KOIVU JA TÄHTI.

Tiedänpä vieläkin vanhan tarinan pojasta ja tytöstä, jotka koko elämänsä vaelsivat yhtä ainoata tarkoitusperää kohden. Kuinka moni meistä saattaa sen sanoa itsestänsä?

Sataviisikymmentä vuotta sitte oli Suomessa suuri hätä. Sota raivosi joka paikassa, kaupunkeja ja taloja paloi, viljavainiot tallattiin ja ihmisiä kuoli sadoin tuhansin miekan, nälän, maanpakolaisuuden ja hirveitten tautien kautta. Silloin ei nähty eikä kuultu muuta, kuin huokauksia ja kyyneleitä, valitusta, surua, tuhkaa ja verta, ja ne, jotka viimeiseen asti toivoivat, eivät lopulla enää tienneet, mitä heillä oli toivottavaa. Sillä Jumalan vitsaus kuritti ankarasti maatamme; sen ajan tapauksia ei ikinä unohdeta. Tämän suuren onnettomuuden aikana tapahtui myös, että moni perhe hajosi, niin että muutamat vietiin vihollisen maahan, toiset pakenivat metsiin ja korpiin tahi kaukaiseen Ruotsiin; vaimo ei enää tiennyt miehestänsä, ei veli sisarestaan, isä ja äiti eivät tienneet olivatko heidän lapsensa elossa vaiko kuolleet. Sentähden, kun rauha viimein tuli ja vielä elossa olevat palasivat, niin harva se oli, jonka ei tarvinnut ketään omaisistansa kaivata ja murehtia. Kuten luemme sadussa ritari Siniparran nuoresta vaimosta, että hän lähetti sisarensa torniin, josta sopi nähdä etäälle pitkin tietä, ja aina vähän päästä kysyi häneltä: "Anna sisareni, näetkö jonkun tulevan?" samoin kysyi moni toiseltaan, kun tupa tuntui kolkolta, eikä rakkaita kuulunut: "eikö näy ketään tulevan? — eikö vielä ketään?" ja tavallisesti vastattiin: "ei ketään!" Mutta joskus tapahtui, niinkuin Siniparran sadussa, että kaukaa tieltä näkyi pieni tomupöly; se likeni, ja vihdoin nähtiin joukko pakolaisia, jotka etsivät omaisiansa… Niiden joukosta isän ja äidin silmät hakivat rakkaitansa; ja jos he monen, monen vuoden kuluttaa heidät löysivät, silloin oli ilo, niinkuin ei surua olisi ollutkaan, asumukset kohosivat äkkiä uudeltaan, pellot pian jälleen vihannoitsivat ja menneitten surujen jälkeen koitti uusi aika.

Tämän pitkän sodan aikana oli, muun muassa, kaksi pientä siskoa, poika ja tyttö, viety kauaksi vieraalle maalle, jossa olivat joutuneet hyväin ihmisten käsiin. Vuodet kuluivat, siskot kasvoivat isommiksi, eivätkä kärsineet mitään puutetta, mutta vaikka heillä oli kaikkea yltä kyllin, eivät he kuitenkaan voineet unhottaa isää, äitiä ja synnyinmaatansa. He olivat vangittujen juutalaisten kaltaiset Babylonissa, jotka ripustivat kanteleensa pajuihin, eivätkä voineet veisata, ei soittaa eikä hypellä vieraalla maalla, sillä heidän sydämmensä oli Jerusalemissa.

Kun sitte huhu kertoi, että Suomessa oli rauha, ja että kaikki, jotka tahtoivat ja kykenivät, saivat palata sinne, silloin tuli vieras maa lapsille liian tukalaksi, ja he pyysivät saada mennä kotia.

Muukalaiset, heidän hoitajansa naurahtivat ja sanoivat: "kotia, niinkö? voi tietä! tiedättekö, kuinka pitkä matka sinne on? Enemmän kuin sata peninkulmaa."

"Vähä tuosta", vastasivat lapset, "kunhan kotiin pääsemme."

"Mutta eikös teillä meidän luonamme ole uusi kotinne? Täällähän on teillä vaatteita ja ruokaa kylliksi, hyviä hedelmiä syödäksenne, maitoa juodaksenne, lämpöiset vaatteet, somat asunnot ja ystävälliset ihmiset, jotka sydämmestään teitä rakastavat. Mitä kaipaatte vielä?"

"Niin on", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."

"Kodissanne on suuri hätä ja puute kaikesta. Siellä täytyy teidän elää suuressa köyhyydessä, sammalet vuoteenanne, kuusenhavuinen maja suojananne, tuuli ja pakkanen alituisina seuralaisinanne, ja puun kuori jokapäiväisenä leipänänne. Vanhempanne, veljenne, sisarenne ja kaikki ystävänne ovat jo aikaa sitte kuolleet; etsiessänne heidän jälkiänsä, löydätte susien jäljet, jotka ovat kulkeneet hankea myöten sillä autiolla paikalla, kussa mökkinne seisoi."

"Niin", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."

"Mutta kymmenen vuotta on kulunut sitte kun teidät kuljetettiin sieltä pois. Silloin olitte pienet ja ymmärtämättömät: viisi vuotta vanha oli veli ja neljä vuott vanha oli sisar. Nyt olette viidentoista ja neljäntoista vuotiset, ja vähän tunnette maailmaa. Olette unhottaneet kaikki, sekä tien sinne, että itse vanhempannekin, ja samoin ovat vanhempanne myös unhottaneet teidät."

"Niin", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."

"Kuka teille osoittaa tietä sinne?"

"Jumala", sanoi poika. "Paitsi sitä muistan, että vanhempaini kartanolla on iso koivu, jossa kauniit lintuset laulavat auringon noustessa."

"Ja minä muistan", sanoi tyttö, "että tähti iltasilla kimaltelee koivun lehtien välitse."

"Lapsi raukat", sanoivat vieraat kasvattajat, "pyyntönne on houkka ja tulisi teidän turmioksenne." — Ja he kielsivät lapsia koko asiata ajattelemastakaan.

Mutta mitä enemmän he kielsivät, sitä enemmän lapset tätä miettivät, ja sitä he eivät tehneet tottelemattomuudesta, vaan sentähden, että halu palata kotimaahan alati oli heidän mielessänsä.

Vihdoin, eräänä kuutamo-yönä, kun poika ei ajatuksiltaan saanut vähääkään unta silmiinsä, kysyi hän sisareltansa: "Nukutko?" Hän vastasi: "en voi nukkua, kotimme on mielessäni." "Niin minunkin", sanoi poika. "Tule, pankaamme vaatteemme kokoon ja paetkaamme täältä. Minusta tuntuu, kuin Jumala alati kuiskaisi sydämmessäni: mene kotiin! mene kotiin! Ja mitä Jumala sanoo, ei voi olla syntiä."

"Niin", sanoi sisar, ja he lähtivät hiljaa pois.

Ulkona valaisi kuu kirkkaasti jo polkuja, ja yö oli ihana. Hetken kuluttua virkkoi tyttö: "tiedätkö veljeni, minä pelkään, ett'emme löydä tietä kotiin." Veikko vastasi: "menkäämme aina luodetta kohden, jonne juhannusaikana näemme auringon laskevan, siellä päin on kotimme."

Hetken päästä sanoi sisar taas: "tiedätkö veljeni, minä pelkään, että pedot ja rosvot tekevät meille pahaa." Veli vakuutti: "Jumala on meitä varjeleva. Muistatko vielä rukousta, jonka pieninä ollessamme opimme kotona:

"Niin", sanoi tyttö. "Jumala on kyllä lähettävä enkelinsä kulkemaan rinnallamme vieraassa maassa."

He riensivät nyt ilomielin eteenpäin. Poika teki itselleen tukevan sauvan tammipuun vesasta, sillä puolustaakseen itseänsä ja sisartansa. Mutta heille ei mitään pahaa tapahtunut. Eräänä päivänä saapuivat he paikkaan, josta kaksi yhtä leveätä tietä erkani eri haaroille, eivätkä tietäneet, minne päin kääntyä. Silloin viserteli vasemman tien varrella kaksi pientä lintua. "Tule", sanoi veli, "tämä on oikea tie, sen kuulen lintujen viserryksistä." — "Niin", sanoi tyttö, "meidän lintumme ovatkin toisenlaiset kuin muut, Jumalan enkelit ovat pukeuneet linnun haamuun, johdattamaan meitä kotiin."

He kulkivat eteenpäin, ja linnut lensivät oksalta oksalle heidän edellänsä, niin vitkaan, että lapset helposti taisivat seurata niitä. Lapset söivät metsän hedelmiä ja joivat lähteitten kirkasta vettä, sekä lepäsivät yönsä pehmeillä karhunsammaleilla. Ihmetellen huomasivat he, että kuhunka ikinä he päivällä saapuivat, saivat he ruokaa, ja kussa illalla pysähtyivät, löysivät sopivan leposijan. Tätä he eivät voineet ymmärtää. Mutta joka kerta lintuja nähdessään, huudahtivat he: "katso, Jumalan enkelit johdattavat meitä!" — Näin he kulkivat pitkät matkat eteenpäin.

Viimein alkoi tyttö uupua, ja sanoi pojalle: "milloin saamme alkaa koivuamme etsiä?" Hän vastasi: "Vasta sitte, kun ympärillämme kuulemme ihmisten puhuvan sitä kieltä, jota isämme ja äitimme puhuivat."

Taas he kulkivat pitkät matkat pohjoiseen ja länteen päin, kesä oli loppumaisillaan ja metsässä kävi ilma kolkoksi. Tyttö kysäsi: "eikö koivuamme vielä näy?" Poika vastasi: "ei vielä."

Maisemat, joita he kulkivat, kävivät nyt toisennäköisiksi. Tähän saakka olivat he astuneet avaroita tasankoja, mutta tulivat nyt seutuihin, joissa oli vuorotellen kukkuloita, vuoria, virtoja ja suuria järviä. Tyttö sanoi: "miten pääsemme jyrkkien vuorien yli?" Poika vastasi: "minä kannan sinua." Ja niin hän tekikin.

Taas kysyi tyttö: "kuinka pääsemme ryöppyisten virtojen ja aavain selkien yli?" Poika sanoi: "me soudamme." Ja hän souti yli järvien ja virtojen, sillä aina kun he tulivat rannalle, oli siellä vene, ikäänkuin heitä varten. Mutta muutamain virtain yli ui poika sisarinensa. Ja keveinä he uivatkin kuin sorsat, sillä enkelit lensivät linnun haamussa heidän sivullansa, osoittaen tietä.

Kerran olivat he kulkeneet koko päivän lepäämättä aamusta saakka, ja hyvin kovasti väsyneet. Illalla he saapuivat yksinäiseen taloon, joka vasta oli rakennettu suurista hirsistä, entisen palaneen kartanon sijalle. Kartanolla oli pieni lapsi nauriita kuorimassa. "Etkö antaisi meille yhtä naurista?" kysyi poika.

"Tulkaat tupaan", sanoi lapsi; "siellä antaa äiti teille ruokaa."

Silloin taputti poika innokkaasti käsiänsä, syleili ja suuteli lasta, itkien ilosta. "Miksi olet niin iloinen veljeni? miksi?" kysyi tyttö. "Enkö iloitsisi?" vastasi poika. "Tämä lapsi puhuu isämme ja äitimme kieltä. Nyt saamme ruveta etsimään koivua ja tähteä."

He menivät nyt tupaan, jossa heitä otettiin ystävällisesti vastaan. Talon väki kysyi lapsilta, mistä he tulivat. Poika vastasi: "me tulemme vieraalta maalta ja haemme kotiamme, mutta meillä ei ole muuta merkkiä, kuin kartanolla kasvava koivu, jossa lintuset laulavat auringon noustessa, ja jonka lehtien välitse kirkas tähti iltasella tuikkii."

"Lapsi-parat", sanoivat he surkutellen. "Maailmassa kasvaa monta tuhatta koivua, ja taivaalla loistaa tuhansittain tähtiä. Kuinka olisi mahdollistakaan, että niin monien joukosta löytäisitte juuri ne, joita etsitte?"

Poika ja tyttö sanoivat: "Kyllä Jumala meitä johdattaa. Ovatpa hänen enkelinsä jo saattaneet meitä pitkät matkat omaan maahamme. Olemmehan jo puoleksi kotona."

"Suomi on avara", sanoivat tuvan asukkaat, pudistaen päätänsä.

"Mutta Jumalapa on vielä suurempi", vastasi poika. He kiittivät talon väkeä ja menivät matkoihinsa. Nyt ei heidän tarvinnut syödä ja maata metsissä, vaan kulkivat talosta taloon, ja vaikka suuria korpia oli ihmisasumusten välillä, ja yleensä suuri köyhyys, saivat he kuitenkin aina yösijaa ja leipää, milloin tarvitsivat, sillä kaikki säälivät heitä. Mutta koivua ja tähteä he eivät löytäneet. Talosta taloon etsivät he niitä, ja näkivät monta koivua ja monta tähteä, vaan ei etsittyjä.

"Oi", huokasi tyttö, "Suomi on niin suuri ja me niin pienet! Emme ikinä löydä kotiamme." Mutta poika nuhteli häntä, sanoen: "uskotko Jumalaa?" — "Uskon", sanoi tyttö. — "Sitte myös tiedät", sanoi poika, "että suurempiakin ihmeitä on tapahtunut. Kun paimenet yöllä vaelsivat Betlehemiin, kulki tähti heidän edellänsä. Se kulkee meidänkin edellämme, jos vaan uskomme."

"Niin kyllä", sanoi tyttö, kuten tapansa aina oli sanoa veljellensä. Ja iloisella mielellä jatkoivat he matkaansa.

Viimein, kuljettuansa toista vuotta, tulivat he eräänä iltana yksinäiseen taloon. Oli helluntai-ilta toukokuun lopulla, jolloin kesän ensimmäiset lehdet olivat puhkeamaisillaan. Kartanolle tullessaan, näkivät he siinä suuren, tuuhealatvaisen koivun, jonka pienten, vaaleanvihreiden lehtien välitse loisti illan hämärässä heloittava iltatähti. Illat olivat jo niin kesäiset, että ainoastaan tämä tähti, joka on suurin ja kirkkain kaikista, näkyi taivaan kannelta. "Tuossa on meidän koivumme!" huudahti poika heti. "Tuolla on meidän tähtemme", sanoi tyttö samassa. Ja syleillen toisiansa kiittivät he Jumalata ja itkivät ilon kyyneliä.

"Tässä on talli, johon isä aina vei hevosensa", sanoi poika miettiväisesti.

"Ja minä tunnen kaivon, josta äiti juotti lehmiä", sanoi tyttö.

"Tässä on kaksi pientä ristiä koivun juurella; mitähän ne merkinnevät?" tuumasi poika.

"Minä pelkään mennä tupaan", sanoi tyttö. "Mitä, jos isä ja äiti eivät enää olekaan elossa tai eivät enää tunne meitä! Mene sinä edeltä, veljeni!"

"Kuunnellaanpas ensin oven takaa", sanoi poika sykkivällä sydämmellä.

Tuvassa istui vanha mies vaimonsa kanssa; vanhat eivät he oikeastaan olleet, mutta suruista ja murheista olivat heidän kasvonsa ennen aikoja rypistyneet.

Mies sanoi vaimolle: "nyt on helluntai, jona Jumala lähetti Lohduttajan murheellisille sydämmille; mutta meille ei tule lohdutusta. Kaikki neljä lastamme ovat poissa: kaksi lepää koivun alla, kaksi vietiin vihollisten maahan, josta eivät suinkaan enää ikinä palaja luoksemme. Tukala on yksin olla vanhoilla päivillä."

Vaimo sanoi: "Eikö Jumala ole kaikkivaltias ja ijäti hyvä? Hän, joka johdatti Israelin lapset vankeudesta, voipi antaa meillekin lapsemme jälleen, jos Hän sen hyväksi näkee. Kuinka vanhat nyt nuorimmat lapsemme olisivat, jos he vielä eläisivät?"

Isä sanoi: "poika olisi kuudentoista- ja tyttö viidentoista-vuotias. Oi, niin suurta Herran siunausta emme ole ansainneet, että saisimme rakkaat lapsemme takaisin."

Hänen vielä puhuessaan avautui ovi, ja sisään astui poika ja tyttö, jotka sanoivat tulevansa kaukaa ja pyysivät leipäpalasta.

"Tulkaa likemmäksi, lapset", sanoi isä, "ja jääkää meille yöksi. Yhtä suuret olisivat meidänkin nuorimmat lapsemme, jos he eläisivät ja vielä olisivat luonamme."

"Katso", sanoi vaimo, "kaksi niin ihanata lasta! Oi, yhtä kauniit olisivat meidänkin lapsemme, jos eläisivät ja olisivat täällä."

Ja molemmat vanhemmat itkivät katkerasti. Nyt eivät lapset enää voineet salata itseänsä, vaan riensivät kyynelsilmin isän ja äidin kaulaan, huudahtaen: "Ettekö tunne meitä? olemmehan teidän rakkaat lapsenne, ja Jumala on ihmeellisesti johdattanut meidät takaisin teidän tykönne vieraalta maalta."

Ja vanhemmat syleilivät heitä sanomattomalla rakkaudella, lankesivat polvilleen lastensa kanssa ja kiittivät Jumalata, joka juuri helluntaiaattona oli suonut heille kaikille niin suuren lohdutuksen.

Sitte täytyi lasten kertoa kaikki elämänsä vaiheet, ja vanhemmat tekivät samoin; ja vaikka kukin osastaan oli saanut maistaa paljon surua, oli nyt suru kokonaan unhotettu ja iloksi muuttunut, Isä koetteli pojan käsivarsia, ja oli hyvällä mielellä, kun huomasi ne jänteviksi ja vahvistuneiksi, ja äiti silitteli tyttärensä tummaa tukkaa, suudellen sadat kerrat hänen ruusuisia poskiansa. "Jotakin hyvää minä jo aavistinkin tapahtuvan", sanoi äiti lapsellisella ilolla, "kun kaksi outoa lintua tänään lauloi niin iloisesti koivussa."

"Ne minä kyllä tunnen", sanoi tyttö. "Ne ovat kaksi enkeliä linnun haamussa, jotka koko matkan ovat lentäneet edellämme, ohjaten kulkuamme, ja nyt he iloitsevat meidän kanssamme, kun olemme kotimme löytäneet."

"Tule vielä kerran tervehtimään koivua ja tähteä!" sanoi poika. "Katso, sisareni, sen alla lepäävät pienet siskomme. Jos me lepäisimme tuolla viheriäisen mättään alla, ja siskomme seisoisivat täällä meidän sijassamme, miten meidän silloin olisi?"

"Totta silloin olisitte Jumalan enkelinä taivaassa", vastasi äiti lempeästi.

"Nyt tiedän", sanoi tyttö. "Enkelit linnun haamussa, jotka koko matkan ovat meitä seuranneet, ja jotka tänä päivänä ovat koivussa kotiin tuloamme ennustaneet, ne olivat pienet siskomme, jotka nukkuvat haudassa. Ne ne aina kuiskasivat sydämmissämme: menkää kotiin! menkää kotiin, lohduttamaan isää ja äitiä! Ne osoittivat meille tietä erämaassa, ett'emme nälkään nääntyneet, valmistivat meille sammalista vuoteet, ett'emme kuoliaiksi paleltuneet, ja lähettivät meille veneet, ett'emme hukkuneet virtojen ryöpyssä. Ne myös sanoivat meille: tuolla on oikea koivu, tuolla oikea tähti, tuhansien seassa. Sillä Jumala oli valinnut heidät ja lähettänyt meitä suojelemaan. Kiitos siskoset! Kiitos, hyvä Jumala!"

"Katso", sanoi poika, "kuinka kirkastuneena taivaan lempeä tähti kimaltelee koivun lehtien välitse! Nyt olemme kotimme löytäneet; nyt, sisar, emme pyri etemmäksi!"

"Rakkaat lapset", sanoi isä, "ihmisen elämä maailmassa on vaellusta ijäistä tarkoitusta kohden. Vaeltakaa eteenpäin, Jumala sydämmessä ja ijankaikkinen tarkoitus alati silmäinne edessä! Enkelien ohjatessa kuljitte vakavasti; osoittakoot ne teille vastedeskin tietä. Te etsitte koivua; se merkitsi isänmaatanne. Niin, isänmaanne eteen työtä tehkää ja isänmaatanne rakastakaa koko elinaikanne! Te etsitte tähteä; se merkitsi ijäistä elämätä. Olkoon se valonanne koko elämänne ajan!"

Lapset ja äiti panivat kätensä ristiin ja sanoivat:

"Amen ja se tapahtukoon!"