Sai pyssyn viidentoista vanha Kalle.

    Kahdennentoista Kaarlen kalpaa vailla,

    Vaan sulka lakissa, hän aikalailla

    Rehenteli ja näytti urhoisalle.

    Lyseessä on hän, arka arvostansa,

    Halveksii rummun lyöjää poikalasta,

    Vaan karhu nähdä olis mielukasta

    Ja leijona: sais koittaa vertaistansa.

    Olalle pyssy! Sitä koittamahan!

    Se oiva on! Kun ampua vain saisi!

    Jos hirven paistia ei tarvittaisi,

    Niin ampuisi hän edes kotka pahan.

    Pilaksi näytti seikka sisarista:

    — Sotaanko, uljas ritari, näin varhain? —

    Hän tekee kunniaa kuin osaa parhain

    Ja lausuu: — Kyökkiin tuon ma paistamista.

    Hän puistoon käy. On aamu, tuoksuu kukka,

    Sinertää taivas, lintuin laulu soipi,

    Ja mehiläiset, perhot ilakoipi,

    Ja kastehelmin hohtaa nurmen nukka.

    Olaltas tammen alla pyssy päästä!

    Kas, Luojan kiitos soi, ja luonto lauha

    Rukoilee koko luomiselle rauhaa.

    Rakasta, ollos onnekas ja säästä!

    Tylympi muita ei tok' Kallen povi:

    Raitista elämää se mielin henkii;

    Vaan koiteltava olis pyssynenki, —

    Huvia tuota soimata ei sovi.

    Hän tarkkaa, tarkkaa. Päilyy kastehelmi.

    Eiks otsoa tääll' ole ollenkana?

    Janoopi pyssy, vireillä on hana.

    Ken ampuu perhoja, on hupsu, kelmi.

    Vaan… mikä heiluu tuolla niinipuussa?

    Kai kotka?… Varpunen vain pieni raukka,

    Mi, väijynnästä tietämättä, kaukaa

    Tuo pesään poikasilleen ruokaa suussa.

    Sä raukka! Kalle häpee kavaluutta.

    Vaan pyssyn pitää kaataa metsän viljaa;

    Ja Kalle hiipii puuta kohden hiljaa

    Ja pyssynsä puun oksan nojaan muuttaa.

    Nyt tähtää hän… Noh, mutta mitä tässä?

    Kaks silmää lehtein takaa säihkyy julmaa;

    Huh, hirvittää! Vaan tässä sattui pulma:

    Ne varpusta on myöskin väijymässä.

    Mi tullutkaan on pyssyyn tarkkaan, varmaan?

    Nyt äitilintuun suorastaan se kääntyy,

    Nyt julmiin silmiin päin taas siitä vääntyy…

    Pau!… Pyssy kaasi talon kissan harmaan!

    Ja Kalle seisoopi kuin satimissa.

    Vaan varpunen pois peljästyen kiitää;

    Kuink' pyssy laukes, ei saa selvää siitä,

    Verenkin tyrehdyttää kuollut kissa.

    On kuin se lausuis ankarana ratki:

    Häpeä, poika, kun mun tapoit! miksi.

    Jos minä olen julma, synnyin siksi,

    Vaan sinä huviksesi kuoletatki.

    Ja Kalle kiitää yli ruohonurmen,

    Kuin kissan kynnet hällä niskassansa,

    Ja pyssy polttaa hänen pivoansa:

    Voi, kuinka vuodatti se kissan hurmeen?

    Sisaret seisoo vartoomassa veikkaa:

    — Kuulimme ampuman; no, paisti, Kalle?

    Vaan metsämiespä näytti nolommalle;

    Ei ilmaista hän siskoille voi seikkaa.

    Hän käy luo Mattikuskin, ystävänsä:

    — Minua, Matti kulta, hiukan auta;

    Käy yöllä salaa metsään, kissa hautaa!

    Lehmuksen alla on se verissänsä.

    — No, kysyy Matti, kenen tuo on tointa?

    — Niin; paha himo kissass' oli tässä

    Kävellä lintusia väijymässä;

    Ei kenkään kärsi kavaluutta mointa.

    Ja Matti nyökkäs, seikan laadun arvas.

    Pois laski pyssyn Kalle: metsästyksen

    Hän suhteen joutunut on pettymykseen.

    Öin näkyy hälle kissan katse karvas.

    Hyvästi, herra metsämies! Taas paistaa

    Puistossa kirkas aurinko yön päästä.

    Rakasta, ollos onnekas ja säästä!

    Sun suokoon Luoja rakkauttaan maistaa!