Valtteri viidennen kerran pulassa.

Valtteri tahtoo olla Robinpoikana.

Susanna muori oli kelpo muija. Hän sai erittäin hyvin laiskoja poikia lukemaan. Joka kerta, kuin hän ojensi pitkät laihat sormensa Valtterin päätä kohden, kävi tämä äkkiä vallan ahkeraksi, ja kukko muni tuon tuostakin aapiskirjaan. Valtterista maistui nyt karamelli paremmalta kuin tukanhöyhennys.

Ensiksi oppi hän kirjaimet, sekä suuret että pienet. Tavaaminen veti usein suun väärään, mutta kuin Valtteri sai sievän lukupuikon, rupesi sisälukukin luistamaan. Sinä päivänä, jona hän osasi selvästi lukea kirjasta, oli Susanna muori niin mielissään, että antoi lapsille voileipää siirapin kanssa. Valtteri ei ollut koskaan ennen niin suurella mielihyvällä katsellut muorin pitkiä sormia.

Helposti oppi hän nyt aapiskirjan ja vähän katkismuksen. Joskus sai hän lupapäivinä kotonaan lukea kauniita satujakin. Valtteri huomasi nyt, ett’ei Susanna muori ollutkaan häntä huviksensa tukistanut.

Kerran löysi hän parvelta vanhan kannettoman kirjan. Siinä kerrottiin Robinpojasta, joka salaa lähti vanhempainsa luota, ja joutui autioon saareen, jossa hän monta vuotta eleli oman onnensa nojassa. Sepä ihmeellistä. Valtteri olisi mielellään ollut Robinpoikana. Hän ei ensinkään muistanut, että Robinpoika katkerasti katui karkaamistaan hyvästä kodistansa.

Valtteri luki ehtimiseen. Ja mitä enemmän hän luki, sitä enemmän teki hänen mielensä seurata Robinpojan esimerkkiä. Kirjassa kerrottiin muun muassa, että Robinpoika oli nahkavaatteissa kiireestä kantapäihin. Onneksi löytyi parvelta vanhat lampaan-nahkaiset turkit. Valtteri käänsi ne nurin ja pisti päällensä. Arvaappas, oliko hän silloin mahtavan näköinen! Parven nurkassa oli sokeritopun tötteröitä sinisestä paperista, ja kopassa linnunhöyheniä. Valtteri koetti päähänsä yhtä tötteröä, koristeli sitä kauniilla teyrin höyhenillä, ja siitäkös tuli komea kypärä! Sitten teki hän tappuratukosta mainion parran, jonka hän havaslangalla sitoi korviinsa. Nyt oikasi hän itsensä ja näytti varsin julmalta.

Tämä tapahtui eräänä iltana alkukesästä. Lotta sisar kutsui portailta iltaselle ja Valtterin täytyi lähteä alas parvelta. Paikalla turkit nurkkaan ja tötterö samaten. Mutta Valtteri oli tämän illan mietteissään. Yöllä hän ei saanut unta silmiinsä ollenkaan. Onnellinen Robinpoika! ajatteli hän. Semmoinen mies olisin minäkin, asuisin metsässä, rakentaisin itse huoneeni, keittäisin ruokani ja ampuisin kaikki metsän elävät oivallisella jousipyssylläni. Onnellinen Robinpoika! Reipas, rohkea Robinpoika! En ikänä tule niin onnelliseksi kuin sinä!

Mutta jos lähtisin karkuun? arveli Valtteri samassa. Tämä ajatus saattoi hänen sydämmensä sykkimään. Hän nousi istualleen vuoteellaan. Kaikki muut nukkuivat. Lauri veli oli oiaissut pehmeän, valkoisen säärensä kehdon laidalle, ja Kukkukiekoo korsnasi niin että pihalle kuului. Kesäinen yö valaisi huoneen. Ihan selvästi voi eroittaa pihlajan, valkoiset kukat puutarhassa, ja metsästä kuului laulurastaan säveleet.

Valtterin sydän tykytti yhä kovemmin. Viimein kiipesi hän hiljaa sängystänsä ja puki vaatteet päällensä. Ei kukaan herännyt. Hän kulki huoneiden läpi. Sivumennessä otti hän kaapista leivänpalasen ja vähän juustoa. Sitten hiipi hän yhtä hiljaa parven portaita ylös. Kohta löysi hän turkit ja paperitötterön. Robinpojan kirjan otti hän mukaansa, oppiaksensa siitä miten piti menettelemän, ja nyt kiirehti hän sukkasillaan alas portaita ja porstuan ovesta ulos.

Yö oli ihana ja raitis, taivas valoisa, ja kaste oli langennut viheriäiseen ruohikkoon. Valtteri ei enää kävellyt, hän juoksi, kuin omatunto olisi häntä vaivannut. Vähän päästä ennätti hän metsään, ja samassa nousi aurinko niin punaposkisena, ihan kuin Susanna muori olisi sitä äsken höyhentänyt. Valtteri istui mättäälle ja rupesi syömään juustoa ja leipää. Häntä ei yhtään nukuttanut. Hän kuuli lintujen laulavan, ja tuomet tuoksuivat hänen mielestänsä suloisemmin kuin ennen.

Valtteri alkoi nyt rakentaa itsellensä majaa. Hän otti kääntöpää veitsensä taskusta ja leikkasi sillä pitkiä oksia tuuheista kuusista. Vankimmat oksat asetti hän tuiksi ja pienemmillä peitti hän seiniä ja kattoa. Hetken päästä oli havumaja valmis. Siinä oli vanha kanto penkkinä ja kivi pöytänä. Vuoteen päätti Valtteri tehdä koivunlehdistä ja karhunsammalista. Tämä oli vasta hauskaa. Valtteri ei siitä piitannut mitään että kuusenpihkaa tarttui hänelle sormiin.

Sanonpa teille nyt minkä tähden Valtterilla oli niin hauskaa. Ylen hyvä asia on, tulla omin neuvoinsa toimeen tässä maailmassa. Siitä käy ihminen raittiiksi ja rohkeaksi, ja jota suuremmat vastukset hän voittaa, sitä iloisemmaksi käy hänen mielensä. Mutta silloin on myös tarpeellista ajatella nenän pituutta pitemmälle. Niin pitkälle ei Valtteri-raukan tuumat ylettyneet.

Kun maja oli valmis, pisti Valtteri turkit päällensä, asetti tötterön päähänsä ja istui kannolle, joka oli hänellä penkkinä, ja nojasi käsivartensa kivipöytää vasten. Hän oli mielestään ikäänkuin kruunattu koko metsän kuninkaaksi. Vahingoksi ei hänellä ollut kuvastinta, jotta olisi itse voinut nähdä, kuinka mahtavan ja julman näköinen hän oli siinä mietiskellessään, miten hän uutta valtakuntaansa oikein hallitsisi.

Valtteri oli tehnyt ahkerasti työtä, ja nälkä rupesi pientä vatsaa vaivaamaan. Kyllä nyt juusto ja leipä olisi maistanut makealta kuin pannukakku, mutta niitä ei ollut enää nimeksikään. Valtteri päätti tehdä kuten Robinpoika. Hän lähti metsään etsimään kokos-pähkinöitä.

Ihmeellistä kyllä; sellaisia pähkinöitä ei kasvanut koko metsässä. Kummastellen tirkisti Valtteri puitten latvoihin, mutta niissä ei ollut muuta tarjona kuin tuoreita kuusenkäpyjä. Paremman puutteessa maistoi hän yhtä käpyä, mutta se oli niin pihkainen ja karvas, ett’ei siitä ollut syötäväksi.

No, arveli Valtteri, ei se suureksi haitaksi ole; minä pyydän sen sijaan Lama-eläimen, josta saan hyvän-makuisen suuruksen. Ja jousipyssy kädessä läksi hän metsästämään. Lama-eläintä ei hän tosin löytänyt, mutta viitakossa pöykähti sukkela jänö, ja pieni vikkelä orava hypätä hipsutti kuusen oksalla. Valtteri tähtää jänöä, ja sitten oravaakin, mutta kova onni; hän ei osu kumpaankaan. Vihoissaan heitti hän pyssynsä pois. Samassa kulki pieni paimentyttö ohitse. ”Anna, ystäväni, minulle vähän maitoa”, sanoi Valtteri, sillä nyt tuli nälkä toden perään.

Kuin tyttö näki tuon karvaisen ilmiön, turkit nurin päällä, paperitötterö päässä, heiluvat höyhenet ja pitkän parran, huusi hän pelosta ja juoksi tiehensä. Mitä uskoi hän muuta, kuin että Valtteri oli itse ilkeä metsän mörkö! Valtteri juoksi hänen jäljessään, ja tyttöparka oli pelosta vaipua maahan, kuin Valtteri samassa kompastui pitkiin turkkiinsa ja loukkasi nenänsä kaatuneesen koivuun.

Mitä nyt Valtteria hyödytti metsän kuninkuus, kuin hänen majesteetillansa ei ollut mitään syömistä. Kesä oli vasta niin alussaan, ett’eivät edes mustikat vielä olleet kypsiä. Valtteri oli mielissään, kuin viimein löysi muutamia karpaloita, ja sen enempää ei Robinpoika sinä päivänä nauttinut. Parempi onni toisten, ajatteli Valtteri; minä hankin itselleni ”Perjantain”, niin meitä on kaksi ja saamme yksin neuvoin puolustaa itseämme villi-ihmisiä vastaan. Valmistettuaan vuoteensa karhunsammalista pani hän nälkäisenä maata, lammasnahkaiset turkit korvillaan.

Sill’aikaa olivat Valtterin vanhemmat etsineet häntä kaikkialta, aavistamatta minne poika oli joutunut. Pelkäsivät jo, että hän oli pudonnut järveen tahi joutunut suden kynsiin. Silloin tuli pieni paimentyttö kylään ja kertoi parkuen, että metsässä riehui hirveä mörkö, jolla oli karvainen nahka ja soikea, sokeritopun kaltainen pää. Koska kylässä oli monta taikauskoista ihmistä, jotka luulivat kummituksia olevan metsässä, niin ukot ja akat säikähtivät milt’ei yhtä kovasti kuin paimentyttö itse. Moni heistä ei uskaltanut koko päivänä liikkua ulkona, ja peljästyneinä vilkasivat he taaksensa joka kerta kuin tuuli suhisi korkeissa kuusissa. Mutta urhollisemmat arvelivat jonkun karkulaisen piilevän metsässä ja päättivät lähteä yöllä miehissä heittiötä kiinni ottamaan.

Valtteri ei tiennyt tästä mitään, vaan nukkui sikeässä unessa, unhottaen vatsansa vaatimukset, kuin kylänmiehet yht’äkkiä havaitsivat hänen majansa ja piirittivät sen. He lähenivät hyvin varovasti, seipäitä ja lapioita aseina, ja kurkistivat majaan. Kas tuossa kai nukkuu karkulainen, sanoivat miehet keskenään.

”Odotapas vähäsen!” sanoi yksi heistä. ”Tuolla nurkassa on jotain karvaista; mitäs, jos se olisi karhu?”

”Nuijitaan se, ennenkuin se herää”, sanoi toinen miehistä; ”muuten puree se meitä.”

Juuri samassa uneksi Valtteri ihmissyöjistä, jotka tulivat Robinpojan saareen ja olivat siinä paikassa paistaa hänet illalliseksi. Unelma oli niin selvää ja elävätä, että Valtteri säikähtyneenä hyppäsi istualleen, ja kuuli samassa miesten lausuvan: nuijitaan se! Valtteri ei tiennyt muuta uskoa, kuin että nämä olivat Robinpojan villi-ihmisiä, jotka aikoivat hänestä tehdä hyvän paistin. Nyt Valtterin suuri rohkeus katosi. Hänestä tuntui hirveältä joutua muiden syötäväksi juuri nyt, kuin hänen itsensä oli niin kova nälkä, ja mitähän isä ja äiti ja siskot sanoisivat kuultuansa, kuinka surkeasti hänen, poika paran, oli käynyt? Tätä ajatellessaan purskahti Valtteri itkuun, eikä voinut sanoa muuta kuin: ”hyvät herrat, ihmissyöjät, säästäkää henkeni, minusta tulisi niin laiha paisti, en ole moneen aikaan syönyt muuta kuin karpaloita!”

”Jopa nyt”, sanoi yksi miehistä; ”Valtterihan se on, jota koko päivän olemme etsineet! Nouse ylös, poika, ja pötki paikalla kotia vanhempiesi luo! Muutoin tiedä, että metsä on täynnä hyviä vitsoja!”

Kovin häpeissään nousi Valtteri vuoteeltaan, ja hämillään olivat miehetkin, jotka äsken pitivät häntä karhuna. Juhlasaatossa veivät he Valtterin kotiin, ja päälle päätteeksi pukivat he hänen lammasnahkaisiin turkkiin ja asettivat paperitötterön hänen päähänsä. Vanhemmat ihastuivat niin, ett’eivät muistaneet vihastuakaan. ”Paha poika, paljon huolta olet meille saattanut,” sanoivat he, ”mutta olkoon se rangaistukseksi, että koko päivän sait elättää itseäsi paljailla karpaloilla.”

Valtteri suuteli isänsä ja äitinsä käsiä. Hän olisi mielellänsä pyytänyt heiltä anteeksi, mutta suu kun oli täynnä äsken paistettua kakkua, ei se käynyt päinsä. Hän ajatteli itsekseen, että kokospähkinät ja Lama-eläimet kyllä ovat hyvät ajallaan, mutta nyt olisi hän vaihtanut koko Robinpojan saaren voileipään.

Valtteri oli jotensakin nolo, varsinkin sitte, kuin vatsa oli täytetty. En tiedä, lieneekö väärin kertoa, mitä hän seuraavana yönä teki. Hän hiipi vielä kerran hiljaan ulos ja juoksi avojaloin aika kyytiä metsään. Tulitikkuja otti hän mukaansa; niillä sytytti hän valkeesen havumajansa, jonka hän edellisenä yönä oli rakentanut. Itse seisoi hän miettiväisenä vieressä ja katseli, kuinka liekki kohosi taivasta kohden; peljästyneinä pakenivat pienet lintuset savua, ja aamuinen aurinko kätki hämmästyneenä kauniit kasvonsa pilviin. – Siinä palaa valtakuntani! ajatteli Valtteri.

Niin vaan! Tämä ei ollut ensimmäinen valtakunta, kuin poroksi muuttui, eikä myöskään ole viimeinen. Mutta Valtteri hiipi varovasti takaisin vuoteellensa lämpöisessä huoneessa, ja vaikka hän oli nähnyt paljon rääkkiä autiolla saarellansa, pääsi häneltä vielä, peitettä korville vetäessään, salainen huokaus:

      Onnellinen Robinpoika.