Mä korkeella istuen katselen vaan
Mun matkallain katuja, teitä.
On aisoissa hirvillä vertaisiaan
Ja kenties! ylikin heitä.
Kas, Kotka on tuo,
Kuin vikkelä vuo,
Ja Leijona toinen, mi vauhtia luo.
Jo vaan
Nopeaan!
Hei, hei minun varsani, nyt ajetaan.

Pois tieltäni joukko, kun tulen mä, hoi.
Ett’ kipunat kivistä paukkaa!
Nyt poikaset juoksee, min kengästä voi.
Ja eukot ne pakohon laukkaa.
Ptruu! Ptruu! Seiso, seis!
Tuoll’ koira on ees,
Kuka pienosen tieltäni poi’es veis!
Vai niin,
Hän on siin’!
Hän elää. Hän ontuu. Ei siis olla kiin’!

Nyt maalle, heleijaa! On veräjä tuo...
Siis siinä kiusa jo alkaa!
Mut ken tuolla tulee kuin nopea vuo?
Kas, tyttöstä paljas-jalkaa!
Oi, kiitosta vaan
Nyt lausua saan!
Ja lantti on tuossa! Hei, hei, hurrataan!
Noin, noin,
Ilakoin!
Mä veräjät pirstoiksi silpoa voin!

Mull’ Kotka ja Leijona rakkahat on
Nuo korkeasukuiset, oivat.
Vaan joskuspa meillä niin ikävä on
Kun kestissä herramme »voivat».
Mut’ pehmeän vaan
Kun loimen mä saan
Mun varsani ylle, niin taas varrotaan.
Hehee,
Helelee!
Kuin prinssit, mun varsani ain’ elelee.

On sydäntä meillä, mun varsani, oi!
Tuoss’ kauroja sulle mä kaadan.
Ken hevosta huonosti kohdella voi,
Hän ruoskasta itse voi saada!
On hevosella
Kyll’ ajatusta
Enempi kuin monella ajajalla.
Jo vaan
Nopeaan!
Minne tie? Se on Luojalla tiedossaan!