(Neitsyt Marian avainpiika).

Neitsyt Maria oli yhdeksän vuoden vanha, kun hänen äitinsä Anna sanoi hänelle: – Mene tätisi Elisabethin luo Bethaniaan ja pyydä takaisin minun kultainen avaimeni, jonka unohdin eilen hänen luokseen. Mutta elä suinkaan hukkaa avainta, sillä se on niin merkillinen avain, että se avaa kaikki sydämet.

Neitsyt Maria meni ja oli onnellinen koska oli saanut sellaisen luottamustoimen. Hänellä oli kiire, hän melkein juoksi koko matkan. Aurinko paahtoi kuumasti Jerusalemin kaduilla ja pieni tyttö väsyi, mutta hän jatkoi yhä juoksemistaan. Matkalla oli silta Kidronin puron yli ja hän kuuli puron aaltojen lorisevan: – Miksikä sinä menet sillan yli? Kahlaa mieluummin meidän kirkkaiden laineidemme poikki! Sinun silmissäsi loistaa lapsuuden nelikärkinen tähti: sinä olet niin totinen, niin hyvä, niin kuuliainen, niin nöyrä, että me mielellämme tahtoisimme suudella sinun jalkojasi.

– Minulla ei ole aikaa, – vastasi neitsyt Maria ja jatkoi matkaansa levähtämättä.

Puron aallot jäivät yksin perhoisten ja kaikkien ilman pienten siivekästen kanssa, jotka surisivat vedenpinnalla viikunapuun varjossa.

– Mitä merkitsee olla totinen? – kysyi pieni kovakuoriainen, jolla oli kuusi mustaa pilkkua punaisissa kuorisiivissään, ja joka kömpi pajupensaassa.

– Se merkitsee, että on aina olevinaan parempi, kuin mitä on, – vastasi hämähäkki kutoen verkkoansa niin tavattoman ohueksi, etteivät kärpäset sitä näkisi.

– Mutta mitä merkitsee olla hyvä? – jatkoi kovakuoriainen, joka ei ollut oikein tyytyväinen ensimäiseen vastaukseen.

– Se merkitsee, että on hyvä itseään kohtaan, mutta pistää kuoliaaksi kaikki muut, – vastasi ampiainen.

– Mitä merkitsee olla kuuliainen?

– Se merkitsee, että tekee mitä itse tahtoo, – vastasi paarma ja lensi niin päättömästi tiehensä, että hän putosi puroon ja oli vähällä hukkua.

– Ai, ai, – sanoi kovakuoriainen. – Mutta mitä merkitsee olla nöyrä?

– Mitä muuta se merkitsisi, kuin että pukea itsensä koreaksi, niin että koko maailma saapi ihailla? – vastasi kultakärpänen levittäen korskeasti loistavia siipiään auringonpaisteessa.

– Anteeksi, että kysyn niin tyhmästi, – sanoi kovakuoriainen surullisena. – En ymmärrä paremmin.

– Sellaisen kurjan matosen ei pitäisi koskaan vaivata viisaampaa väkeä tyhmillä kysymyksillään, – surisi sontiainen maaten seljällään liassa ja koettaen turhaan kömpiä ylös.

Illemmalla tuli Neitsyt Maria takaisin vielä entistä väsyneempänä ja istahti lepäämään sillan viereen.

– Tule, kahlaa puron ylitse, me vilvoitamme polttavia jalkojasi, – lorisivat jälleen pienet aallot.

– Oi, tosiaan, sepä olisi ihanaa, – sanoi pieni tyttö, kohotti hameensa ja kahlasi puron yli. Se oli ihastuttavan raitista, ja aallot suutelivat iloisesti loiskien hänen paljaita jalkojaan.

– Kiitos, – sanoi hän ja jatkoi virkistetyin mielin matkaansa kaupunkiin.

Mutta pitkän ajan perästä tuli hän levottomana takaisin; aurinko oli jo lähellä laskuansa. – Rakkaat pienet aaltoset, oletteko nähneet minun kultaista avaintani? Se oli minulla hameeni taskussa, ja minä hukkasin sen varmaan tänne, kun kohotin hamettani. Minä olen kysynyt auringolta ja aurinko vastasi: – Onko minulla nyt aikaa ajatella sinun avaimiasi, kun viikunat kypsyvät? Olen kysynyt vuorelta ja vuori vastasi: – Minulla on muuta tehtävää; minä tähystän nähdäkseni, jos roomalaiset tulevat! Tahdoin kysyä kuulta, mutta hän vastasi: – Hassu tyttö, minähän en ole vielä noussutkaan! – Sinä puro, tiedät sen varmaankin, sillä täällä minä juuri kohotin hamettani.

Mutta Kidronin puro ei tiennyt avainta paremmin kuin aurinko, vuori ja kuukaan. – Onko minulla aikaa ajatella sinun avaintasi nyt, kun minun täytyy kastella kaikki lummekukat kuuman päivän jälkeen?

Pienet siivelliset olivat avuliaampia. Kaikki rupesivat hakemaan. Perhoset pistivät siipiänsä veteen, hämähäkki etsi verkostaan, kultakärpänen unohti koristuksensa. Sontiainen, joka nyt vihdoinkin oli päässyt jaloilleen, kömpi hitaasti rantaa kohti. Kaikki elävät hakivat. Kotka kysyi kyyhkyseltä, leijona kysyi jänikseltä ja viikunapuu kysyi lummekukalta: – Etkös ole nähnyt Neitsyt Marian kultaista avainta?

Ei, kukaan ei ollut nähnyt avainta, paitsi se pieni kovakuoriainen, jolla oli kuusi mustaa pilkkua punaisissa kuorisiivissään. Se oli nähnyt avaimen kiiltävän pienten kivien välissä puron rannalla ja rupesi surisemaan:

      Aalloissa kiiltää,
      Silmiä viiltää,
      Kulta jo hohtaa,
      Toiset ei kohtaa.
      Tyhmin ja pienin
      Huomasi ensin
      Kullan kiillon,
      Silmien viillon.

Neitsyt Maria kuuli kovakuoriaisen heikon surinan, juoksi rannalle ja löysi todellakin pienen avaimensa kahden vähäisen punaisen ja valkoisen kiven välistä. Hän tuli hyvin iloiseksi ja sanoi kovakuoriaiselle: Tule tänne, istu hameelleni ja vartioitse avaintani! Sinä saat olla minun avainpiikani.

– Mutta minä olen niin pieni, niin köyhä ja niin tyhmä, – sanoi kovakuoriainen.

– Juuri senvuoksi, että sinä pidät itseäsi köyhänä, vähäisenä ja tyhmänä, tulet sinä minun uskotuksi palvelijakseni ja saat seurata minua, minne minä ikänä menen.

Pieni kovakuoriainen lensi iloisena paikalleen hameenliepeelle ja seurasi sitte haltijatartaan kaikkialle, ollen hänen avainpiikansa. Ja pienestä tytöstä Kidronin puron luona tuli suuri, nöyrä, kaikkien ihmisten tuntema ja rakastama Neitsyt Maria; hän kasvoi pitkäksi ja sai kultaisen avaimen äidiltään. Sillä avasi hän kaikki sydämet maailmassa.

Mutta hämähäkki ja ampiainen ja kultakärpänen ja paarma ja sontiainen eivät voineet kyllin kummastella sitä kunniaa, joka tuli niin kurjan elukan, kuin tuon pienen kovakuoriaisen osaksi. Vielä tänäänkin istuu Neitsyt Marian avainpiika eli leppäkerttu pajupensaassa, ja vielä tänäänkin pitää hän itseänsä pienimpänä ja tyhmimpänä olentona koko maailmassa. Oletko sinä nähnyt häntä, oletko? Niitä on kokonainen suuri suku, jolle oppineet ovat antaneet latinalaisen nimen coccinella; muutamilla niistä on keltaiset kuorisiivet, joissa on valkoisia pilkkuja, toisilla on ainoastaan kaksi tahi kolme mustaa pilkkua. Mutta oikea »avainpiika» on se, jolla on punaiset kuorisiivet ja niissä kuusi mustaa pilkkua. Hän on kyllä hyvä tuttu monen lapsen kanssa, jotka leikkivät ruohostossa. Kukaan ei voi varmuudella tietää, jos »avainpiikaa» vielä tavataan Jerusalemin luona olevan Kidronin puron rannoilla. Siitä on jo niin kauan, kun Neitsyt Maria oli yhdeksänvuotias ja kahlasi tuon puron yli palatessaan kotiin Bethaniasta.