Valtteri toisen kerran pulassa.

Eräänä päivänä Sokurimaassa Taivasmäellä.

Kyllä mar sinun on hyvä ja lämmin istuskella tuolla huoneessa käsiäsi lämmitellen valkean ääressä. Pysy siellä vain, sinä arka ja hemmoteltu poika, ja naura toisille, jotka mielestäsi kyllä turhaan iloisina juoksentelevat ulkona talvipakkasessa. Minä sanon: sinulle jotakin, jota et ehkä ennen ole miettinyt. Ei hempupojasta koskaan tule kunnon miestä. Pahempi kuin paleltuneet sormet on pysyä koko ikänsä hentona raukkana. Parempi olisi semmoisen kaiken aikansa istua lasikaapissa taikka elää ja kuolla saunan lavolla. Sillä maailma on usein taistelussa kovakourainen. Pojalle ei kelpaa hieno neidon iho, jok’ ei mitään kestä, sillä semmoisena saa hän varmaan nähdä paljon rääkkiä maailmassa.

Mutta sepä on hauskaa, kuin aurinko valaisee lunta ja kulkuset kilisevät ja jalakset luistavat ja aika vauhdilla lasketaan liukasta rantamäkeä. Jonka on vilu, jääköön kauniisti kotiin. Joka pelkää, katselkoon tätä sivulta. Kelkalla on nopsat jalat. Kelkka ei kaipaa hevosta, eikä ikänä ruoskaa tarvitse.

Valtteri oli niitä, joiden ei ollut vilu, vaikka lapasetkin unohtuivat kotiin. Jos pieni nenä kävi punaiseksi, pyyhkäsi hän sitä ja näytti yhtä iloiselta. Jos sormia pakkasessa paleli, hieroi hän niitä ja löi käsiänsä yhteen.

Harvoin pelkäsi hän, mutta jos hän oli pahaa tehnyt, pelkäsi hän jokaista, kuin vastaan tuli. Jumala painaa aina merkin pahantekijään, niin että ihmiset sen kohta huomaavat. Niin teki Jumala Kainille, ja niin tekee hän muillekin pahantekijöille.

Lähellä rantaa oli jyrkkä mäki, jota huimaavan korkeutensa vuoksi sanottiin Taivasmäeksi. Siitä ei kukaan uskaltanut hevosella ajaa, mutta pojat siitä laskivat kelkalla ja tämä näytti kummalliselta. Taivasmäki oli kahdessa penkereessä, tasaisempi paikka välillä, ja joka ei uskaltanut laskea alusta saakka, lähti puolivälistä, jolloin kelkka ei luistanut niin hurjasti.

Nyt oli kaunis talvipäivä ja pojat laskivat mielihalulla kelkoillaan Taivasmäkeä. Joku otti pienen tytön kelkansevälle, ja silloin oli kelkkaa taitavasti ohjattava mutkapaikoissa; väliin tytöt pelosta huudahtivat. Älä pelkää, ei ole hätääkään, vakuuttivat pojat. Ja hyvin luisti, meni vielä hyvän matkaa jäällekin. Mutta tapahtuipa joskus niinkin, että kaaduttiin kuperkeikkaa nietokseen; toisilta hukkui lakki, toisiin tuli naarmu tahi vuoti nenästä verta, mutta ei se haittanut. Hetken päästä alkoivat he uudestaan, ja hauska oli taas.

Joulupukki oli tuonut Valtterille kelkan, jolla ei ollut vertaistansa. Siinä oli rauta-anturat, ja sitä kävi ohjaksilla ohjaaminen, ell’ei kantapäillä sitä ohjannut, ja Päkä-Pässiksi sitä kutsuttiin, sillä se saavutti kaikki muut kelkat mäessä ja puski niitä selkään. Pässi ja Valtteri olivat hyvä pari. Olisitpa nähnyt heitä Taivasmäessä! Siinä lensivät korkeimmalta huipulta saakka, niin että lumi pyrynä ryöppyi heidän ympärillänsä. Parempata kelkkaa ei ikänä nähty, ja Valtteri kopeili Pässistänsä.

Likellä Taivasmäkeä oli korkea töyry, johon ei ollut tallattua tietä, ja sitä kutsuttiin Sokurikukkulaksi; joka siitä laski alas, hautautui nietoksiin, niin että tuskin lakkiakaan näkyi. Harvoin uskalsivat sitä laskea nekään, jotka Taivasmäellä olivat rohkeimmat. Mutta Valtteri luotti Pässiinsä ja päätti tehdä retken Sokurimaahan.

Päätös pantiin toimeen. Kaikki pojat ja tytöt katselivat tätä ihmettä. Valtteri kiipesi ylös mäkeä ja Pässi seurasi häntä kuin koira. Päästyänsä niin korkealle kuin mahdollista oli, tarttui Valtteri suitsiin, istui kelkkaan ja komensi mars! Pässi totteli, nenä alaspäin. Hei, jopa luisti nuolen nopeudella suorastaan syvimpään Sokurimaahan... Aluksi ei näkynyt muuta kuin Valtterin päätä, sitten ainoastaan lakki; viimein ei enää mitään... Pässi ja Valtteri olivat kadonneet nietoksiin.

Valtteri painoi silmänsä kiinni, kuin hän upposi lumeen. Kuten siipeen ammuttu varis, joka koivun latvasta putoaa, painoi hän painumistaan, ja samassa kolahti aika lailla. Kuin Valtteri aukasi silmänsä, oli Pässi ja hän suuren jäälinnan edessä: siinä oli korkeat kiiltävät pylväät ja suuret salit kirkkaimmasta hopeasta. Lumiruhtinas tuli ulos linnasta sudennahkaisessa turkissa, hänellä oli pitkä parta kuurasta ja kädestä talutti hän lumiruhtinatarta puettuna valkoisiin vaatteihin, päässä kruunu jäätimanteista. ”Tervetullut valtakuntaani”, sanoi kuningas. ”Nyt et täältä enää pääse pois. Minua miellyttää semmoiset reippaat pojat kuin sinä; tahdon pitää sinua ylimmäisenä äänenantajanani, ja pässi ja sinä pääsette suureen arvoon.”

”Kiitos kunniasta,” vastasi Valtteri, ”mutta vähä keittoruokaa ei olisi haitaksi; en ole syönyt isoon aikaan.”

”Tule, niin pistän sinut avantoon, jossa vesi on kylmää kuin jää,” sanoi lumiruhtinas, ”ja siellä saat syödä niin herkullista lumihilloa, ett’et ikänä ennen ole moista maistanut, sillä se on valmistettu kuurasta ja sokurina on survottua jäätä.”

”Kiitoksia paljo,” vastasi Valtteri, ”ei minun taida olla nälkä.”

”Sinä veitikka,” sanoi kuningas närkästyneenä, ”kyllä minä sinut opetan halveksimaan minun hyviä lahjojani. Tule tänne lumiruhtinatar! Hengitä tähän huimapäähän poikaan ja muuta hänet lentäväksi Uunilinnuksi äärettömässä valtakunnassamme!”

Nyt hengitti lumiruhtinatar jäisen pohjatuulen kylmyyttä, ja samassa muuttui Valtteri pieneksi lumihiutaleeksi, joka hyöri tuhansien muiden hiutaleiden joukossa autiossa avaruudessa. Tämä oli sekä lystillistä että surkeata; mutta Valtterin suurin huoli oli saada tietää, mihinkä Pässi oli joutunut.

Samassa aukasi Valtteri silmänsä ja huomasi makaavansa omassa sängyssään, ja pää tuntui raskaalta. Sängyn vieressä seisoivat isä ja äiti ja siskot, ja sanoivat hänen herätessään: ”Jumalan kiitos, nyt hän tointuu.”

”Mitä?” kysyi Valtteri, ja nousi istualleen. ”Enkö ajanut Pässillä Sokurikukkulalta? Enkö tavannut lumiruhtinasta, joka uhkasi pistää minut avantoon, ja lumiruhtinatarta, joka minut lumihiuteeksi muutti? Kuinka tänne jouduin?”

”Rakas poikani,” sanoi hänen isänsä, ”nyt puhut unen-houreita. Etkö enää muista, kuinka hurjapäisenä laskit päistikkaa korkeata mäkeä alas? Siellä sattui pääsi kantoon ja toverit nostivat sinut lumesta. Loput olet uneksinut, mutta pysy nyt yhdessä kohden ja haudo päätäsi, niin paranet pian jälleen.”

”Missä on pässi?” kysyi Valtteri, joka tuskin luuli todeksi, mitä hänelle kerrottiin.

”Pässi seisoo kyökin portailla, nenä poikki”, vastasi isä.