit ansainnut.”

Ei mikään auttanut. Pian oli Valtteri vaatteissa ja näytti varsin veikeältä raitaisessa hameessaan.

”Tule tänne, niin teen sinulle jakauksen!” sanoi Lotta. Mutta Valtteri viskeli käsiänsä ja lähti äreänä metsään siks’ aikaa, kuin hänen vaatteensa kuivivat.

Vähän matkaa kulettuansa, tapasi Valtteri metsästäjän, joka sanoi hänelle: ”voitko, tyttöseni, neuvoa minulle tietä kalastajan tuvalle?”

”En minä ole tyttö”, vastasi Valtteri, ja meni ylpeästi sivutse.

Vähän matkan päässä poimi eräs muija mustikoita. Valtteri astui hänen luoksensa, kädet lantioilla, ja sanoi: ”en minä ole tyttö, minä olen mies.”

”Vai niin”, sanoi muija, ja noukki ehtimiseen.

Etempänä muutamat köyhät pojat riipivät lehtiä lampaille. – Kas tuolla tulee lohi-Matin Liisa, puhuivat he keskenänsä; hän kantaa meille avuksi lehtiä veneesen. ”Tule Liisa; mitä siellä metsässä luhjailet?”

”En minä ole teidän Liisanne!” sanoi Valtteri ja taittoi varalta hyvän kepin.

”Katsopas tuota!” sanoivat pojat, ja heittelivät luulemaansa tyttöä kuusen kävyillä. Valtteri heitti takaisin ja metsässä syntyi sota. Luodit hurisivat puitten välissä, mutta vihollinen oli voimallisempi ja Valtterin täytyi paeta. Eipä ollut helppo hameessa juosta kannikkoa sille, joka oli tottunut liikkumaan vapautta rakastavilla säärillä. Vihollinen saavutti Valtterin ja ampui häntä joka taholta. – ”Kyllä me sinut opetamme luhjailemaan, kuin voisit olla apuna”, huusivat pojat.

”En minä ole mikään tyttö, minä olen mies”, kirkasi Valtteri, kepillänsä huitoen. Kuin ei tämä auttanut, keksi hän keinon; hän päästi hameen irti ja heitti sen putoamaan. Hame jäi riippumaan katajapensaasen, ja Valtteri meni menojaan varsin kummallisessa puvussa. Pojat nauroivat, närhi ja orava nauroivat puitten oksilla ja koko metsässä syntyi aika, ilo.

Hiessä ja punaposkisena palasi Valtteri rantaan. – ”En tahdo olla tyttönä, en ikäpäivinä enää tahdo olla tyttönä!” huusi hän kaukaa itkusilmin. – ”Älä itke, rakas poikani”, sanoi hänen äitinsä. ”Tytöt voivat kyllä olla yhtä hyvät kuin pojatkin. Kas, tässä saat omat vaatteesi, ne ovat jo kuivaneet. Lotta saa mennä hakemaan hametta ja sitte kalastajan tupaan kiittämään lainasta.”

Valtteri pukeutui sukkelasti vaatteihinsa. Hän oli mielestään varsin keveä, ketterä ja sukkela omissa vaatteissaan. Nyt sai hän taas olla poikana; hän oli koko mies, ja mielestään kylliksi väkevä sotimaan kuusenkävyillä koko sotajoukkoa vastaan. Hän oli joutunut surkeaan häpeään. Kuinka on mahdollista olla miehekäs, tuumasi Valtteri – reipas, roteva ja sankari, kuin semmoinen kova onni kohtaa, että täytyy hameesen pukeutua?

Nyt lähtivät kaikki kotiinpäin. Valtteri istui veneen laidalla ja piteli keppiään vedessä, niin että vesi kuohui pienenä koskena kepin ympärillä. Järven selkä oli kirkas kuin peili, ja illan pilvet punastuivat kummastuksesta, kuin havaitsivat siinä ihanuutensa. Ihmeellistä oli, että tuolla veden syvyydessä myöskin näkyi taivas, yhtä syvä kuin se ylhäällä oli korkea, ja sielläkin uiskenteli rusottavia pilviä, aivan kuin korkeudessa. Valtteri mietti itsekseen miten hauska olisi luistella kirkkaan veden pinnalla, jos se olisi lasia. Hän oikein oli pahoillaan, että Joonas särki tätä kaunista peiliä airollaan ja että vene teki siihen pitkän halkeaman. Kuin vene läheni Kotiahon rantaa, oli kummallista nähdä, kuinka kaikki koivut seisoivat päällään vedessä ja aurinko loisti syvyydessä viheriöiden lehtien lomitse ja linnut lensivät lehdikossa veden alla.

Tuskin oli vene ehtinyt laiturille, kuin Valtteri jo huudahti ja hyppäsi ensimmäisenä maalle. Mitä hän siellä näki, joka häntä niin suuresti ihastutti? Mitä muuta kuin oman uljaan laivansa, kaivatun, kadonneen Lunkentuksen, jota vähäinen maininki loiskutteli rantaa vasten. Lunkentuksessa oli ollut hyvä perämies, joka tunsi merenkulku-opin; muurahainen oli pitänyt perää aika miehen tavalla ja laskenut suoraa tietä kotirantaan. Tosin Lunkentus oli kallellaan ja osa lastista oli joutunut haaksirikkoon. Mutta olipa Espanjassa kylliksi sellaista lastia. Lunkentus teki vielä monta matkaa, lastattuna kivillä, muurahaisilla ja iloisilla toiveilla.

Toiveet ovat semmoinen pohjapaino, joka usein vääntää veneen kallelleen, mutta ei se haittaa, jos vaan ahkera muurahainen on perämiehenä ja elämän laiva vihdoin pääsee kotisatamaan.