Olipa tyttö herttainen ja hellä,

    Hän monenmoista osas työskennellä:

    Hän karttas, kehräs, kutoi, virkkas, neuloi,

    Hän kirnus voita, leipäjauhot seuloi.

    Hän astiat ja vaatteet hyvin pesi,

    Hän tiesi, mistä arvosta on vesi.

    Hän keitti, paistoi, kynttilät hän kasti,

    Ja kaljat, olvet pani osavasti.

    Hän luki, lauloi, piirusti ja soitti,

    Kirjoitti, laski, tanssitaidon voitti.

    Hän ulkoapäin osas katkismuksen

    Ja historjan, kuin noita lorutuksen.

    Hän osas olla siivo, kuuliainen

    Ja nöyrä, tyyni, vähän vaativainen.

    Hän Jumalaa myös joskus rukoeli.

    Hän kaiken kansan suosikkina eli.

    Vaan voi, mit' auttoi se nyt tyttö parkaa,

    Vaikk' kehräs, kutoi palttinaa ja sarkaa,

    Vaikk' keitti, paistoi, pysyi leppyisenä,

    Kun hällä oli liian pieni nenä!

    Niin, nenä oli hällä pienokainen.

    Silmissä suihki ilo ihanainen,

    Punoitti posket, heloitti myös huulet,

    Mut nenä pieni. Mitäs siitä luulet!

    Hän siit' ei mitään piitannutkaan ensin.

    Hän niinkuin lintu hilpeänä lensi,

    Hän tyttöparvess' iloisa ja virkku,

    Niin vapaa, raitis kuni lehdon sirkku.

    Kun noppaa nokkaa joululeikkin' oli,

    Tapahtui seikka: Lillin vuoro tuli

    Ja muuan huus: "no mihin sitä noppaa,

    Kenellä ei oo nopattava nokkaa?"

    "Mull' eikö nenää?" — "Niin, no vielä vainen

    Ois nenä tuo noin pieni pikkarainen!"

    Näin muutkin huus nyt hulminassa leikin,

    Mut Lilliltä se hauskutuksen veikin.

    Hän peilin eteen riens… Se totta juuri,

    Ja kun se seikka hänest' oli suuri,

    Niin toiset taas: "ei nenää huoli surra,

    Sen moist' ei koskaan suudella ei purra."

    Kyll' äiti lohduttaa, niin Lilli luuli,

    Mut kysyttyään, hältä samaa kuuli:

    "Niin, rakas laps, sä pientä nenääs kysyt,

    Mut onnen saat, kun siivona vaan pysyt."

    Niin, olla siivo, sanottu on pian,

    Mut moinen solvaus saa mieleen sijan.

    Nyt Lillin olo tuntui tukalalle,

    Hän pienen nenäns kätki hatun alle.

    Ja turhaan äiti lohdutti kuin ennen;

    Ah, Lilli tunsi elon riemun menneen,

    Ei muuta neuvoks, tohtorin luo pikaan

    Apua saamaan moiseen nenävikaan.

    "Ah, herra tohtor, tuskass' auttakaatte

    Lyhyttä nenää hieman jatkakaatte!"

    "Kuin? Jatkettava? Siin' on puheen kokka!

    Tulepas tänne, armas pikku nokka!"

    Ja tohtor näpli nenää monta kertaa,

    Se jatkunut ei toki hiukan vertaa.

    "Niin", — virkkoi tohtor syvämietteisenä, —

    "Parasta jättää arvohonsa nenä."

    No, mietti Lilli, murise vaan siellä! —

    Hän kohtas sitten pienen akan tiellä.

    "Hyv' päivää, lapsen', mikäs sua vaivaa,

    Mi murhe musta sydäntäsi kaivaa?"

    "Oi, rakas vanhus, tuskainen on tieni:

    Te itse näätte, kuink' on nenän' pieni.

    Sanokaa, miten pitemmäks sen saisin,

    Mä luulen sääliin kivet liikuttaisin."

    "No, sanoi akka, tarvitsetpa vähän;

    Mä tiedän keinon koetellun tähän,

    Sen neuvon suon, mä haltiatar rikas,

    Sä tohtoritta parantaa voit vikas.

    "Siis kuule: kun sä onnellisna milloin

    Jotakin hyvää varrot, mutta silloin

    Toiveesi pettää, huomaa joka kerran,

    Mä sanon, jatkuu nenäs jonkun verran."

    "Suur' kiitos, vanhus, täm' on oivallista,

    Kun ei vaan mull' ois kauan vartoomista!"

    Taas akka: "onhan elon sääntö yllä;

    Mä lupaan sulle, nenäs kasvaa kyllä."

    Nyt Lilli aivan lohdullisna juoksi

    Hedelmäpuunsa ihanaisen luoksi,

    Ottaakseen siitä maukkait' omenoita,

    Niin kypsiä ja ihmeen koreoita.

    Ne hyviks myös ol' ahneet pojat tienneet

    Ja mennäyönä koko aarteen vieneet.

    Ah, Lilli parka tunsi hämillänsä,

    Kuin ois hän saanut piston nenähänsä.

    Tietysti Lilli nolostui nyt tuosta.

    Hän muisti sisään peilin eteen juosta,

    Hän seisoi, katsoi ihan ihmeisenä,

    Pitennyt paljon oli pikku nenä.

    Ja nytpä Lillin suru iloks suli. —

    Mut aika kului, joulu vihdoin tuli.

    Ja joululahjoist' ensimäisnä juuri

    Lillille tuli laatikko jo suuri.

    "Mitähän tuossa", riemuiten hän huusi,

    "On varmaan kaunis nukkemamsel' uusi!

    Hyh, rumat sukat… hyödylliset muuten."

    Ja Lillin nenä taas sai jatkon uuden.

    Niin kävi, miten noita sanoi silloin,

    Jos Lilli pettyi toiveissansa milloin,

    Jos joskus vaihtui ilo ikäväksi,

    Niin pikku nenä kasvoi pitemmäksi.

    Alussa kyllä täm' ol' aivan somaa,

    Kun Lillin nenä kasvoi alinomaa.

    Ja äiti, jok' ei noidan tuumaa tiennyt,

    Iloiten virkkoi: "tytöss' ihme lie nyt!"

    Mut kuinka sopi, tapahtuipa siten,

    Jo nenä kasvoi liiaks piammiten.

    Kyll' ensin Lilli salaisuutens' sulki,

    Vaan viimein täytyi kaikki tuoda julki.

    Voi sentään! Nyt ol' äitin sanain mukaan,

    Ihmeenä Lilli, kummempi kuin kukaan;

    Ja tuskin muuta ihmeteltiin enää,

    Kuin Lilli raukan kummallista nenää.

    Ei muuta neuvoks, tohtorin luo pikaan

    Apua saamaan moiseen nenävikaan.

    "On, herra tohtor, nenä pitkä, näätte,

    Siis, olkaa hyvä, sitä lyhetkäätte!"

    "Kuin? Lyhettävä? Siin' on puheen kokka!

    Tulepas tänne, armas pitkä nokka!"

    Ja nyt hän tarttui veitseen levokkaasti,

    Mut Lilli juoksi tiehens pelokkaasti.

    Hän juoks ja huusi: "Voi sä akka julma!

    Miks narrasit mun, sult' on tämä pulma!

    Miks pieni nenän' minust' oli halpa!

    Voi, tule velho, tee sen kasvuun salpa!"

    Ja Lilli parka rientää rientämistään,

    Ja etsii akkaa, mut ei löydä mistään.

    Ilmoittakoon, jos ken on nähnyt akkaa,

    Kosk' ei tuo nenän kasvaminen lakkaa!

    Ja nyt sen pituus kyynärän jo täyttää,

    Se kauhealta, kamalalta näyttää.

    Mut sadun neuvo täm' on tiettäväinen:

    Jokainen nenääns' olkoon tyytyväinen.