Valtteri neljännen kerran pulassa.

Joka on laiska, varokoon tukkaansa.

Nyt oli aika Valtterin alottaa koulunkäyntiä, hän kun jo oli kuuden vanha. Hän osasi purjehtia kaukalossa, heittää kiekkoa, lyödä koiria kuoliaaksi, laskea mäkeä sekä toimittaa muitakin tärkeitä toimia. Paitsi sitä tunsi hän kuvakirjastaan jalopeurat, tiikerit, elefantit ja sarvikuonot, puhumatta siitä likinäisestä ystävyydestä, joka vallitsi hänen ja Mustin, Vilkkaan, Jänön ja Kukkukiekoon välillä. Mutta jos hänen piti lukeman kirjaa, jossa oli oikein alkulehdet, kannet ja pienet sekä isot kirjaimet, silloin ei Valtteri nähnyt kirjassa muuta kuin eriskummaisia viivoja, toinen oli väärä, toinen suora, ja kaikki tyyni mustia kuin kärpäset. Valtterista oli lukemisen oppi turhin kaikista tässä maailmassa. Hän oli kuullut kerrottavan, ett’eivät rosvopäälliköt eikä muutkaan urholliset miehet entisinä aikoina osanneet lukea eikä kirjoittaa. Kuin tulen mieheksi, piirrän pitkällä miekallani puumerkin nimeni asemesta, arveli Valtteri, ja kuin lukea haluttaa, ha’etan minä munkin, joka sitä tekee; niin muutkin rosvopäälliköt tekevät.

”Rakas Valtteri,” sanoi hänen äitinsä, ”ethän sinä toki rosvoksi rupea, joka lyö ihmisiä kuoliaaksi ja ryöstää heidän omaisuutensa. Se on häpeällistä, poikani. Paitsi sitä ei meidän maassamme löydy munkkejakaan.”

”Jos ei munkkeja ole, niin löytyneehän koulupoikia”, vastasi Valtteri. ”Ne minä määrään edestäni lukemaan.”

”Mutta jos et osaa lukea, vetävät viisaammat sinua nenästä”, sanoi isä. ”Sinä jäät tyhmäksi kuin pöllö, ja kaikki älykkäämmät pojat nauravat sinulle. Silloin et saa mitään tietoa kaikesta hyvästä ja hyödyllisestä opista, jota kirjat sisältävät, et Jumalan sanastakaan, ja kaikki kauniit sadut jäävät sinulta lukematta. Kävellessään niityllä mölyää härkä sinulle: minä olen parempi kuin sinä; Musti murisee portilta: minä olen viisaampi kuin sinä. Kun kävelet metsässä, puhuvat puut keskenänsä: Tuolla tuhma Valtteri, joka ei osaa lukea! Pieni perhonenkin, joka lentelee kukkakentällä, sanoo: minä osaan kaikki, mitä tarvitsen osata, mutta Valtteri ei osaa, mitä hänen tulisi osata, ja jota kyllä äkkiä oppisi, jos vaan ei olisi niin laiska. Hyödyttömänä olentona vaellat sinä maailmassa, ja koko luonto sekä kaikki köyhät lapset huutavat sinulle: jos olisimme olleet tilaisuudessa oppia lukemaan, emme suinkaan olisi niin ymmärtämättömät olleet kuin tuo Valtteri!”

”Mutta minä en tahdo lukea, minä tahdon juosta ja leikitellä kaiken päivää!” väitti Valtteri.

”Sinun tahtosi!” sanoi isä. ”Tiedätkö, missä tahtosi on? Se on äidin ompelulaukussa. Huomenna rupeat lukemaan Susanna muorin koulussa; se olkoon sanottu.”

Kun Valtteri illalla pani maata, ajatteli hän: Tänä yönä en nuku hituakaan; kun kaikki muut ovat nukkuneet, riennän metsään, jossa varmaan tapaan jonkun rosvon, ja hänen pyydän opettamaan minua rosvopäälliköksi, joksika aika miehenä rupean. Se on paljon hauskempaa kuin lukeminen.

Hänen tätä paraikaa ajatellessaan, tuli uni silmiin, Nukku Matti läheni ja Valtteri nukkui kuin porsas aamuun asti.

Kello 7 aamulla tuli äiti sängylle. – ”Nouse ylös ja pu’e päällesi, niin menemme yhdessä kouluun”, sanoi hän.

Valtterilta pääsi itku.

”Ei ole itkun syytä”, lohdutti äiti. ”Kyllä sinä koulussa menestyt niinkuin muutkin. Saatpa nähdä, kuin vain teemme koetuksen.”

Mikä nyt apuna? Valtterin oli mentävä kouluun, ja raskain askelin seurasi hän äitiä tuon peljättävän Susanna muorin luo. Tämä oli sellainen äreä mummo, joksika moni ajan pitkään käy, joka laiskoja poikia reistaa lukemaan. Susanna muorilla oli myssy päässä, ruuni takki yllä ja viheriäiset, messinkisankaset silmälasit nenällä. Hän istui pöydän päässä isossa nahkatuolissa, sukankudin, lankakerä ja vitsa vieressään. Pöydän ympärillä istui neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Nurkassa oli iso kaappi, ja seinällä riippui kaksi taulua, jotka kuvasivat tapahtumia raamatun historiasta, toinen Absalonia, joka jäi pitkästä tukastansa riippumaan tammen oksaan, toinen Hamania, joka ripustettiin hirsipuuhun. Sitä paitsi oli siellä tauluja, joihin oli piirretty sekä kirjaimia että numeroita, ja vähintäin neljä merkkiliinaa, koulutyttöjen ompelemia. Jakulla, kaapin vieressä, istui rakkikoira, joka äreästi murisi Valtterille tervehdykseksi.

”Hyvä Susanna muori, tehkää hyvin ja opettakaa poikaani lukemaan”, sanoi Valtterin äiti. ”Älkää vitsaa säästäkö, jos hän on laiska; kun hän tulee isoksi, kiittää hän teitä siitä.”

”No, no, ehk’ eipä vitsaa tarvitakaan”, sanoi Susanna muori. ”Näkyypä pojalla olevan kylliksi pitkä tukka.”

Valtteria värisytti, kuin kuuli puhuttavan pitkästä tukastaan, jota hän ei koskaan antanut leikata. Ja kun hän samalla katseli Susanna muorin pitkiä, laihoja sormia, toivoi hän hartaasti tukkansa yhtä lyhyeksi leikatuksi kuin venäläisen sotamiehen. Nyt lähti äiti pois, ja paikalla alkoi lukeminen. Alussa oli tuo tosin vähän vaikeaa, mutta menihän se vähitellen, sillä Valtterin mielestä ei mennyt pitkä tukkansa eikä nuo vielä pitemmät sormet, jotka olivat valmiit käymään siihen kiinni.

Vähän aikaa kävi lukeminen jotensakin hyvin. Mutta Valtteri rohkasi luontonsa ja ajatteli: minä olen mies ja Susanna muori on vaan akka. Ei hän uskalla minun tukkaani kajota; hän varmaan pelkää minua.

Samassa kärryjen räminä kuului ulkoa, niin että lasit ikkunoissa tärisivät. Kohta heitti Valtteri kirjan kädestään ja juoksi ikkunan luo. – ”Mitäs teet, poika?” kiljasi Susanna muori. Mutta Valtteri ei ollut kuulevinansakaan. Hän vaan kurkisteli niin, että nenä painui litteäksi lasia vastaan.

”Vai oletko sinä sitä maata?” sanoi Susanna muori. Vähääkään arvelematta otti hän askeleen, ja Valtterin pitkään tukkaan kävivät nuo pitkät, laihat sormet kiinni ja tekivät tehtävänsä niin taitavasti, ett’ei kukaan olisi sitä paremmin tehnyt.

Sitte talutettiin Valtteri tukasta jälleen pöydän luo. Armoa ei annettu vähintäkään.

Valtteri irvisteli suutuksissaan. – ”Minä tahdon kotia äidin ja isän tykö!” huusi hän. ”Kokeeksihan vain olen täällä.”

”No hyvä olikin, että sait kokea”, sanoi Susanna muori. ”Ole toisten tarkka ja tottelevainen, poikani, niin pääset tukistuksesta!”

Valtteri aprikoitsi. Jos tukkani keritään, saanen ehkä maistaa tuota julmaa vitsaa. Mutta mitähän jos lukisin ahkerasti?... En vitsan tähden! Minäkö vitsaa pelkäisin? En vähääkään. Mutta paha olisi jäädä tuhmaksi. Ja härkäkö olisi mielestään minua parempi! Ja Mustiko soimaisi minua! Ja muut pojatko sanoisivat minusta nauraen: tuolla tuhma Valtteri, joka ei mitään osaa! Kyllä näytän heille, että minäkin voin oppia. Huomispäivänä luen kuin mies.