SAMPO LAPPALAINEN.

Olipa kerran lappalais-ukko ja lappalais-ämmä. Tiedätkös, mitä nämä ovat?

Lappalaiset ovat kansa, joka asuu Pohjan perillä, pohjoisempana kuin ruotsalaiset, ruijalaiset ja suomalaiset. Siellä, jossa emme näe yhtäkään peltoa, emmekä kelpo metsää, emmekä säännöllisesti rakennettua huonetta, vaan suuria autioita rämeitä ja korkeita vuoren harjanteita ja pieniä kotia, joihin pääsee vain pienestä aukosta konttaamalla, siellä asuvat lappalaiset. Heidän maansa on kummallinen maa. Toinen puoli vuotta siellä on alinomaa aivan valoisa, kun ei aurinko koskaan keskikesällä laske; toinen puoli vuotta taas siellä on alati ihan pimeä, niin että tähdet tuikkivat kaiken talvipäivän. Kymmenen kuukautta joka vuosi on siellä talvi ja rekikeli, ja silloin näkee pienien lappalaisukkojen ja -ämmäin ajelevan lunta myöten pienissä veneissä, joita nimitetään pulkoiksi; eikä näitä pulkkia hevonen vedä, vaan poro. Oletko koskaan nähnyt poroa? Se on pienen, harmaan hevosen kokoinen, vaikk’ei muutoin hevosen näköinen; sillä on suuret, monihaaraiset sarvet ja matalampi kaula ja pieni kaunis pää, jossa kiiluvat suuret, kirkkaat silmät; se juoksee kuni pyry-ilma yli vuorten ja mäkien, ja silloin sen kaviot kalisevat. Silloin on lappalaisukko mielissään, kuin hän pulkassa istuu; soisi mielellään, että kaiken vuoden ajan olisi yhtä hyvä rekikeli.

Olipa, niinkuin jo sanoimme, muinoin lappalaisukko ja -ämmä. He asuivat kaukana Lapinmaalla eräällä seudulla, jonka nimi on Aimio, lähellä suurta Tenojokea. Tämän näet kaikkein ylinnä Suomen kartalla, johon Lapinmaakin on piirrettynä yömyssyn muotoiseksi Suomen korkeaan päähän. Tämä seutu on autio ja jylhä, mutta lappalaisukko ja -ämmä olivat ihan varmat siitä, ett’ei niissäkään koko maailmassa nähdä niin valkoista lunta eikä niin kirkkaita tähtiä eikä niin kauniita revontulia kuin siellä Aimiossa. Sinne olivat he itsellensä rakentaneet kodan semmoisen, kuin heillä on tapana. Puita ei heidän seuduillansa kasva; ainoastaan vähäisiä vaivaiskoivuja, joita pikemmin sopisi nimittää pensaiksi kuin puiksi, ja mistä he siis saisivat hirsiä huoneensa rakentamiseksi? Sentähden ottivat he hienoja, pitkiä sauvoja, pistivät lumeen ja sitoivat yläpäät yhteen. Sitten he ripustivat porontaljoja sauvojen päälle, niin että kaikki oli harmaan sokuritopan näköinen, ja niin oli heidän kotansa valmis. Mutta sokuritopan huippuun olivat he jättäneet aukon, jonka läpi savu sai tupruta, kuin he kotaansa virittivät tulen, ja toisen aukon olivat he tehneet kodan eteläpuolelle, josta kontattiin ulos ja sisälle. Sen näköinen oli lappalaiskota, ja lappalaiset pitivät sitä somana ja lämpimänä, ja viihtyivät siinä hyvin, vaikka heillä ei ollut muuta vuodetta eikä muuta lattiaa, kuin valkoinen lumi.

Ukolla ja ämmällä oli pikku poika, jonka nimi oli Sampo, ja sitä nimeä pidetään onnea tuottavana Lapissa. Mutta Sampo oli niin rikas, että hänellä oli kaksi nimeä; yhdessä ei ollut kyllä. Kerran oli tullut vieraita herroja, yllä suuret turkit, kotaan lepäämään. Heillä oli muassansa kovia, valkeita lumipalasia, joita lappalaisämmä ei koskaan ennen ollut nähnyt ja joita sanottiin sokuriksi. Muutamia makeita lumipalasia he antoivat Sammollekin ja taputtelivat häntä poskelle sanoen: ”Lappelill! Lappelill!” Muuta he eivät voineet sanoa, kun näet ei yksikään heistä taitanut lapinkieltä. Ja niin lähtivät he matkustamaan pohjoisimmalle niemelle asti, jonka nimi on Pohjannokka. Mutta lappalaisämmä ihaili hyvin noita vieraita herroja ja heidän valkoista, makeaa luntansa. Sen koommin rupesi hän nimittämään poikaansa ”Lappelilliksi”.

”Minusta on Sampo paljon parempi nimi”, sanoi ukko suutuksissaan. ”Sampo nimeä pidetään rikkautta tuottavana, äläkä sinä, muori, pilaa sitä nimeä, sen minä sanon! Meidän Sammostamme tulee vielä kerran lappalaisten kuningas ja tuhannen poron ja viidenkymmenen lappalaiskodan hallitsija. Saadaanpas nähdä, muori, saadaanpas nähdä!”

”On tuo niinkin, mutta Lappelill on niin sievä nimi”, sanoi ämmä. Ja niin nimitti hän poikaa Lappelilliksi ja ukko nimitti häntä Sammoksi. Tässä on kumminkin muistettava, ett’ei poikaa vielä ollut kastettu, sillä siihen aikaan ei siellä ollut pappia kahtakymmentä peninkulmaa lähempänä. ”Tulevana vuonna viedään poika pappilaan kastettavaksi”, oli ukon tapana sanoa. Mutta aina tuli esteitä, ja niin jäi matka tekemättä, poika kastamatta.

Sampo Lappalainen oli nyt pieni pyylevä poika, seitsemän- tai kahdeksanvuotias, hänellä oli musta tukka, ruskeat silmät, kippurainen nenä ja leveä suu, ihan kuin isännällä itselläkin, mutta Lapissa pidetään tätä kauneuden merkkinä. Sampo oli puolestaan jo mies, hyväkin iäkseen: hänellä oli omat sukset, joilla hän laski korkeita mäkiä Tenojoen lähellä, ja oma pieni poro, jonka hän valjasti oman pulkkansa etehen. Hei, kunpahan olisit saanut nähdä, kuinka lumi pyrynä pölysi hänen ympärillänsä, kuin hän ajaa hujautti jäällä ja korkeitten kinosten läpi, niin ett’ei koko pojasta näkynyt muuta, kuin pienoinen töyhtö mustaa tukkaa!

”Ei tässä kunnian kukko laula, jos ei poikaa saada kastetuksi”, sanoi ämmä. ”Sudet hänet vielä vievät tuolla vuorilla. Taikka saa hänet Hiiden kultasarvinen poro kynsihinsä, ja Herra varjelkoon! kuinka pojan sitte käy, kun ei vielä ole kastettu?”

Sampo sai nuo sanat kuulla ja rupesi mietiskelemään, mimmoinen tuo poro lienee, jolla oli kultasarvet. ”Se lienee komea poro”, arveli hän. ”Silläpä mun kerran pitäisi saada Rastekaiselle ajaa!” – Rastekainen on hyvin korkea ja autio vuoren harjanne, joka näkyy viiden tai kuuden peninkulman päähän aina Aimiolle asti.

”Kavahda semmoisia puhumasta, ylenmielinen poikaressu!” torui äiti. ”Rastekaisella on koukojen oikea koto, ja siellä asuu Hiisi.”

”Hiisikö? kukas se on?” kysäsi Sampo.

Ämmä joutui hämillensä. ”Auki se pitääkin korvansa, tuo poika!” ajatteli hän itsekseen. ”Mintähden tuommoisia lomankaan hänen kuultensa? Mutta parasta on, että häntä opetetaan Rastekaista pelkäämään.” – Ja niin lausui hän: ”Lappelill poikaseni, älä koskaan ajele Rastekaiselle, siellä asuu Hiisi, suuri vuoren haltia, joka syöpi poron yhtenä suupalana ja nielee pikku poikia, kuni sääskiä!”

Sampo kävi, näitä kuullessaan, hyvin miettiväisen näköiseksi, vaan ei puhunut mitään. Ajattelihan kuitenkin itsekseen: ”olisipa hupaista, jos kerran saisin nähdä tuommoisen kummituksen, kuin vuoren haltia on – tietysti kaukaa vain!”

Nytpä oli jo kolme, neljä viikkoa kulunut joulusta, ja yhäti vain oli aivan pimeä Lapissa. Siellä ei huomannut mitään erotusta aamun, keskipäivän ja illan välillä; ainiaan oli yö, ja kuu kuulti, ja revontulet räiskyivät, ja tähdet tuikkivat kaiken vuorokauden. Sammosta aika kävi pitkäksi. Siitä oli jo niin kauan, kuin hän oli auringon nähnyt, että hän melkein oli unohtanut, minnäköinen se oli, ja kun joku kesästä puhui, niin Sampo ei muuta muistanut, kuin että silloin olivat sääsket häntä hyvin härsyttäneet ja olivat olleet syömäisillään hänet. Sentähden ei Sampo suuresti kesää kaivannut, kunhan vain tulisi niin valoisa, että näkisi hiihdellä.

Kerran keskipäivällä (vaikka oli aivan pimeä) sanoi lappalaisukko: ”tulepas tänne, niin näytän sinulle jotakin!” Sampo konttasi kodasta ulos ja katsoa kollotteli etelään päin, jonne isä viittasi. Silloin näki hän pienen punertavan valon siinteen taivaan rannassa. ”Tiedätkös, mitä tuo on?” kysyi ukko.

”Tuoko etelässä?” kysyi poika. Hän kyllä tunsi ilmansuunnat ja tiesi, ett’eivät revontulet loista etelässä.

”Se juuri”, sanoi äijä. ”Se on auringon ilmoittaja. Huomenna tai ylihuomenna saamme kenties jo nähdä auringonkin. Katsopas, kuinka kummasti tuo valo punaa Rastekaisen huippua!”

Sampo katseli länteen päin ja näki, kuinka lumi kauas hohti punaiselta Rastekaisen synkällä huipulla, jota hän ei pitkään aikaan ollut silmin erottanut. Heti johtui hänelle mieleen, kuinka ihmeellisen ihanaa olisi, jos saisi etäältä nähdä vuoren haltian.

Sampo mietiskeli asiata koko päivän ja puolen yötä. Hän tahtoi nukkua, mutta ei voinut. ”Oi”, ajatteli hän, ”olisi kuitenkin kummallista kerran saada nähdä tuo vuoren haltia!” Ja näin yhä näitä miettiessään, konttasi hän viimein aivan hiljaa ulos poron taljasta, jonka sisällä hän oli maannut, ja sitten ulos oven aukosta. Ulkona oli niin pakkanen, että tähdet säteilivät ja lumi narskui jalkain alla. Mutta Sampo Lappalainen ei ollut arka poika, eikä hän tuommoisesta paljoa pitänyt. Olihan hänellä sitä paitsi nahkatakki, nahkahousut, kallokkaat, nahkamyssy ja nahkakintaat. Näin varustettuna tirkisteli hän tähtiä ja mietti, mitä nyt tehdä.

Samassa kuuli hän poronsa vähän matkan päässä kaapivan lunta. ”Mitähän, jos ajelisin vähän?” arveli Sampo.

Tuumasta toimeen. Sampo valjasti poronsa pulkan etehen, tapansa mukaan, ja ajeli aika vauhtia pitkin suurta autiota lumikenttää. ”Minä ajelen vähän, hyvin vähän matkaa vaan, Rastekaista kohden”, ajatteli hän itsekseen. Ja niin ajaa hujautti hän joen jään yli ja sitten ylös toista Tenojoen rantaa, ja nyt oli Sampo Ruijan kuningaskunnan aineella, koska Tenojoki on rajana. Mutta mitäpäs Sampo tuota ymmärsi?

Sinä, joka luet tämän sadun Sammosta, oletko sinä koskaan laulanut: ”juokse porosein?”

Tunnetko sinä sen sievän laulun, jonka tekijää, armasta, hyvää piispa Franzénia, koko Ruotsi ja koko Suomi rakastaa, ja oletko sinä nähnyt hänen ihanain lauluinsa neljännen osan nimilehteä? Siinä näemme me piirrettynä lunta pitkin porollansa ajelevan lappalaispojan, ja hän se juuri on Sampo Lappalainen. Juuri niin istui, hänkin ja laulaa hyräeli itsekseen:

      ”Päiv’ on lyhyinen,
      Mutta pitkä tie,
      Laulaissain nyt vie
      Matka joutuen!
      Tääll’ on sudet vaan
      Usvamajoissaan.”

Ja Sampo, näin laulaissaan, näki kuinka sudet juoksivat, kuni harmaat koirat, pimeässä reen ympärillä ja poroa tapailivat, mutta näistä ei Sampo paljoa huolinut. Hän tiesi hyvin, ett’ei ainoakaan susi ollut kululleen niin joutuisa, kuin hänen kiltti poronsa. Hei! mitä nujakkaa pulkka lensi mäkien ja kivien yli, jotta ilma korvissa tuhisi! Sampo Lappalainen lasketteli vaan yhä eteenpäin. Kopsis kapsis, panivat poron kaviot, ja korkeat vuorenharjanteet näyttivät juoksevan taaksepäin, mutta Sampo ajaa törötteli vaan. Hän ei muuta miettinyt kuin hupaista ajelemista.

Näin hänen ajaessaan kerran mäkeä alas lensi pulkka ylös-alaisin, ja Sampo joutui lumikinokseen. Mutta tuosta ei poro tiennyt mitään, luuli vain, että Sampo yhä istui pulkassa, ja niin juoksi poro tiehensä, ja Sampo sai suunsa lunta täyteen, ett’ei edes ennättänyt huutaa ptruu! ptruu! (vaikka sitä huutoa kyllä oikeastaan vain käytetään hevosille eikä poroille)! Siellä hän nyt makasi, kuni sääretön sopuli, keskellä synkkää yötä ja keskellä suurta, ääretöntä erämaata, jossa ei ainoatakaan ihmistä ollut, ei asunut monen penikulman päässä.

Sampo alussa vähän hämmästyi, eikä tuo kummaa olekaan. Hän kömpi ylös lumesta. Tosin hän ei ollut loukannut itseänsä ollenkaan, mutta mitä se häntä auttoi? Niin kauas, kuin silmä kantoi himmeässä kuun valossa, näki hän ympärillänsä vaan kinoksia ja äärettömiä lumivuoria. Mutta yksi vuori oli kaikkia muita korkeampi, ja Sampo ymmärsi sen olevan Rastekaisen. Samalla johtui hänen mieleensä, että täällä asui vuoren julma haltia, joka söi poroja, yhden suupalakseen, ja nieli pikku poikia kuni sääskiä. Silloin rupesi Sampo pelkäämään. Mielellänsä olisi hän nyt tahtonut olla kotonansa isän ja äidin luona lämpöisessä kodassa. Mutta kuinka sinne päästä? Ja eiköhän häntä sitä ennen löydä kinoksesta tuo vuoren haltia, jonka kurkkuun hän menee housuineen, kintaineen, kuni pienonen sääski raukka?

Niin, siellä Sampo Lappalainen nyt istui lumessa ja pimeässä Lapin autioilla vuoren harjanteilla. Hänestä tuntui niin kummalta, niin synkältä, kun hän edessänsä näki Rastekais-vuoren suuren, synkän varjon, sen vuoren, jossa vuoren haltia asui. Eikä siitä niitäkään apua ollut, että hän tuossa itkien istui, sillä kaikki hänen kyynelensä kylmettyivät heti kohta jääksi ja vierivät herneinä alas hänen pienelle karvaiselle porontalja takillensa. Sentähden arveli Sampo, että itku nyt oli hyödytöntä vaivaa, ja nousi ylös kinoksesta, juoksemalla lämmitäkseen.

”Jos tähän jään istumaan, niin palellun kuoliaaksi”, lausui hän itseksensä. ”Parempi on sittekin mennä vuoren haltian luokse. Jos hän minut syö, niin siitä ei ole sen pitempää puhetta. Mutta minä sanon hänelle että hän ennemmin söisi sudet, joita täällä vuorilla näkyy kosolta olevan; ne ovat lihavampia paistia, kuin minä olen, ja hänellä on vähempi vaivaa turkista.”

Sitte Sampo alkoi kavuta vuorta ylös. Hän ei ollut kauas kavunnut, niin jo kuuli jonkun hissuttavan lumessa, ja heti sen jälkeen juoksi hänen luoksensa suuri takkukarvainen susi. Sammon pieni lappalaissydän vavahti, mutta hän päätti näyttää, ikäänkuin ei ensinkään pelkäisi. ”Äläpä juokse minun tielleni!” huusi hän sudelle. ”Minulla on asiaa vuoren haltialle, ja varo kinttujasi, jos rohkenet minulle mitäkään pahaa tehdä!”

”No, no, älähän kiirehdi!” sanoi susi, sillä Rastekaisella taitavat kaikki eläimet puhua. ”Kuka sinä olet, pieni poika nulikka, joka kinoksissa kapuat?”

”Nimeni on Sampo Lappalainen”, vastasi poika. ”Kukas sinä sitten olet?”

”Minä olen vuoren haltian ylimmäinen pääsusi”, vastasi peto, ”ja minä olen juossut vuorelta vuorelle kutsumassa hänen kansaansa viettämään suurta auringon juhlaa. Koska meillä on sama matka, niin istu selkääni; siten saat ratsastaa vuorelle.”

Sampo ei kauan arvellut, kapusihan vaan suden pörhöiselle turkille istumaan, ja niin mentiin laukkaamalla yli rotkojen ja notkojen. ”Mikä juhla se on, se auringon juhla?” kysäsi kumppaniltaan Sampo.

”Etkö sinä sitä tiedä?” sanoi susi. ”Kun täällä Lapissa koko pitkän talven on ollut pimeä ja aurinko ensimmäisen kerran taas täällä nähdään nousevan taivaan kannelle, silloin me vietämme auringon juhlaa. Silloin kaikki eläimet ja kaikki haltiat koko pohjolasta kokoutuvat Rastekaiselle, ja sinä päivänä ei kukaan saa tehdä toiselle pahaa. Se oli onneksi, Sampo Lappalainen; sillä muutoin, näet, olisin minä jo aikaa sitte syönyt sinut suuhuni.”

”Onko vuoren haltiakin täällä saman lain alainen?” kysyi Sampo.

”Se on tietty se”, sanoi susi. ”Yhden tunnin ajan ennen auringon nousemista ja yhden tunnin ajan sen laskemisen jälkeen ei vuoren haltia itsekään tohdi sinuun koskeakaan. Mutta varo itseäsi, kuin tunti on loppunut, sillä jos silloin vielä olet vuorella, niin hyökkää satatuhatta sutta ja tuhat karhua sinun päällesi, ja vuoren haltia tarttuu siihen, jonka ensin kouraansa saapi, ja silloin ei sinusta enää ole paljoa puhumista, Sampo parka!”

”Kenties sinä olet niin kiltti, että sitte myös autat minua vuorelta pois, kuin alkaa vaara uhata?” kysyi Sampo, ja sydän sykki hänellä rajusti.

Susi purskahti kohti kurkkua nauramaan (sillä Rastekaisella osaavat sudet nauraakin). ”Älä sitä, Samposeni, toivokaan”, arveli hän. ”Minä päin vastoin ensimmäisenä hyökkään päällesi. Sinä olet lihava ja roteva poika; huomaan hyvin, että olet paisunut poron maidosta ja poron juustosta. Sinusta saan hyvän eineen aamusella.”

Sampo mietiskeli, olisiko paras heti hypätä suden seljästä alas, mutta nyt oli jo liian myöhä. He olivat nyt saapuneet vuoren huipulle, ja siellä sai hän kummia katsella. Siellä istui suuri vuoren haltia istuimellansa, joka oli pilvihin pistävä kallion huippu, ja katseli kauas vuorien ja laaksojen yli yön pimeässä. Päässä oli hänellä myssy valkoisista lumipilvistä; hänen silmänsä olivat täyskuun näköiset, kuin se nousee metsän takaa; hänen nenänsä oli kuni vuoren huippu; hänen suunsa kuin vuoren rotko hänen partansa kuin pitkistä jääpuikoista tehty töyhtö; hänen käsivartensa olivat niin paksut kuin suurin honka vuorella; hänen kätensä kuin kuusen havut; hänen säärensä ja jalkansa kuin kelkkamäki talvella, ja hänen avarat turkkinsa kuin lumivuoret. Mutta kysynet kenties, kuinka keskellä yötä saattoi nähdä vuoren haltiaa ja hänen kansaansa. Niin, se seikka oli semmoinen, että lumi loisti ylt’ympäri, ja yli kaiken taivaan kaaren leimusivat kaikkein kauneimmat revontulet, valaisten seutua.

Vuoren haltian ympärillä istui miljoonittain haltioita ja tonttuja, niin harmaita ja niin pieniä, ett’eivät he, hangella kulkiessaan, jättäneet suurempia jälkiä, kuin oravakaan. He olivat kokoutuneet tänne maailman kaikista ääristä, Novaja-Semljasta ja Huippuvuorilta ja Grönlannista ja Islannista, niin, vieläpä Pohjoisnavaltakin; kaikki olivat he tulleet tänne kumartaen aurinkoa palvelemaan, aivan kuin raakalaiset pelosta paholaista palvelevat, sillä haltiat eivät aurinkoa rakasta; he olisivat mielissään, jos se, kerran laskeuduttuaan autioiden vuorten taakse, ei enää ikänä kohoaisi. Ja vähän etempänä seisoivat siellä kaikki Lapin pienemmät ja suuremmat eläimet pitkissä, taajoissa riveissä tuhansittain; siellä oli karhut, sudet, naalit, porot, sopulit, poronkirput, ja paljo muitakin, mutta sääsket olivat tulemasta estetyt, he raukat olivat näet paleltuneet.

Tätä kaikkea Sampo Lappalainen hyvin kummastellen katseli, ja kapusi niin huomaamatta pääsuden seljästä ja kätkeysi suuren kukkurakiven taakse, nähdäkseen, mitä nyt vielä tapahtuu.

Vuoren haltia kohotti korkean päänsä, niin että lumi pyrysi hänen ympärillänsä, ja katso! silloin loistivat kauniit revontulet sädekehänä hänen otsallansa. Ne leimusivat pitkinä, tähden muotoisina säteinä yli sinisen öisen taivaan; ne räiskyivät ja suhisivat, juuri kuin tuli metsässä kiitäessään honkain latvaan; ne levisivät ja supistuivat taas yht’äkkiä; ne tihenivät ja vaalenivat vuoroon, niin että valonvivahdus toisensa perästä, tuulispään tavoin, kiiti lumisten vuorien yli. Ja sekös oli vuoren haltialle iloksi! Hän taputteli jäisiä käsiänsä, jotta kaiku kuului kuin ukkosen jyrinä vuoren rotkoista, ja haltiat ulvoivat ilosta, ja eläimet ylt’ympäri huusivat pelosta. Mutta silloinpa vuoren haltia vasta oli mielissään, niin että hän huusi yli kaiken erämaan: ”Näin pitäisi aina oleman! Ikuinen talvi ja ikuinen yö! Niitä minä rakastan.”

”Näin pitäisi aina oleman!” huusivat haltiat ja tontutkin täyttä kurkkua, sillä kaikki he enemmin rakastivat yötä ja talvea kuin kesää ja päivänpaistetta. Mutta eläinten joukossa nousi aika jyräkkä, sillä kaikki petoeläimet ja sopulit olivat samanmieliset kuin haltiat, mutta porot ja muut eläimet toivoivat kesää; olisivat kaiketi sitä hyvinkin toivoneet, joll’eivät samassa olisi muistaneet Lapin sääskiä. Pieni poronkirppu yksin tahtoi välttämättömästi kesääkin, ja vinkui siis, niin paljon kuin jaksoi: ”herra kuningas, mehän olemme tulleet tänne aurinkoa odottamaan!”

”Pidätkö kitasi kiinni, kurja mato!” karjasi jääkarhu hänen vieressänsä. ”Tännehän tullaan kokoon vain vanhan tavan mukaan. Mutta tänä vuonna nousee ilomme ylimmilleen, sillä tänä vuonna ei aurinko tulekaan enää taivaan kannelle; aurinko on sammunut, aurinko on kuollut!”

”Aurinko on sammunut! Aurinko on kuollut!” kiljuivat kaikki eläimet, ja koko luonto värähti kauhistuksesta. Mutta Pohjoisnavalta tulleet haltiat nauroivat niin, että heidän myssynsä lensivät päästä Ja suuri vuoren haltia korotti julman äänensä ja huusi taas yli erämaitten: ”Näin on aina oleva! Näin on aina oleva! Aurinko on kuollut. Koko maailma on polvensa notkistava ja minua rukoileva, minua, ikuisen talven ja ikuisen yön kuningasta!”

Tästä suuttui Sampo, joka yhä istui kukkurakiven takana. Hän astui siis esiin ja huusi kyllä nenäkkäästi: ”sinä valhettelet, vuoren haltia, sinä valhettelet! Eilen näin minä auringon ilmoittajan taivaan rannassa, eikä aurinko ole kuollut. Kyllä sinun partasi vielä sulaa, kunhan juhannuksen aika alkaa lähestyä.”

Tätä kuullessaan vuoren haltia kävi synkäksi, ja hänen otsallensa näkyi nousevan suuri pilvi. Hän unhotti lain ja kohotti hirmuisen pitkän käsivartensa, surmaamaan Sampo Lappalais parkaa. Mutta samassa vaalenivat revontulet, ja punainen juova välähti taivaalle ja paistoi keskelle vuoren haltian hyyteistä naamaa, niin että hän äkkiä sokeutui ja pudotti käsivartensa alas. Ja silloin kohosi hiljallensa auringon kultainen reunus juhlallisena yli taivaan rannan ja valasi vuoret, erämaat, kinokset, rotkot, haltiat, eläimet ja pienen uljaan Sampo Lappalaisen. Yht’äkkiä alkoi lumi kimallella, juuri kuin olisi miljoonia ruusuja satanut sen pinnalle, ja aurinko loisti kaikkien silmissä ja vieläpä kaikkien sydämmen sisässäkin. Vieläpä nekin, jotka enimmin olivat toivoneet, että aurinko olisi kuollut, olivat sangen iloiset nähdessään sen taas. Mutta kaikista hupaisinta oli katsella haltiain ja tonttujen kummastusta. He tirkistelivät aurinkoa pienillä, harmailla silmillänsä, jotka kiiluivat punaisten yömyssyjen reunusten alta, ja he joutuivat vasten tahtoansa niin ihailemisen valtaan, että asettuivat seisomaan ylösalaisin, pää kinokseen, ja suuren, hirmuisen vuoren haltian parta alkoi sulaa ja tippua juoksevaksi puroksi yli hänen avaran takkinsa.

Mutta kuin kaikki, kukin omalla tavallansa iloiten, olivat katselleet aurinkoa hetkisen, oli ensimmäinen tunti jo melkein kulunut, ja Sampo Lappalainen kuuli erään poron sanovan vasikallensa: ”tule, tule, armas lapseni, nyt meidän tulee kiiruhtaa pois, sillä muutoin sudet syövät meidät suuhunsa!”

Silloin Sampokin muisti, miten hänen kävisi, jos hän kauemmin viipyisi. Ja koska hän vieressänsä näki komean, kultasarvisen poron, niin hän ei kauempaa miettinyt, vaan hyppäsi poron selkään, ja niin mentiin taas aika vauhtia alas jyrkkiä vuoren kukkuloita.

”Mitähän kohinaa tuo on, joka kuuluu meidän takanamme?” kysäsi Sampo vähän ajan perästä, vedältäen henkeä ankaran ratsastamisen jälkeen.

”Se tulee niistä tuhannesta karhusta, jotka juoksevat meidän jäljestämme nielemään meitä”, vastasi poro. ”Mutta älä pelkää: minä olen vuoren haltian oma loihtuporo, eikä ainoakaan karhu vielä ole minun kantapäitäni tavoittanut.”

Niin matkasivat taas hetkisen. Silloin kysyi Sampo: ”mitähän läähätystä tuo on, joka takanamme kuuluu?” – Poro vastasi: ”se lähtee sadasta tuhannesta sudesta, jotka täyttä laukkaa rientävät perästämme syömään sinua ja minua suuhunsa. Mutta älähän hätäile: ei ole ainoakaan susi vielä minua kilpajuoksussa voittanut.”

Taas matkasivat hetken aikaa; silloin sanoi Sampo Lappalainen: ”ukkonenkohan tuolla vuorilla meidän takanamme jyrisee?” – ”Ei”, sanoi poro, ja koko hänen ruumiinsa alkoi vavista, ”se on vuoren haltian jalkain kopsetta; hän, näet astuu jättiläisen askelilla meidän jäljestämme, ja nyt olemme hukassa, sillä hänen kynsistään ei kukaan voi pelastua.” – ”Eikö tähän sitte niitäkään neuvoa ole?” sanoi Sampo. – ”Ei”, vastasi poro, ”tässä ei muu auta, kuin koettaa päästä pappilaan, joka on tuolla Inarinjärven rannalla. Jos sinne ennätämme, niin olemme pelastetut, sillä vuoren haltialla ei ole valtaa kristittyjen yli.” – ”No”, sanoi Sampo: ”Juokse, porosein, yli vuorien, niin annan sinulle kultakauroja syödä hopeaisesta soimesta!”

Ja poro juoksi, juoksi yhä henkensä edestä, ja juuri kuin olivat päässeet papin huoneesen, oli vuoren haltia jo kartanolla ja kolkutteli niin kovasti ovea, jotta kaikki luulivat huoneen palasiksi pakahtuvan. ”Kuka siellä on?” kysyi pappi.

”Minä olen!” vastasi jyrkkä ääni kartanolta. ”Avaa ovi vuoren haltialle! Täällä on kastamaton lapsi, ja kaikki pakanat ovat minun omiani.”

”Maltas vähäsen, kunnes saan kauhtanani ja kaulukseni päälleni, voidakseni sopivalla tavalla vastaanottaa niin ylhäistä herraa!” vastasi pappi huoneestansa. – ”Olkoon menneeksi!” karjasi vuoren haltia; ”mutta joudukin, muutoin poikasen huoneen seinän palasiksi!” – ”Heti, heti, armollinen herra!” vastasi pappi.

Mutta samassa otti hän vettä astiahan ja kastoi Sampo Lappalaisen kristityksi ihmiseksi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

”Noh, etkö ole valmis jo?” ärjyi vuoren haltia ja kohotteli jo hirmuista jalkaansa, potkasemalla kumotakseen huonetta. Mutta silloin avasi pappi itsestänsä oven ja sanoi: ”mene tiehesi, sinä yön ja talven kuningas, sillä tämän lapsen kanssa sinulla ei ole niitäkään tekemistä! Jumalan armon aurinko paistaa nyt Sampo Lappalaisen yli, eikä hän enää kuulu sinun, vaan Jumalan valtakuntaan!”

Silloin suuttui vuoren haltia niin julmasti, jotta tuossa paikassa pakahtui hirmuiseksi pyry-ilmaksi, ja alkoi sataa lunta niin tiheään, että lumi melkein peitti koko pappilan, ja kaikki luulivat kinoksihin kuolevansa. Pappi yksin oli ihan tyynenä, lukihan vain rukouksiansa pyhästä kirjasta ja odotteli aamua. Ja kuin aamu tuli, paistoi aurinko lumelle, ja lumi suli, ja pappila oli pelastettu, mutta vuoren haltia oli kadonnut; ja mihinkä hän on joutunut, sitä ei kukaan tiedä, mutta kaikki arvelevat hänen vielä elävän ja hallitsevan Rastekaisella.

Sampo Lappalainen kiitteli hyvää pappia ja sai häneltä pulkan lainaksi. Sitte valjasti Sampo kultasarvisen poron papin pulkan etehen ja matkusti niin kotia isänsä tykö Aimioon. Ja sielläkös ilo ylimmilleen nousi, kuin Sampo Lappalainen niin yht’äkkiä tuli takaisin! Mutta pitkäksi kävisi nyt tällä kertaa kertoa siitä, kuinka Sammosta sitte tuli suuri herra, joka ruokki poroansa kultakauroilla hopeaisesta soimesta. Sanotaanpa, ett’eivät lappalaiset siitä ajasta asti enää vuodesta vuoteen lykkää lapsiensa kastattamista, kuten ennen; sillä kuka tahtoisikaan, että vuoren haltia söisi lapset suuhunsa? Sampo Lappalainen kyllä tietää, kuinka tämän asian laita on. Hän kyllä tietää, miltä tuntuu, kuin ukkonen vuoren harjanteilla jyrähtelee.