Miss' on oravan jäljet ja muurahaistie?

    Lukin seittiin laaditko silmäsen sie?

    Mehiläisiä silmäsi nähnyt on.

    Vaan tunnetko keijuisten tuomion?

    Vähä kärpänen kiilteli kullasta vain.

    Sanoi ampiaispoika: — ol' armahanain!

    — Mehiläinen on kultani, kiitos vaan…

    Se nyt kärpäsen kuoletti vaapsellaan.

    Ja kun kuu rupes laaksohon loistelemaan,

    Tuli keijuiset yhtehen tuomitsemaan,

    Ja nyt kuolohon tappaja tuomittihin,

    Mehiläinen sen tuomion täyttikin.

    Vähä kärpänen lehtisen kuihtuneen

    Sai keijuislaaksossa arkukseen.

    Suruvirsiä sääsket veisasi.

    Koko niitty se kastetta kyynelsi.

    Ilo Aaltolass' oli riehuva niin,

    Kun louna vei siskoni tanssijaisiin,

    Ja he raivosti tanssi… Mut poikanen, kas!

    Oli karilla seitsemänvuotias.

    Hän ol' uljas, ei vaaraa arvannutkaan.

    Piti vain punalippua kourassaan.

    — Uros aalto, nyt leikimme! Käy sotimaan!

    Käy pääll', ota lippuni, jos saat vaan!

    Ja nyt lainehet roiski ja räiski ja löi,

    Karin ympäri raivoissaan elämöi,

    Mut ne ruhjotuin päin alas vaipui vaan:

    Sitä poikainen nauroi riemussaan.

    Lumivuorena hyökylaine nyt käy

    Yli kallion… ei koko karia näy…

    On poikakin poissa: mä uhmailevan

    Punalippusen aallolla näin viruvan.

    Jalopeurani, oi!… Saharassa jos sen

    Olisit jalon nähnyt harppauksen!

    Oli uljas se päivinä nuoruuden,

    Erämaan kuningas, pöpö tiikerien.

    Se pit' halpana väijyvän pantterin

    Sekä myös pahan, pelkurin sakaalin.

    Jalopeuraa ryntäs se vastahan,

    Löi maahan norsunkin vahvimman.

    Niin ennen. Nyt kaupunkipaikassa näin

    Väen virtaavan eläintarhaa päin.

    Jalopeura, se kauhistus erämaan,

    Oli pilkkana julkean joukon nyt vaan.

    Hampaitta ja kynsittä karsinassaan

    Se nyt selkää joukolle köyristi vaan,

    Sai kuumaa rautaa, ruoskaa sai.

    — Jalopeurani, parempi kuolema kai!

    Ja se alkoi ääntäni kuuntelemaan.

    — Jalopeurako riemuin ei kaatuiskaan?

    Vain arvoton kahlitun on elo tää,

    Noin pilkkaa täynnä ja myös häpeää.

    Lisäs sanani naurua katsojain.

    Pedon nyt piti hyppiä kissana vain,

    Ja johtaja nosti jo ruoskaa… Ui!

    Jalopeura nyt hyppyhyn kuuristui.

    Ja se pyövelinä kimppuun karkasi. Kas,

    Jalopeurani nyt oli taas kuningas.

    Tyrannin löi se ja raukenevin

    Mua katsehin silmäs ja kuolikin.

    Valas purskuva mun oli ratsunani.

    Syvimpään merehen menin ratsastain.

    Yhä hiljaa siellä on, on iki yö;

    Mut on sielläkin Herra ja Herran työ.

    Rumat, kauheat, kolkot sen vuoret on.

    Väritön muta paksu ja muodoton.

    Lohikäärmeet hirveät siell' asustaa,

    Meren viemiä uhreja ahmustaa.

    Ei ääntä, ei niin valon rahtuakaan!

    Meri määrätön rintaa painoi vaan.

    Jotakin putos mulle nyt jalkoihin;

    Minä kummastuin otin sen sylinhin.

    Näkymättömät peikot nielläksehen

    Sitä pyydysti multa; mä säilytin sen,

    Ja mä aaltojen pauhuun ratsastin,

    Valon näin sekä ilmaa henkäilin.

    Ja, kas! hukkunut laps oli mun sylissäin,

    Mitä armahin tyttö… Sen henkivän näin,

    Sopet suun, tosin kelmeät, liikahtikin;

    Pudonneen sen laivasta arvasin.

    Sepä syvään uppos, ei kuollutkaan.

    Ylös nousin mä rantahan kukkaisaan,

    Sitä kukkain keskellä suutelin: oi,

    Ilo suuri! se auki jo silmät loi.

    Niin kaukana, pienenä pilkkuna vaan

    Lens purje tuulessa joutuisaan.

    Siell' äiti itkevä seisoen

    Yhä katseli, katseli vain merehen.

    — Alas laskeos, laivuri, venhe nyt.

    Meri tyttöni juuri on ryöstänyt!

    — Vene ei täss' auta! mi jää, se jää:

    Peninkulmaa on syvä seutu tää.

    Mä nyt saavuin vierehen laivan sen;

    Laps ui yli aallon hymyillen.

    — Ulos venhe! Lapsens äiti jo saa.

    Meri mykkäkin kiitti nyt myös Jumalaa.

    Hämehessä mun on kivilinnojain:

    Yli metsän vuoret ne siintää vain.

    Rusopilviä niillä on aamuisin,

    Siell' untuvi pohjonen iltaisin.

    Siell' on laaksossa järvi ja honkiakin,

    Ja järvessä saari on kukkaisin,

    Ja saarella luola on pylväineen

    Ja luolassa lähde suihkuineen.

    On lähtehen reunalla valkopää,

    Satavuotinen prinsessa: kuihtunut tää.

    Hän laskevi pisarat kaikki vain,

    Lorinaa tuon lähtehen tarkastain.

    Oli kahdeksantoista hän, kun sotimaan

    Ritarinsa jo puolesta riens isänmaan,

    Ja hän vannoin varrota sulhastaan,

    Kunnes lähteess' ei ole tippaakaan.

    Minun linnani kaukaa haamuittaa,

    Veden käydessä luolanakin vipajaa:

    Yhä lähde se tippuvi, tippuvi vain.

    Yhä varroten laskevi prinsessain.

    Itämeressä mulla on kareja: nuo

    Kimaltain ylös aallosta päänsä luo.

    Ne illan usvassa nousevat,

    Valoss' aamun aaltohon vaipuvat.

    Kummeksivat rannalla lapset niin:

    — Mepä soudamme saarihin siintäviin!

    Veden siltaa sinne ei pitkältä lie,

    Peninkulmaa pitkä ei kai se tie.

    — Mitä, tyttöni, annat, jos soutaisin,

    Sulle valkokukkasen noutaisin?

    — Somimman punaruusuni antaisin;

    Vaan aamuksi tullos sä takaisin!

    Sumun maahan poika läks soutamaan,

    Muut lapset rannalla vartosi vaan.

    Koko yön he vartosi ahkeraan,

    Vaan ei vene varrottu tullutkaan.

    Kun mä eilen uin sumusaaria päin,

    Venosen minä aaltoa kyntävän näin.

    Mies vanha souteli venhossaan,

    Mut hän kaukana viel' oli satamastaan.