Ylhäällä lintu ilman halki lentää.

Se joutsenkuningatar on, mi siellä

Päin pohjolata valkosiivin entää,

Ylitse kumpuin, laaksoin ilomiellä.

Siell’ ukkospilven kohdalla hän päilyy,

Kuin aamunkoite kirkkahana aivan,

Keveenä ilman ulapalla häilyy

Kuin sumun yli väikkyy tähdet taivaan.

Hän maahan katsoo alas ihmistoimiin:

Kaikk’ kärsii, toivoo, puuhailee ja häärää.

Kaikk’ ylös katsoo, josta apu voimiin

Lähtee, ja Häneen, joka juoksun määrää.

Ken olet pilvess’ ilme ihanainen?

Oletko päivän säde, armasna mi loistat?

Oletko taivaan valo armahainen,

Mi tumman pilven synkeyden poistat?

Ei. Olet Valvas, sadun kaunokainen

Ja joutsenien sulo kuningatar.

Sä ylistystä Luojan laulat vainen

Ja olet kaikkivallan palveljatar.

Hän loi sun taivaan sinest’, aamun koista,

Hän verhosi sun valkosiivin somin,

Ett’ oisit luonnon kaikist’ olennoista

Ylevin, puhtain, kaunein, viattomin.

Mitenkä siipes pilviin kantaa voisi,

Jos tomu maan sua vetäis alahalle?

Jos omaa kunniatas laulus soisi,

Tekisit uhkaa silloin korkeimmalle.

Mut kaikki loistos onkin heijastusta

Jumalan kirkkaudesta; voimas aivan

On kaikkivallan hyvää lahjoitusta,

Hän antimillaan täyttää maan ja taivaan.

Viivähdä, Valvas, ilme ihanainen,

Opeta meitä, että ilonamme

Korkeimman palvelus ois täällä vainen,

Ja ain’ ois valo hengen verhonamme!

Niityllä tuolla joutsenenpa alla

Poikanen pieni valkotukka juoksi,

Hän huvitteli kukkain poiminnalla,

Ja perhoin jälkeen iloisesti juoksi.

On riemu hällä, läksynsä hän taitaa

Säntilleen kaikki, sanoi opettaja,

Hän pitkin hypyin harppaelee maita.

Miss’ onkaan nuoren riemastuksen raja?

Heleijaa! Missä näki puron, ojan,

Sen poikki poika loikki innossahan.

Ja missä metsän korkein puu, niin pojan

Sen latvaan täytyi nousta kiikkumahan.

Kah mitäs tämä? Pilven reunuelta.

Valkoinen sulka alas liipottaapi,

Se lahja ylhäält’ ilman joutsenelta,

Keskelle kukkain nyt se suikahtaapi.

Niin kaunis sulka, ja niin valkoinenki,

Niin pehmyt, sievä, oikein harvinaista.

Mä hyvän kynän kohta tarvitsenki,

Kun kirjoittamist’ on niin monellaista.

Takkinsa alle hän nyt sulan kätki.

Taas saaliineen hän juoksi riemuisasti.

Kun solui päivä, joutui iltahetki,

Hän kotiin riensi, nukkui makeasti.

Yö kuluu; aamu koittaa; nukkumasta

Jo herää poika; aut’ ei uinaella.

Vaikk’ kevään tuoksu henkii ikkunasta,

Hän sisäll’ istuu, täytyy kirjoitella.

Kirjoituskaava esiin, ja sen mukaan

Hän konstikkaita mutkia nyt laatii,

Mut silmänsä ei niihin ihastukaan,

Ja mieli luonnon ihanuuteen vaatii.

Ja joutsenenpa sulka mieleen johtui.

No malta, sitä paikalla mä koitan,

Ja sillä – hän nyt lapsekkaasti lohtui –

Mä kaavan mukaan laadin koukeroitan’.

Nyt on se vuoltu; kastettu myös läkkiin.

Nyt alkaa työ. Vaan mitä? Uneksiiko?

Unessa käynti kohtasiko äkkiin?

Unohtain itsens poika haaveksiiko?

Hän kirjoittaa, ja kynä joutuin mennen

Sipsuttaa sievään sivun pitkän täyteen.

Sen laatuist’ ei hän kirjoittanut ennen.

Opettajalle veiskö moisen näytteen?

Ei kirjoita hän kaavan renkuloita,

On toisen moinen kirjoituksen laatu.

Hän kirjaimista luopi olennoita,

Jokaiseen niistä elo, henk’ on saatu.

Silmissä pojan kirjaimet nyt tanssaa

Kuin kuninkaat ja keijot kruunupäiset,

Kuin urhot aseiss’, immet loistossansa,

Kuin ilmattaret ylhääll’ leikkiväiset.

Ja ikkunoista kevään tuoksu huokuu,

Ja kevään tuuli sisään liiteleepi,

Ja kukkaset niin ihanasti nuokkuu,

Ja lintuin laulu hellin helkkyileepi.

Ja poikanen se istui teki työtään

Hämillä, iloisna ja ihmeissänsä.

Vois istua hän päivät pitkät myötään,

Mut kaavan moist’ ei tule kirjelmänsä.

Jo pitkät sivut häll’ on katsomista

Satuja kauniit’, ihanoita aivan

Perhoista kevään, kummun kukkasista,

Tähdistä ylhäält’, enkeleistä taivaan.

Hän katsoo, lukee, nauraa itkeissänsä,

Kun juuri itkee, kas hän nauraa jälleen.

Hän lukee taas, eik’ usko silmiänsä,

Käsittämätönt’ on tää taika hällen.

Lumottu onko poikanen vai kynä?

Nuo sadut syntyi aavistuksen mukaan

Ikäänkuin ne ois ennen tiedettynä,

Vaikk’ ei niit’ ollut kertonut vaan kukaan.

Jo pojan luo tul’ opettaja hyvä.

Hän hämmästyy tuon kirjoituksen suhteen.

Katseensa tuima koht’ on lieventyvä.

Jokohan saapi työstään poika nuhteen.

Ah suokaa anteeks, rakas opettaja,

Kaavasta kirjoittaa ol’ aie mulla,

Vaan mua kohtas noituus – sekoittaja,

En voinut muuta, sadut tahtoi tulla.

Hymyillen opettaja: kynäs kyllä

On oiva. Sulle Valvas luultavasti

Joutsenten ruhtinatar lentelyllä

Ollessaan lahjoitti sen suopeasti.

Kun kevät kaikki pukee, verhottaapi,

Ja lapset liehuu kilvan leikissänsä,

Välistä Valvas sulan pudottaapi

Suurista valkoisista siivistänsä.

Se sulka lumott’ on, ken kirjoittaapi

Kynällä sillä, hänpä tietämättä

Numerot, kaavat, säännöt unhottaapi,

Mut sadut, runot syntyy empimättä.

Minäkin piennä löysin kaunokaisen

Siivestä Valvaan kirvonnehen kynän,

Niin hienon, pehmeän, sun kynäs laisen,

Ja sadut selvät näin mä ilmestyvän.

Vaan kynä kului, hukkui vahingossa,

Mä hanhen sulist’ etsin saman moista,

Valitsin paljon, mut en kynää, jossa

Ois sama tenho, löynnyt enään toista.

Kirjoitin numeroita tuhat määrin,

Mä luvin latinat, toin tieteet julki,

Mut runovirta kuivui pohjin, äärin,

Ja sadun mailma mulle ovens sulki.

Kas niin on rakas poika asiamme,

Täytyyhän tuta elon vakaisuutta.

Vaan kun me vaivan suota talustamme,

Tuo lapsuutemme satu rattoisuutta.

Nuoruuden lähde raitisna kun päilyy,

Se kuivat aavat kankahatkin juottaa.

Sen vihannuus myös syksysäällä säilyy,

Se talvellakin kevättuoksun tuottaa.

Siis ollos viisas! Vastuksissa aina

Sä kätke aartees sitä syvemmällen.

On hellin hoidettava taivaan laina.

Ken tuhlaa sen, hän ei saa koskaan jällen.