KALLE JA KAISA.

Ensimmäinen keskustelu.

Kaisalta tutkitaan matemaatillista maantietoa.

Kalle (haukotellen kirja kädessä). Surr-rurr — surraa rukki, sade räiskyy räystäistä, pimeä pilkistää sisään akkunasta ja isä ja äiti ovat poissa vielä. Ilma on niin ikävä; millä keinoin nyt huvittelisin? Mutta tiedänpä mitä teen. Heitän kirjani kiinni, panen hiukset pörrölleen, jotta näyttäisin oppineelta, ja tutkin Kaisalta matematillista maantietoa. Johonkin sitä täytyy oppiaan käyttää tässä maailmassa. — Kuulepas Kaisa, tiedätkö sanoa: mistä tulee yö ja päivä?

Kaisa (rukki edessään). Auringon noususta ja laskusta, tiedän mä.

Kalle. Hui hai, Kaisa kulta. Aurinko ei liiku paikaltakaan. Maa se ainoastaan on liikkeellä.

Kaisa. Mitä? Tottahan mä nyt näen omin silmin että aurinko liikkuu.

Kalle. Mitäs vielä! Kuinka suuren luulet auringon olevan?

Kaisa. Taitaa olla noin aika voihulikan kokoinen.

Kalle. Oho! Se on paljon suurempi kuin koko maa.

Kaisa. Kuka sen on sinulle sanonut? Vai oletko ollut auringossa.

Kalle. En, minä olen sen lukenut kirjoista. Minkä muotoisen luulet maan olevan?

Kaisa. Se on ympyräinen.

Kalle. Oikein. Onko se ympyräinen kuin pannukakku, vai pyöreä kuin pallo?

Kaisa. Kuin pannukakku.

Kalle. Jo nyt meni päin mäntyyn. Se on pyöreä kuin pallo.

Kaisa. Joutavia! Kuka pahanilkinen sinua taas on narrannut?

Kalle. Älä, Kaisa rukka, ole tuhma. Olethan kuullut, että purjehtimalla pääsee ympäri maan, ja toisella puolen, ihan jalkojemme alla, asuu ihmisiä aivan kuin mekin.

Kaisa. Voi, voi, silloinhan seisoisivat he pää alaspäin ja putoisivat pois.

Kalle. He eivät putoa kuitenkaan, näetsen, sillä painonlaki vetää heitä maan keskusta kohden.

Kaisa. No, koetas kävellä jalat laessa; niin nähdään, mihinkä se sinut vetää.

Kalle. Niin, se on toista se, näetkös. Ja siitä kun maa on pyöreä, niin pyörii se akselinsa ympäri. Siitä syntyy yö ja päivä.

Kaisa. Vai pyörii. Kylläpä sitten päätämme pyörryttäisi.

Kalle. Sitä ei tunnu, kun näet maa on niin suuri meidän rinnalla. Kuinka pitkän matkan luulet olevan kuuhun?

Kaisa. Välistä sinne on pitempi, välistä lyhempi matka. Kun se on alahimmillaan metsänrinteellä, niin siihen ylettyisi melkein leipävartaalla.

Kalle. En ole koskaan luullut sinua noin tyhmäksi, Kaisa. Maasta kuuhun on 37,000 peninkulmaa.

Kaisa. Vai niin, kylläpä siinä on matkaa. Mikä maanmittari sen on mitannut?

Kalle. Sen ovat oppineet tehneet. Kyllähän minäkin sen osaisin, kun mulla vain olisi suurempi rihvelitaulu.

Kaisa. Suuri-oppinen näyt olevan, oikein ihmeellisen oppinut.

Kalle. Niin, näetkös, Kaisa, kun lukee paljon, niin tulee viisaammaksi muita ihmisiä. Silloin ei sano semmoisia tyhmyyksiä, kuin että maa on pannukakku.

Kaisa. Tokkopa sinä pahaksesi panisit, vaikka niin olisikin, kunhan vain olisi sokuria päällä ja sinulla olisi oikein pitkä veitsi.

Kalle. Tuommoisia sinä lörpötät, kun olet niin tyhmä. Minä panen sinut pussiin milloin hyvänsä, sitä sitä et sinä pysty tekemään minulle.

Kaisa. Niinkö luulisit? Täytyyhän minun se uskoa, koska itse sen sanot. Tiedätkös, sinä suuri-oppinen, sanoa, kuinka pitkä matka on lähimmälle kirkolle?

Kalle. Niin, katsopas Kaisa, jos vain olisin ollut siellä, niin sanoisin sen täsmälleen. Lienee kolme tai neljä peninkulmaa.

Kaisa. Jo nyt meni päin mäntyyn! Sinne ei ole kuin puoli peninkulmaa, jos menee metsän kautta.

Kalle. Konstikos se, kun tietää sen edeltäpäin. Parempi, jos toisit minulle voileivän, Kaisa.

Kaisa. Maltapa, hyvä herra! Mistä on voileipä tehty?

Kalle. Voista ja leivästä.

Kaisa. Mistä voi tehdään?

Kalle. Se kirnutaan kermasta.

Kaisa. Miten kermaa saadaan?

Kalle. Maidosta viilipytystä.

Kaisa. Millä lailla?

Kalle. Milläkö lailla? Viili tulee maidosta.

Kaisa. Niin kyllä. Mutta millä keinoin?

Kalle. Sillä keinoin, että maito tulee viiliksi.

Kaisa. Niin, niin, mutta millä keinoin?

Kalle. Millä keinoin?

Kaisa. Niin, sanopas se, hyvä herra.

Kalle. Maidosta tulee viiliä.

Kaisa. Kas niin, nyt pistettiin poika pussiin asiasta, jota hän näkee joka päivä. Tiedetään, minkä muotoiset kuu ja aurinko ovat, mutta ei tiedetä, että maidon rasvaisempi osa nousee ylöspäin, sentähden että se on keveämpää ja kokoontuu pinnalle.

Kalle. Mutta, hyvä Kaisa, ne ovat pikku asioita.

Kaisa. No, sanopas, mistä leipä saadaan? Se ei liene mikään pikku asia.

Kalle. Se leivotaan jauhoista.

Kaisa. Mistä jauhot saadaan?

Kalle. Jyvistä, jotka jauhatetaan myllyssä.

Kaisa. Miten jyviä saadaan?

Kalle. Ne kasvavat pellolla.

Kaisa. Sanos nyt, miten jyväin kanssa menetellään.

Kalle. Ne jauhatetaan jauhoiksi.

Kaisa. Sen kuulin jo. Mutta miten menetellään jyväin kanssa pellolla?

Kalle. Ne kasvavat — ja sitte ne otetaan.

Kaisa. Siinäkö kaikki?

Kalle. Ja sitte ne jauhatetaan, ja sitte ne leivotaan.

Kaisa. Älä mutkistele, hyvä herra. Tuon olet jo sanonut. Mitä muuta on jyvien kanssa tehtävä?

Kalle. Muuta? Sitte ne syödään voileipänä.

Kaisa. Kas vaan, nyt pistettiin poika toisen kerran pussiin. Ei tiedäkään suuri-oppinen, että pelto lannoitetaan, jyvä kylvetään ja tuleentuneena korjataan, kuivataan kuhilaissa ja puidaan riihessä. Sanonpa sinulle vielä yhden asian: jos kaikkea tuota ei tehtäisi, niin ei sun hampaasi ilmoissa ikänä jauhaisi voileipää.

Kalle. Hätäkös tuommoista on tietää! Senhän tietää jok'ainoa maamoukka.

Kaisa. Niin kyllä, mutta Kalle, joka on ollut kuussa, ei tiedä, mitenkä hänen voileipänsä on luotu! Mitä hyvää koko sinun opistasi on, jos ei sinulla olen mitään syömistä.

Kalle. Kyllä minä saan ruokaa rahalla.

Kaisa. Ethän toki saata syödä rahoja. Jonkun täytyy myöskin osata laittaa leipää. Ja koska ei mikään oppi riitä kaikkea ymmärtämään, niin saa jokainen tyytyä ymmärtämään jotakin, jos taas toisia asioita onkin, joita hän ei ymmärrä.

Kalle. Luuletkos, ett'ei kirjoista opi mitään?

Kaisa. Opitaan kyllä. Toiset oppivat kirjoista, toiset elämästä. Ei kumpaakaan keinoa saa ylenkatsoa, eikä kelläkään ole oikeutta kopeudella kohdella toista.

Kalle. Mutta, Kaisa kulta…

Kaisa. Kas niin, nyt kuuluvat isä ja äiti tulevan.

Toinen keskustelu.

Europan kartta.

Kalle ja Kaisa istuvat taasen eräänä iltana kyökkikammarissa. Kalle on lukenut läksynsä loppuun eikä tiedä, miten viettää aikaansa. Kaisa vyyhtiää lankoja.

Kalle. Osaatkos sanoa, Kaisa, mitä minulla on edessäni tässä pöydällä?

Kaisa. Kyllä mä näen, ett'ei se ole taulu eikä se ole kirja, mutta se on täpö täynnä viivoja, ja siihen on jotakin präntätty. Onko se olevinaan joku rakennus?

Kalle. Mitä? Etkö tiedä, että se on kartta.

Kaisa. Kartta? Mikä se on?

Kalle. Sen saat kuulla. Kartalle piirretään maailmanosia ja maita ja meriä ja virtoja ja järviä ja vuoria. Katsopas, tässä on suuri meri, jota sanotaan Atlantin valtamereksi.

Kaisa. Onko tuo olevinaan meri? Eihän se ole edes sininenkään, eihän siinä näy mitään laivoja, eikä aaltoja. Ei se mahda suuri olla, koska mahtuu niin pienelle paperille. Eihän siinä näy edes venettäkään, saatikka sitte suurta laivaa.

Kalle. Kyllä maar, usko pois. Tässä on Europpa. Tiedätkö, mitä Europpa on?

Kaisa. Mitä? Äyräpääkö? kyllä tiedän.

Kalle. Joutuvia! Kuule nyt siivosti sanojani. Minä olen nyt sinun maisterisi. Ole kuuliainen ja uuttera, lapsukaiseni, niin saat oppia ja viisautta.

Kaisa. No, antakaas kuulla, herra maisteri,

Kalle. Niin, katsopas, Europpa on maailmanosa, ja tästä näin pääsee Gibraltarin salmen kautta Välimereen; sieltä saadaan suoloja. Ja tästä pääsee Dardanellien ja Bosforin kautta Mustaanmereen…

Kaisa. Valkoinenhan se on.

Kalle. Tässä on Krim ja tässä on Turkinmaa.

Kaisa. No, kah kummaa! Asuuko turkkilainen tuossa? Hänelläpä on erinomaisen pieni maa. Sentähden hän varmaankin mielii enemmän maata kristityiltä. Tunnen minä Turkin langat ja Turkin pavut.

Kalle. Ei se maa ole niin pieni, kuin näyttää. Nyt olemme joutuneet säkkiin, nyt emme enää pääse edemmäs meritse. Sentähden matkustamme takaisin maitse. Tästä näin tulemme Unkariin, ja sitte Itävaltaan. Tässä on Kreikanmaa, siellä kasvaa korintteja, ja tässä on Italia; siellä poimitaan appelsiineja, ihan kuin täällä pihlajanmarjoja. Tässä on Sveitsi ja tässä Saksanmaa.

Kaisa. Vai Saksanmaa vainen! Sieltä saadaan Saksan saippuaa ja Saksan omenia.

Kalle. Niin, ja paljo muuta, hyvä Kaisa. Tässä on Ranskanmaa…

Kaisa. Tuoko tuossa. Sieltä saa Ranskan leipää ja Ranskan konfektia ja Ranskan korppuja. Maistaakos teistä Ranskan korput, maisteri?

Kalle. Kyllä sopii kastaa kahviin. Tässä on Espanja. Sieltä saa rusinoita ja manteleita…

Kaisa. Ja Espanjan humalia ja Espanjan pippuria ja Espanjan ruokoja ja Espanjan lampaita. Espanjasta saa yhtä ja toista.

Kalle. Mutta mennäänpäs nyt merelle taas. Ei aikaakaan, niin olemme Englannissa. Pelkäätkö sinä englantilaisia, Kaisa?

Kaisa. En mä juuri pelkää, mutta se on merkillistä, että he käyvät punaisissa housuissa. Heidän maastaan saadaan myöskin kaikenlaisia kaluja, kahvia ja sokuria…

Kalle. Ho, ho, mummo, kahvia ja sokuria saadaan Amerikasta, joka on tuon suuren meren toisella puolen; mutta muutamat ottavat sitä Englannista, johonka sitä sieltä tuodaan laivoilla. Englannista saadaan…

Kaisa. Äläpäs nyt! Englannista saadaan Englannin lankaa, Englannin neuloja, Englannin suolaa ja Englannin tautia. Siitä ei kukaan kiitä.

Kalle. En tiedä oikein, miten Englannin taudin lienee laita; siitä ei puhuta minun maantiedossani mitään. Nyt purjehdimme Kanavasta. Tässä oikealla on Belgia ja sitte Hollanti.

Kaisa. Sieltä saadaan Hollannin palttinaa.

Kalle. Niin, ja Hollannin dukaatteja ja Hollannin juustoja. Tuolla näemme Skotlannin ja Irlannin, ja tuolla kauempana Islannin.

Kaisa. Minä join Islannin jäkäliä eli nummi-jäkäliä kerran kaiken kesää, kun minulla oli kipeä rinta.

Kalle. Nyt tulemme Pohjanmereen; sieltä pyydetään lipeäkaloja.

Kaisa. Mitenkä? — No, nyt meni taas päin mäntyyn, maisteri! Lipeäkalaksi sanotaan kaikkia kaloja, jotka pannaan lipeään, ja ne saattavat olla turskia, merisiikoja ja muita laatuja, jopa haukiakin. Jos maisteri pantaisi lipeään, niin tulisi siitä lipeämaisteri.

Kalle. Kaisa, Kaisa! Sopimatonta on oppilaan puhua tuolla tavalla opettajalle. Mene paikalla tuonne nurkkaan uunin luo häpeämään.

Kaisa. No, no, hyvä maisteri, älkää nyt olko suutuksissanne. En minä milloinkaan enää sano herra maisteria lipeämaisteriksi.

Kalle. No, olkoon menneeksi; tällä kertaa pääset muistutuksella. Mihinkä me tulimmekaan? Niin, Pohjanmereen. Nyt purjehdimme monen salmen kautta. Ensiksi Kattegatin.

Kaisa. Katte… miten se olikaan?

Kalle. Kattegatt.

Kaisa. Kattikatti… sieltä saadaan varmaankin kissoja.

Kalle. Siivolla! joko unhotit nurkan? Ensiksi Kattegatt, sitte Skagerak, sitte Juutinrauma…

Kaisa. Joko ollaan Raumalla?

Kalle. Kuule sinä tarkasti! Juutinrauma, minä sanoin. Mutta pääsemme myöskin Suuren tahi Pienen Beltin kautta. Tässä vasemmalla on Norja…

Kaisa. Sieltä saadaan Norjan silliä. Kun oikein tahdon kestittää meidän parasta lehmää, niin annan sille Norjan silliä.

Kalle. Ja oikealla on Tanska.

Kaisa. Meillä on neljä Tanskan kanaa kanakopissa, ja ne munivat paraimmin koko joukosta.

Kalle. Tanska on pieni, oivallinen maa, Kaisa. Katsos tänne, tuo suuri maa täällä pohjosessa on Ruotsi!

Kaisa. Ei nyt hullumpaa! aina olen luullut Ruotsia paljon suuremmaksi maaksi, kuin tuo pieni paperipala on.

Kalle. Sekä sinä että minä mahdumme sinne, Kaisa, ja vielä muitakin. Tiedätkös sanoa, mitä Ruotsista saadaan?

Kaisa. Kankirautaa ja pannuja ja kuvapapereita seinille ja sällejä ja Skoonen pässejä…

Kalle. Piisaa, piisaa. Pidä Ruotsi kunniassa. Kelpo maa se on ja vankkaa kansaa siinä asuu.

Kaisa. Sen kyllä tiedän. Sieltä saa Norrlannin liinaa.

Kalle. Tiedätkö mitään muuta Ruotsista?

Kaisa. Siellä asuu kuningas.

Kalle. Kaisa parka, kuninkaita on muuallakin. Nyt tulemme Itämereen. Tuolla on Preussi ja tuolla Puola. Sitte tulemme Venäjälle. Mitäs tiedät Venäjästä?

Kaisa. Siellä asuu keisari.

Kalle. Ja sieltä saadaan mitä?

Kaisa. Sieltä saadaan hamppuja ja talia ja pellavia ja kaviaaria ja präniköitä, Venäjän vuotia, hopearuplia, jauhokuleja, laukkuryssiä, sotamiehiä, kasakoita…

Kalle. Hyvä, Kaisaseni, jo rupeat pitämään puoltasi. Saatatko sanoa, mikä maa tämä täällä pohjosessa on?

Kaisa. En kuolemaksenikaan tiedä.

Kalle. Niin, Kaisa kaita, se on Suomi.

Kaisa. Se! juokse nyt männikköön, Kalle parka! Tuo pieni paperipala olisi Suomi? Hoho, mitä hullutuksia!

Kalle. Kaisa, jos naurat Suomelle, niin saat selkääsi. Ei kukaan saa nauraa Suomelle.

Kaisa. Minä nauran sinulle. Ajatellaan nyt vähän, Kalle kulta. Tuo piha ulkona on Helsingissä, Helsinki on Suomessa. Tottahan siis Suomi on suurempi sekä pihaa että Helsinkiä. Mutta nyt on Kallen kartta paljon pienempi pihaa ja vieläkin pienempi Helsinkiä. Eihän siis kartta saata olla Suomi.

Kalle. En koskaan ole luullut, Kaisa, sinua noin tyhmäksi. Etkö sinä tajua, että kartta on vähennetyssä aste-mitassa?

Kaisa. Aste-mitassa? En ymmärrä semmoista; mutta sen minä ymmärrän, ett'ei pieninkään vasikka pääsisi siinä astumaan, eikä pysyisi seisomassakaan. Ja kuitenkin on sinun karttasi olevinaan niin suuri maa. Sen vasikkakin ymmärtää, että se on mahdotonta.

Kalle. Sinä olet vasikka.

Kaisa. Vasikoita olemme kaikki olleet, Kallen kokoisina ollessamme. Mutta opettakaa, hyvä maisteri, minulle se asia paremmin!

Kalle. Olen sinua jo opettanut, mutta sinua ei saa mitään ymmärtämään. Sinä olet pahin pölkkypää, kuin koskaan on käsiini joutunut.

Kaisa. Sanonpa sinulle yhden asian, jonka saat panna muistoosi. Kun mielitään opettaa oppimattomia, niin pitää olla malttia opettamaan heitä heidän ymmärryksensä mukaan. Ei oppia voi kauhalla kaataa toisen päähän.

Kalle. Niinkö tuumaat. Ehkä olet oikeassa. Mutta koska olet ollut tutkinnossa, niin tulee sinun saada todistus. Varsin kiitettävää et juuri voi pyytääkään.

Kaisa. No, saas nähdä, kuinka sitten todistat ja kiität!

Kalle (kirjoittaa). Tutkinto-todistus. Karjakko, hyvin uskottu Katrina Karjanen on minun edessäni suorittanut asianomaisen tutkinnon Europan maantiedossa ja osoittanut: välttävän käytöksen, tyydyttävän ahkeruuden, sangen tyydyttävän edistyksen, kelvottoman tietoperustuksen ja ymmärtämättömän ymmärryskyvyn; joka hänelle todistukseksi annetaan.

Helsingissä, lokakuun 15 päivänä 1854.

Kalle Kirjanen, filos. maist.

Kolmas keskustelu.

Kaisalta tutkitaan tieteitä.

Muutamia viikkoja edellisen keskustelun perästä istuu Kalle, tyhjennettyään viilipyttynsä, entistään vielä oppineempana, mutta yhtä neuvottomana, samassa kyökkikammarissa, Kaisan kartatessa villoja, joita hän panee suureen pärekoriin.

Kalle. Muistatko, Kaisa, kun tutkin sinulta matemaatillista maantietoa?

Kaisa. En, sitä en muista.

Kalle. Sinulla on huono muisti. No, muistatkos, kun tutkin sinulta Europan karttaa?

Kaisa. Karttaa? En minä kartannut silloin, minä vyyhtisin. Kalle on, näen mä, äärettömän oppinut, ja yhä oppineemmaksi hän tulee, kun vaan syöpi vahvasti.

Kalle. Ei siitä syömisestä tule oppineeksi, vaan lukemisesta.

Kaisa, Voi, voi, mitähän kaikesta tuosta lukemisestakin on! Tulevatkohan ihmiset toki viisaammiksi tuosta, että käyvät niin hirveän oppineiksi.

Kalle. Se on tietty, Kaisaseni. Joka on oppinut, hän on myös viisas.

Kaisa. Mutta, kas sitä minä en usko. Muistan hyvin Väänäsen Kallen, joka sittemmin tuli maisteriksi. Hän meni kerran ulos juuri kuin siellä satoi, että taivas oli puhjeta, ja piti sateenvarjoa kainalossaan. Silloin hän tietysti kastui ja torui sisartaan siitä, että tämä muka oli unohtanut sateenvarjon. Ja kaikkeen tuohon oli vaan syynä se, että hän pasteeraili ja aprikoitsi, mitä sade on latinan kielellä.

Kalle. Se on pluvia, genitivus pluviae, feminini generis ja taipuu ensimmäisen deklinationin mukaan. Mutta jos on oikein rankkasadetta, niin sanotaan imber, genitivus imbris, masculini generis, ja se taipuu kolmannen deklinationin mukaan. Ja Jupiteria nimitettiin Pluvius, siitä, että hän satoi.

Kaisa. Mutta jos Pitteri sataa, niin Kalle kastuu, se on selvä se, jos ei Kallella ole sateenvarjoa taikka kunnollista päällystakkia. Mitä sinä silloin hyödyt pluurosta ja plaarosta ja koko latinasta?

Kalle. Minä pystyn lukemaan Corneliusta ja Ciceronia ja Virgiliusta, ja sitte minusta tulee ylioppilas, ja kun kerran olen ylioppilas, niin saattaa minusta tulla mitä hyvänsä. Mutta minä sanon sen sinulle, Kaisa, se ei ole plura, vaan pluvia. Tuosta saisit suuren pukin vihkoosi. Mielisinpä opettaa sinua sijoittelemaan eli deklineeraamaan.

Kaisa. Älkää huoliko, hyvä herra maisteri, minä mieluummin karttaan villoja. — Voikos sinusta tulla pappia?

Kalle. Se on tietty!

Kaisa. No, jos sinusta voi tulla pappi, niin kyllä minä kuuntelen klineeraamistasi, vaikka yöt ja päivät. Olet kai varmaankin oppinut koko joukon juttuja. Mitä lajia sinä olet oppinut?

Kalle. Olen ominut tieteet.

Kaisa. Oivallista! Mitä mokomaa ne tieteet ovat? Onko sekin latinaa?

Kalle. Kuinka tyhmästi sinä saatat kysyä, Kaisa! Tieteet, se on kaikki mitä tietää.

Kaisa. Silloin olen minäkin oppinut tieteet, koska se on kaikki mitä minä tiedän.

Kalle. Älä luulekaan. Ensiksikin tiedät sinä niin hirveän vähäsen, ja sitte et ole oppinut sitä kirjoista. Se on suuri erotus, näetkös.

Kaisa. Tiedänpäs minä, miten viljellään maata, miten hoidetaan lehmiä ja kirnutaan voita ja leivotaan, pannaan juomaa, pestään, kehrätään, häklätään ja kartataan ja ommellaan vaatteita ja kudotaan kankaita ja neulotaan sukkia, ja sitte osaan minä katkismuksen ulkoa aina viidenteen pääkappaleesen asti. Niin hirveän paljo siinä juuri ei ole, mutta kyllä se on niin paljo kuin minä tarvitsen tieteistä.

Kalle. Saatatko sinä nyt olla noin tuhma, Kaisa! Eihän nuo ole mitään tieteitä. Muistatkos, kuinka sinä tulit pussiin matemaatillisessa maantiedossa?

Kaisa. Niin, nyt minä muistan, että sinä tiesit, kuinka pitkä matka on kuuhun, mutta et tietänyt, mistä voileipäsi on tehty.

Kalle. Maltas, niin näytän sinulle oikein selvästi, kuinka tuhma sinä olet, kun luulet osaavasi tieteet. Mitä tiedät esimerkiksi filosofiasta?

Kaisa. Viiliä sulla on edessäsi ja Sohvia on äitisi nimi. Kun sinä nyt syöt äitisi viiliä, niin sehän sitten on viili-Sohviaa.

Kalle. Nyt olit osaavinasi naulaa päähän. Mutta filosofia, näetkös, on se tiede, joka opettaa meitä ajattelemaan. Esimerkiksi: kun sataa, niin kastuu: Cajus menee ulos sateesen; siis Cajus kastuu.

Kaisa. Mutta jos Cajuksella on sateenvarjo?

Kalle. No, silloin kastuu sateenvarjo.

Kaisa. Voi Kalle kulta, kuinka turhaan sinä vaivaat päätäsi. Nyt on se olevinaan filosofiaa, että Cajus kastuu, eikä Cajus kastukaan. Ajatellahan osaa joka ihminen, jolla on täysi järki.

Kalle. Niin, mutta miten ajatella, siinäpä temppu. Mutta otanpa toisen esimerkin. Mitä tiedät filologiasta?

Kaisa. Se oli hirveä sana se. Siitä en koskaan eläissäni ole kuullut puhuttavan. Näkyy kyllä, mikä Kallelle maistuu, koska hänen tieteissään on niin paljo viiliä.

Kalle. Ole puhumatta viilistäsi. Filologia on se, kun tuntee yhden taikka useampia kieliä oikein perin pohjin.

Kaisa. Minä osaan suomea ja ruotsia, sekä präntättyä että trykättyä, ja pikemmin myyn minä pois sinut kuin sinä minut. En ole tarvinnut siihen mitään ilokiaa. Kas, nyt sain kuitenkin sen sanan suustani.

Kalle. Sinä osaat! Koetapa deklineerata sana ihminen. Miten kuuluu se abessivissa?

Kaisa. Mitä! Ei ketään ihmistä saa sanoa pässiksi.

Kalle. Tuhmus! Se kuuluu ihmisettä ja ihmisittä.

Kaisa. Luulinpa, että se on jotain, jok' on ihmisittäin.

Kalle. Oliko ihminen substantivum vai adjectivum?

Kaisa. Kissa sen tietää. Minä tiedän vaan, että ihminen on viheliäinen olento tässä maailmassa.

Kalle. Koska ihminen on olento, niin pitäisi sun tietää, että se on substantivum. Sanos, mikä on sen pluralis?

Kaisa. Lurali ja larali! Tiedän ihmisen, jonka nimi kuuluu Kalle. Mitenkä se kuuluisi, jos sanoisi Kalle Lurjus?

Kalle. Jopa jouduit kiinni, Kaisa. Ihminen kuuluu pluralis-luvussa, ihmiset. Konjugeeraa sana syödä.

Kaisa. Mitä lajia? Syödä?

Kalle. Niin, verbum syödä. Miten kuulun se perfektum-sijassa, eli täydellisessä lähi-ajassa?

Kaisa. Synti vieköön, jos sen tiedän, mutta että sinä osaat syödä täydellisesti, sen näen pytystä.

Kalle. Se kuuluu: olen syönyt.

Kaisa. Vai niin? Sitte korjaan minä ruo'an pois pöydältä.

Kalle. Etkö sinä ymmärrä, että se on prefectum? Jos se olisi imperfectum, niin kuuluisi se: Minä söin.

Kaisa. Näkyy, näkyy viili-pytystä.

Kalle. Söin, söit, söi, söimme, söitte, söivät. Plusqvamperfectum kuuluu: olin syönyt, ja futurum: olen syövä. Miten on esimerkiksi conditionalis?

Kaisa. Etköhän sinä vielä ole saanut kylliksesi? Sepä syömistä totta toisen kerran?

Kalle. Siinä sanotaan: söisin.

Kaisa. Vieläkö nytkin?

Kalle. Panen vetoa, ett'et edes tiedä, miten sana kuuluu imperativossa.

Kaisa. No, antakaa kuulla, hyvä herra!

Kalle. Silloin sanotaan: syö.

Kaisa. Kiitoksia vaan.

Kalle. Sanopas minulle syö-sanan pää-sijat.

Kaisa. No, joko nyt siatkin pääsivät syömään. Voi pulskia pitoja!

Kalle. Pääsijat ovat: syön, syödä. Mutta pahemmat taivuttaa ovat verba contracta. Mitenkäs niissä tulisit toimeen?

Kaisa. Voi, voi!

Kalle. Mikä pars orationis on voi?

Kaisa. Onko voikin latinaa?

Kalle. Ei, se on suomea, mutta tahdon tietää, mitä sanalajia se on. Mihinkä luokkaan se kuuluu?

Kaisa. Kuuluipa minne hyvänsä.

Kalle. Voi on interjectioni. Tiedätkö mitä interjectioni on?

Kaisa. En, totta maar, tiedäkään. Päätäni rupeaa pyörryttämään.

Kalle. Nyt näet, kuinka vähän sinä tiedät, Kaisa. Sinä olet niin kauhean tietämätön, että pienin poika ensimmäisellä luokalla tietää enemmän kuin sinä. Ja kuitenkin luulet sinä tuntevasi tieteet!

Kaisa. Ei kenkään voi tietää kaikkea. Sinä olet itse niin taitamaton minun toimissani, ett'et osaa laista lattiaa kunnollisesti. Jumala on asettanut niin viisaasti, että muutamat osaavat yhtä, toiset toista. Ja jos joku osaa paremmin yhden asian, niin ei hän saa olla ylpeä siitä. Löytyy kuitenkin paljo, jota hän ei tiedä.

Kalle. Älä luule pääseväsi niin vähällä. Minä näytän, ett'et tunne toimiasikaan edes.

Kaisa. Ohoh! Näytetään nyt sitten.

Kalle. Sen minä näytän matematiikilla. Sinä ehkä et tiedä, mitä matematiikki on, vaivanen?

Kaisa. En, sitä en tiedä ensinkään, ja yhtä hyvä kristitty olen kuitenkin. Koko katkismuksessa ei ole sanaakaan mattematista — mitenkäs se olikaan nyt taas?

Kalle. Matematiikka, Se on se tiede, joka opettaa meitä tarkalleen luvulla laskemaan kaikki asiat.

Kaisa. No, laskekaapas, hyvä herra, se asia, minkälainen ilma huomenna tulee.

Kalle. Se ei kuulu tähän. Sitä tiedettä sanotaan meteorologiaksi tai ilmanlaadun tieteeksi.

Kaisa. Nyt käypi niinkuin vilosohvisikin. Cajus ei kastunutkaan, vaikka hänen piti kastua. Jos Kalle pystyy toimittamaan kaunista ilmaa, niin pitäisi kruunun lähettää hänet maaseuduille heinä-aikana.

Kalle. Matematiikilla saatan laskea, milloinka tapahtuu auringon pimeneminen. Mitäs sanot siitä?

Kaisa. Konstikos sitä tietää, kun seisoo painettuna almanakassa koko vuosi edeltäpäin.

Kalle. Sinä olet kummallinen. Sen hän on laskenut selville, joka kirjoittaa almanakan, muutoin ei saattaisi se siinä seisoa.

Kaisa. Luulotusta! Laskes nyt, mitä saat puoliseksi huomenna. Lihaako vai kalaa?

Kalle. Sitä en huoli laskea. Mutta sanon sinulle, kuinka korkea kirkontapuli on.

Kaisa. Niin, jos kiipeät ylös kukkoon saakka, ja jos sinulla on nuora, joka ulottuu maahan asti.

Kalle. Ei ensinkään. Pistän kepin maahan ja asetan toisen kepin vinoon vasten sitä, jotta saan triangelin. Tiedätkö mitä triangeli on?

Kaisa. En, vaikka tapettaisiin.

Kalle. No, sinä nyt et tiedä et niin mitään, Kaisa. Triangeli on kolmikulma, jolla on kolme sivua ja kolme kulmaa.

Kaisa. Vai niin.

Kalle. Turhaa on, Kaisa, että käyt kiinni geometriaan, koska et tiedä mitä triangeli on. Oletko koskaan kuulut puhuttavan sirkkelistä.

Kaisa. Sirkkeli eli passari on jokaisella salvumiehellä, ja se maksaa markan puodissa.

Kalle. Kas niin, nyt rupeaa päätäsi pyörtämään. Niinkuin matemaatillista kuviota saisi puodista ostaa! Viiva on pituus ilman leveyttä, ja sirkkelillä ei ole alkua eikä loppua.

Kaisa. Juuri niinkuin sinunkin. Jos sinä koetat yhä edespäin tulla niin kauhean oppineeksi, niin tulee sinusta viimein pituus ilman leveyttä, ja sinun tuumillasi ei ole alkua eikä loppua.

Kalle. Sinä joudut kuin joudutkin kiinni geometriassa. Nyt minä pinnistän sinua aritmetiikilla.

Kaisa. No, mitä se nyt taas on?

Kalle. Se on luvunlasku-oppi. Osaatko kertomataulun? Kahdeksan kertaa kahdeksan, mitä se on?

Kaisa (sukkelasti). Kuusikymmentäneljä.

Kalle. Oikein. Ota siitä pois seitsemän.

Kaisa. Seitsemän siitä on viisikymmentäseitsemän.

Kalle. No, lisää siihen viisitoista.

Kaisa Seitsemänkymmentäkaksi.

Kalle. Katsopa vaan, sinulla on taipumusta aritmetiikkiin. Missä olet sinä oppinut yhteenlaskua ja vähennystä?

Kaisa. Kyllä kai sitä aina siihen tottuu. Olen minäkin myynyt muutamia maitokannuja aikoinani, ja täytyyhän minun osata räknätä talon tarpeeksi.

Kalle. Teepäs tämä jako: jaettava on 60, jakaja o; kuinka suuri osamäärä?

Kaisa. Osamäärä?

Kalle. Niin, 60 jaetaan 5:llä, mikä tulee osamääräksi eli qvotiksi?

Kaisa. Joko taas latinaa? Mitä kuuti on? Saako siitä maksoa?

Kalle. Saattaa saada toisinaan. Se on 12. Otetaanpas nyt esille verrantolasku eli reguladetri. Jos leiviskä voita maksaa kaksitoista markkaa, mitä silloin maksaa 15 naulaa?

Kaisa (sukkelasti). Yhdeksän markkaa.

Kalle (laskee taulullaan). 20 lb : 15 = 1,200 p. : x…

Kaisa. Pois rihveli vaan, et sinä minua myy kahdestatoista markasta leiviskältä.

Kalle (laskettuaan). Se on oikein.

Kaisa. Saanko minä nyt panna ongelman sinulle? Puoli kissaa kahtia ja neljäsosa siitä pois; paljoko jääpi?

Kalle. Neljäsosa.

Kaisa.' Eipäs; silloin ei ole mitään jäljellä, ei kissan suupalaksikaan. Missä nyt oli Kallen ritameriikki.

Kalle (hämillään). Se oli vaan pieni koukku sinulta, Kaisa. Mutta mitäs tiedät botaniikista.

Kaisa. En niin mitään, en rahtuakaan, itse muistaakseni. Onko sekin jotain, joll' ei ole alkua eikä loppua?

Kalle. Botaniikki on kasvi-oppi. Tiedätkös sanoa, mikä on koivun nimi.

Kaisa. Mikä nimi sillä olisi muu kuin koivu?

Kalle. Se on Betula alba. Pihlaja on Sorbus aucuparia, harakan marja on Empetrum nigrum, orvokki on Viola tricolor…

Kaisa. No miksi sanotaan kuivattua ruohoa?

Kalle. Ei se ole mikään eri kasvi.

Kaisa. Vai niin vainen! Kuivatun ruohon nimi on heinät.

Kalle. Kaisa parka, ruohoja on monta lajia. Yhtä hyvin sopisi kysyä, mikä kasvi metsä on.

Kaisa. En minä siitä viisastu, että tiedän, mitä koko joukko kapineita on latinaksi. Sanokaa ennemmin, hyvä herra, mihinkä ne kelpaavat. Mihinkä koivu kelpaa?

Kalle. Se kelpaa polttopuiksi ja luudiksi…

Kaisa. Ja vitsoiksi ja kämmenpatukoiksi koulupojille. Mihinkä sammaleet kelpaavat?

Kalle. Sammalia on monta lajia.

Kaisa. No, mihinkä ne kelpaavat?

Kalle (hämillään). He vaatehtivat vuoria…

Kaisa. Hoh, eihän vuoria palele, kyllä ne tarkenevat ilman takkiakin. Mihinkä sammaleet kelpaavat?

Kalle (harmistuneena). Ne eivät kelpaa mihinkään, ihan kuin sinun kysymyksesi.

Kaisa. Jos eivät seinät olisi tukitut sammaleilla, niin sinulla olisi vilu talvis-aikana. Mistä metsät ovat loppuneet, siellä poltetaan sammalturpeita. Ilman peuranjäkäliä tai sammalia kuolisivat peurat ja lappalaiset nälkään. Kivisammaleilla värjätään ruskeaa.

Kalle. Sanopa sinä; ovatko sammaleet fanerogameja vai kryptogameja?

Kaisa. Sanokaapa, maisteri, miten menetellään pellavan kanssa, ennenkuin siitä saadaan paitaa Kallepojalle.

Kalle. Mihinkä luokkaan kuulun pellava? Kuinka monta hedettä sillä on?

Kaisa. Voi, voi, hän on tuntevinaan pellavia eikä ole varmaan ikinä häklää nähnyt.

Kalle. Mistä saadaan pumpulia?

Kaisa. Lampaista varmaankin, niinkuin muutkin villat.

Kalle (riemuiten). Lampaista! Ei, Kaisa parka, mitä se auttaa, että sinä häkläät ja karttaat, kun et edes tiedä, että pumpuli kasvaa puissa Amerikassa.

Kaisa. Mitäs vielä! Ehkä lampaatkin kasvavat puissa niinkuin männynkävyt?

Kalle. Mun pitäisi oikein panna sinut pussiin zoologiassa. Tiedätkös, mitä se on, zoologia?

Kaisa. Mitä minä sinun kauheasta opistasi?!

Kalle. Se on eläin-oppi, ja siihen kuuluvat sinun lampaasi ja porsaasi ja vasikkasi.

Kaisa. Kyllä minä ne hoidan ilman sinun soloksiisia.

Kalle. Sinä et tunne lahkoja etkä sukuja. Sinä et edes tiedä, mitkä eläimet märehtivät.

Kaisa. Osaatko katsoa hevosta suuhun ja sanoa, kuinka vanha se on?

Kalle. En. Mutta tiedätkö sinä sanoa, millä eläimillä on selkäranka?

Kaisa. Selkä on heillä kaikilla, tiedän minä.

Kalle. Hui, hai. Kärpäsellä esimerkiksi ei ole selkärankaa. Tiedätkös sanoa, mitä ihminen on? Onko hän imettäjäeläin, lintu, kala, matelija-eläin, nivel-eläin vai nilvi-eläin?

Kaisa. Herra varjelkoon, tahdotko sinä ihmisiä luontokappaleiksi? Kyllähän me olemme viheliäisiä olentoja, mutta tuumaanpa toki, että meillä on jotain jäljellä Jumalan kuvasta.

Kalle. Kas, noin se käy, kun on niin hirveän tietämätön kuin sinä, Kaisa. Ihminen on imettäjä-eläin, sitä et voi kieltää.

Kaisa. Hyi, Kalle, häpeä tuolla lailla puhuessasi! Ethän kohta tiedä, oletko lintu vai kala. Kenties olet paarma, koska pöriset niin pahasti.

Kalle. Sinä paarma olet, sokea paarma, sinä et tiedä mitään, sä lennät pääsi seinään. Annas kun tutkin sinulta historiaa! Saas nähdä, miten pidät puoltasi!

Kaisa. Minä osaan kertoa monta historiaa, jos sitä kysytään. Lukkari osasi kertoa historioita koko talvi-illan, ja välistä hän valehteli aika lailla.

Kalle. Toista on maailman historia. Siinä täytyy joka sanan olla totta.

Kaisa. No, jutelkaa nyt, Hyvä herra, maailman historiaa, jos haluttaa. Kyllä minä jaksan kuulla.

Kalle. Niinkuin se olisi tehty yhdessä illassa! Sanopas, milloin kuoli Kyros?

Kaisa. Mokomasta miehestä en ole koskaan kuullut puhuttavan. Oliko hänkin imettäjä-eläin?

Kalle. Kyros kuoli vuonna 525 ennen Kristuksen syntymää, ja hänen jälkeisensä oli hänen poikansa Kambyses. Muuten mestattiin Kyros, ja ruhtinatar Tomyris pani hänen päänsä verellä täytettyyn säkkiin.

Kaisa. Jos ei maailman historialla ole parempia asioita puhuttavana, niin ei se maksa hölyn pölyäkään. Hyi, tuohan on ilkeämpää kuin härän teurastus.

Kalle. Hoh, maailman historiassa on paljo muutakin. Osaatko esimerkiksi luetella maailman seitsemän ihmettä?

Kaisa. Kaikki, mitä Jumala on luonut, on ihme, sillä se on luotu tyhjästä.

Kalle. Kolossi Rodon saarella, Semiramiin riippuvat puutarhat, Dianan temppeli Efesossa, Memnonin patsas, Egyptin pyramiidit, Aleksandrian tulitorni ja — ja —

Kaisa. Seitsemäs ihme on Kalle, joka on imettäjäeläin ja kuitenkin on tietävinään enemmän kuin Jumala.

Kalle. Niin, nyt sen muistan. Kuningas Mausolon hauta.

Kaisa. No, jopas jotakin! Kuningas haudassaan ei ole rahtuakaan parempi kuin sinä ja minä. Mutta koska sinä nyt olet niin liukas maailman historiassa, niin tottahan tiedät sanoa, mikä Abrahamin isän nimi oli.

Kalle (hämillään). Abrahamin isä? Hän oli Noakin sukua.

Kaisa. Niin, miksi ei Aataminkin? Mutta mikä oli Abrahamin isän nimi?

Kalle. Sitä et tiedä sinäkään.

Kaisa. Tiedän, hänen nimensä oli Taara. Se seisoo raamatussa, ja siinä on minun maailman historiani.

Kalle. Milloin perustettiin Rooma?

Kaisa. Kuka oli kuningas Taavetin isä, isän-isä ja isän-isän äiti?

Kalle. Milloin aljettiin ensimmäinen ristiretki?

Kaisa. Mikä sen saaren nimi oli, jossa Paavalia pisti kyykäärme?

Kalle. Sinä et vastaa kysymyksiini.

Kaisa. Sinäpä et vastaa minun kysymyksiini.

Kalle. Rooma perustettiin vuonna 753 ennen Kristusta.

Kaisa. Taavetin isä oli Isai, hänen isän-isänsä Obed, hänen iso-isänsä-isä oli Boas, ja Boaksen vaimo oli Ruth, joka oli Taavetin isän-isän-äiti.

Kalle. Sinä et tiedä, vaivanen, että ensimmäinen ristiretki alkoi vuonna 1096.

Kaisa. Sinä vaivanen et tiedä, että saari, jossa käärme pisti Paavalia, oli Melite nimeltään.

Kalle. Huolinko minä sinun saaristasi!

Kaisa. Huolinko minä sinun ristiretkistäsi!

Kalle. Niin, kun jouduit pussiin maailman-historiassa.

Kaisa. Sinäpä se pää edellä pussiin menitkin, vaikka olet niin oppinut.

Kalle. Minä olen maisteri, ja sinä istut ensimmäisellä luokalla. Jos olet uppiniskainen opettajallesi, niin saat kynsillesi.

Kaisa. Otapa minut kiinni, hyvä maisteri!

Kalle. Saatpas nähdä!

Nyt repäsi Kalle muutamia varpuja luudasta, sitoi ne yhteen vitsaksi ja juoksi Kaisan perästä, antaaksensa hänelle kämmenille. Mutta vaikka Kaisa oli vanha, piti hän itseään niin hyvässä suojassa villakorin takana, että Kalle turhaan koetti saada häntä kiinni. Kun tämä ei onnistunut, suuttui hän julmasti ja teki äkkiä hyppäyksen päästäksensä yli korin, mutta silloin kävi niin hullusti, että hän kompastui ja pyörähti koriin, pää edellä Kaisan villoihin. Siinä makasi hän nyt tieteineen päivineen!

Kaisa nauroi niin, että oli tukehtua, ja samassa astuivat vanhemmat sisään. Kalle kömpi korista, hieman häpeissään, ja villat olivat hänessä kiinni kuin luppakoiran karvat.

— "Mitä nyt?" — sanoi isä. — "Olethan kuin keritsemätön oinas!"

— "Hän sanoo itse olevansa imettäjä-eläin", — nauroi Kaisa.

— "No, no", sanoi isä ja hymyili sydämmellisesti, "kylläpä on hyvä oppia hyödyllisiä tieteitä, mutta se, joka kerskailee opistaan ja hylkii toisia, jotka ovat oppineet vähemmän kirjoista, hän saa olla vakautettu siitä, että ennemmin tai myöhemmin vierii villakoriin."

Ja siihen loppui Kallen maisteritoimi ja tutkiminen tieteitä Kaisalta.