ULPUKKA

Olitko kertaakaan kesällä tuolla pienen saaren luona, jossa tuuli heiluttelee kauniita koivuja ja jossa vesi on kirkasta, niin kirkasta, että voi nähdä vesielävien uiskentelevan pohjalla valkoisen hiekan yli? Jos olit siellä, niin varmaan näit rannalla suuren harmaan kallion ja sen juurella valkosen ulpukan, joka meni kiinni joka ilta ja kätki kukkansa vihreäin lehtien sisälle. Luultiin hänen olevan kihloissa auringon kanssa, sillä joka aamu ani varhain avasi se jälleen kirkkaan kukkaissilmänsä ja katseli niin lumivalkoisena ja viattomana taivaan valoa. Vaan niin ylpeä ei ulpukka kuitenkaan ollut, että hän olisi ajatellut niin ylhäistä sulhaista, joka oli häntä niin paljon korkeammalla ja sitä paitse oli niin paljon vanhempi, ett'ei hän uskaltanut sanoa sitä edes kummi-isäksikään. Eipä suinkaan, ulpukka ei katsonut niin korkealle maailmaan. Hän oli tullut hyväksi ystäväksi nuoren koivun kanssa, joka oli lähinnä rannalla ja kumarteli pitkillä, veden yli riippuvilla kiharoillaan sinne, missä ulpukka alituisesti uiskenteli veden pinnalla irtautumatta juurestaan.

Ulpukka ei ollut ainoastaan kaunis, vaan vieläpä hyvä ja nöyräkin, ja se on jotakin toista. Sentähden pitivät kaikki hänestä, ja siitäpä kävikin, että hänelle tuli kosijoita koko pataljoona. Vähän matkan päässä hänestä eli joukko ruohoja ja yksi heistä kumarteli aina hänen edessään, kun vain pieninkin tuulen puhallus kulki järven yli. "Nöyrin palvelijanne", sanoi ruoho hänelle ja kumarsi niin syvään, että melkein kosketti latvallaan veteen. Vaan ulpukka ei pitänyt sellaisesta nöyryydestä, joka oli ainoastaan notkeassa seljässä, sillä hän huomasi, että ruoho sillä välin taisi olla kopea ja ylpeä pienille särjille, jotka uiskentelivat sen ympärillä ja pyörähtelivät auringon paisteessa.

Toinen kosija taas oli jäykempiselkäinen, nim. seiväs rannalla, johon vanha kalastaja kiinnitti verkkonsa, ett'eivät aallot niitä veisi pois. Seiväs seisoi aina ihan suorana eikä väistynyt ihmisten eikä eläinten edestä, ja aina oli hänellä riita milloin minkin kanssa, joka tuli liian likelle häntä. Siitä ei ulpukka myöskään pitänyt, sillä hän oli hiljainen ja hyväsopuinen eikä mielellään riidellyt kenenkään kanssa, ei vanhan veneenkään, joka ahtaissa käännöksissä kulki hänen ylitsensäkin, kun niin sattui.

Kolmas kosija oli tuo suuri kallio, jota sanottiin Rajakallioksi, sentähden että siitä kulki kahden kylän välinen raja. Kaikkina kauniina päivinä, joina aurinko paistoi, lämpisi rajamerkin kivisydän, kun se seisoi siinä ja katseli ulpukkaa; mutta se oli niin hirveän vanha, sen niskalla lepäsi jo kuusi-tuhatta vuotta ja sammalet kasvoivat kaikista sen halkeamista. Ulpukku piti Rajakalliota hyvin suuressa arvossa, vaan ei siitä seurannut, että hän olisi tahtonut mennä naimisiin sen kanssa. Se olisi ollut kunnioituksen pilkkaamista.

Lyhyesti sanoen, ulpukka piti vähäsen nuoresta ja viheriäisestä koivusta, joka aina nyökkäsi niin ystävällisesti hänelle katsellessaan kuvaansa vedestä, ja sitä se teki melkein aina, vaan ainoastaan sentähden, että se näki tuon oman kuvansa vesipeilistä aivan likeltä tuota valkoista tyttöä, hänen pientä ulpukkaansa.

Olen unohtanut kertoa, mikä ulpukka oikeastaan oli. Se oli vanhan Näkin nuorin ja enimmin rakastettu lapsi, ja hän oli tuudittanut sitä käsivarsillaan, kun se oli pieni, ja vieläkin hän usein nosti sen leveille hartioilleen, kun hän sukelsi syvyydessä kirkkaissa aamulaineissa. Ja kun ilta tuli ja aurinko laskeutui mereen ja ulpukka kätki valkoisen kukkateränsä lehtien sisälle, silloin lauleli vanha Näkki laulujaan hänelle, ja hän kiikkui hiljaa, aivan hiljaa laineilla, kunnes hänen silmänsä menivät kiinni, ja hän näki valoisia kesäuniaan, uneksien kaikesta kauniista maailmassa.

"Älä tule liian likelle, sinä vanha vesipeto!" murisi seiväs Näkille. Mutta ruoho, joka aina oli valmis liehakoimaan ylhäisten edessä, kumartelihe somimmalla tavalla yhä kuiskaten: "Nöyrin palvelijanne, teidän ylhäisyytenne! Kaikkein nöyrin palvelijanne!"

"Älä noista narreista pidä lukua", pakisi Rajakallio Näkille, sillä he olivat vanhoja tuttavia. "Voisithan nostaa pienen tyttösi tänne minulle, niin hänellä on hyvä olla kuin helmellä kullassa", lausui hän.

"Kaikkea sitä kuullaan!" sanoi Näkki nauraen niin, että vesi ryöppysi parran ympärillä. "No tuohan olisi sopivata, jos muuttaisin valkoisen kukkani sinun sammalpesääsi!"

"Vai niin", jupisi Rajakallio, "mitäs siitä, jos olenkin moniaan vuosituhannen ikäinen? Ainakin olen vakava ja täysikäinen, eikä minua jokainen tuulen puhallus kuljeta, niinkuin noita toisia nulikoita."

"Ei", vastasi Näkki, "jätä nuo houreesi, ja olkaamme kuitenkin hyvät ystävät."

Mutta Rajakallio, seiväs ja ruoho olivat nyt saaneet päähänsä, että yhden heistä välttämättömästi piti saaman valkoinen ulpukka puolisokseen. Rajakallio herätti eräänä yönä nuoren ja vallattoman lounattuulen, joka oli pannut maata kallion juurelle, ja sanoi hänelle: "Koska sinulla on yösuojasi minun luonani, niin on kohtuullista, että teet minulle palveluksen." "No minkä palveluksen?" kysyi lounattuuli. — "Sen että huomenna auringon noustessa puhallat kaikin voimin, niin että kaadat tuon nuoren viheriäisen koivun, joka on tässä likellä rannalla, sillä juuri hänen tähtensä ei ulpukka koskaan tahdo tulla aviopuolisokseni."

"Olkoon menneeksi", vastasi lounattuuli. "Olenhan minä katkonut setripuita ja palmuja niinkuin tulitikkuja; miksi en voisi katkaista pientä vähäpätöistä koivua?"

Ruoho taas puheli meren aallon kanssa, joka unisena ja hiljalleen kirkkaana maininkina tuli salmesta. "Nöyrin palvelijanne, armollinen meren noita!" sanoi se. "Ole niin hyvä ja tee minulle pieni palvelus ohi mennessäsi."

"No, mikä se olisi?" haukotteli aalto.

"Tee niin hyvin, että vierit rannalle tähän likelle, ja kaada siellä oleva viheriäinen koivu! Ainoastaan hänen tähtensä ei pieni ulpukka koskaan tahdo tulla puolisokseni."

"Kyllä sen teen", vastasi laine. "Minä olen kuljettanut pois metsiä ja kaupunkeja; pieni työhän minulle on tuollaisen koivunvesan irti tempaaminen. Vaan nyt minua nukuttaa; voimme heittää tuon asian huomiseksi."

"Nöyrin palvelijanne!" sanoi ruoho.

Seiväs mietti myöskin pahaa mielessään ja juonitteli ilkeästi kalastajan kanssa, joka samana iltana sitoi verkkonsa häneen. "Sinä senkin häpeäpatsas", virkkoi kalastaja vihastuneena, "etkö herkeä repimästä verkkoani?"

"Voinkos minä sitä auttaa, että olen niin oksainen?" vastasi seiväs.
"Tässä aivan likellä on koivu, joka olisi sinulle paljon sopivampi.
Kaada hänet huomenna ja pistä järveen."

"Voit kenties olla oikeassa", sanoi kalastaja. "Huomenna tahdon ajatella asiata."

Siten kului ilta ja tuli yö, ja ulpukka sulki jälleen valkoisilla lehdillään kukkateränsä ja koivu seisoi aivan viheriäisnä ihastuksesta katsellen häntä elokuun ensimmäisen yön kauniissa hämärässä. Ei kumpikaan heistä aavistanut mitään pahaa ja ulpukka nukkui niinkuin hyvä lapsi. Suuri keltainen yöperho, joka oli kuullut kallion, ruohon ja seipään tuumat, surisi levotonna koivun ympärillä, vaan koivu ei sitä huomannut. Sillä oli muuta tekemistä, se pesi itseänsä kasteessa, joka hienoina kirkkaina helminä sateli sen päälle, ja tuumasi pukeutua oikein hienoksi ja siistiksi, kunnes ulpukka jälleen avaisi viattomat kukkaissilmänsä.

Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin punainen juova näkyi kaukaa koillisesta ja koko seutu rupesi valkenemaan. Mutta punainen juova tuli yhä punaisemmaksi ja kirkkaammaksi, kunnes koko pohjainen ja itäinen taivas oli kuin tulessa ja pilven hattarat näyttivät suitsuavan tulta.

Kalastaja heräsi sattumalta ja kurkisti majan ikkunasta. "No niin", pakisi hän ihmetellen, "tänään tulee kova myrsky; parasta on lähteä verkkojansa korjaamaan."

Vaan vielä oli aivan tyyni, niin ett'ei ainoakaan koivun viheriäisistä kiharoista liikkunut viileässä aamu-ilmassa. Ulpukka rupesi avaamaan suljettua kukkateräänsä, ja lausui, silmät vielä unisina, koivulle aamutervehdyksensä. Se ei ollut koskaan nähnyt koivua niin hienona ja komeana, eikä koivukaan koskaan sitä niin sydämmellisen hupaisena. He olivat niin herttaisen iloiset, ja siinä samassa nousi aurinko punaisen pilven takaa ja katsoi heihin, siunaten heidän nuorta viatonta onneaan varhaisena aamuhetkenä.

Silloin ravisti kallio levotonna yövierastaan, rajua lounattuulta, joka kuorsasi pehmeässä heinikossa. "Nouse työhösi, äläkä makaa täällä!" sanoi Rajakallio.

"Anna minun olla rauhassa!" sanoi lounanen ja ojensi suuria, pilven kaltaisia siipiään, jotka hän oli levittänyt peitoksi itselleen. Mutta kallio ei antanut hänelle mitään rauhaa. "No, nyt lennänkin niin, että kyllä vinkuu korvissasi", ärjäsi lounanen vihastuneena ja unen pyörryksissä, ja kerran potkaisten kiiti hän ilmassa, niin että vinkui puiden latvoissa.

Sinä aamuna oli tuo hullu lounattuuli oikein hurjalla päällä. Ei viipynyt kauan, ennenkuin hänen äärettömän suuret siipensä pimensivät taivaan ja valkoinen vaahto rupesi kuohumaan meren pinnalla. Vaan koivu ja ulpukka eivät huomanneet vielä mitään. He huvittelivat itseään lähettämällä terveisiä toisilleen pienen kiiltävän sudenkorennon kanssa, joka lenteli edestakaisin heidän välillään veden ylitse.

Myrsky kiihtyi, puut natisivat, vesi ryöppysi järvellä ja kohisi kallioita vastaan juurikuin moniaita satoja tuhansia kissanpoikia olisi joutunut sotaan yhtä monta koiranpentua vastaan. Laineet alkoivat syöstä sisään salmesta, niin että pieni nöyrä ruoho pahoillaan kumarteli ja käänteli itseään tuhansissa mutkissa päästäkseen pulasta. Tein kenties tyhmästi, kun houkuttelin meren noidat tänne, ajatteli hän itsekseen. Mutta nyt oli katuminen jo myöhäistä. Hän näki etäältä kokonaisen vesi- ja vaahtovuoren vierivän salmea kohti. "Tuolla tulee, niin, tuolla, minun laineeni!" kiljasi ruoho säikähtyneenä. Ja samassa vieri vesivuori hänen ylitsensä temmaten hänet irti juurestaan ja viimeiset sanat, jotka hän lausui täällä maailmassa olivat: "Nöyrin palvelijanne!"

Eikä käynyt paremmin riitaiselle paalullekaan. Se käänsi kylkensä laineita vastaan ja vastusteli mitä kauimmin heitä, huutaen reippaasti: "tietäkää toki huutia!" Mutta kun suuri merenlaine tuli, silloin oli seiväs hukassa. Napsis, ja silloin katkesi se keskeltä poikki ja joutui kauas vaahdon ja laineiden sekaan.

Rajakallio, joka oli aikoinaan nähnyt montakin myrskyä, seisoi aivan vakavana tämän metelin kestäessä ja nauroi kivisydämmessään hävitykselle hänen ympärillään. Se ei huomannut, että lounattuuli raivossaan oli herättänyt majesteetillisen ukkosen, joka nukkui pilvissä. Roiskis, niin leimahti pitkä, terävä ja kauhea salama koko taivaan kannen ylitse ja sattui kallioon halaisten sen tuhatvuotisen kivisydämmen keskeltä kahtia, ja siinä oli Rajakallio!

Vanhalla Näkillä oli täysi työ kotonaan sinä päivänä, sillä laineet vierivät niin raivoisasti hänen korallilinnansa hopeaisen katon ylitse, että hänen joka silmänräpäys täytyi naulata katon liistakkeita kiinni. Vaan kun ilta oli tullut ja voimakas lounanen oli mennyt tiehensä, kääntyen ensin eteläiseksi ja sitte tyyntyen (sillä lounanen itse ei tavallisesti koskaan tyynny), silloin meni Näkki linnastaan katsomaan pientä, rakastettua valkoista ruusuaan. Ja hän löysi sen silloin koivun juurelta, hento varsi taittuneena ja valkoinen kukkaterä muserrettuna, mutta vielä voitiin nähdä hänen lumivalkoisista poskistaan ja kauniista lakastuneista lehdistään, että hän oli taittunut parhaimman onnensa hetkenä, kun hänen nuori kukkaissydämmensä oli täynnä rauhaa, iloa ja viattomuutta. Silloin itki vanha Näkki, niin että kyyneleet varpusen munan kokoisina valuivat hänen pitkälle parrallensa ja sitte hän kätki ulpukan maahan koivun juurelle. Ja koivu itki niin, että satoi hänen kiharoistaan; ja kiiltävä sudenkorento itki niin, että sen kultaiset silmät tulivat itkusta sokeiksi; ja kaste itki, niin että koko niitty tuli märjäksi, ja kirkas ilta-aurinko itki pilvessä, niin että suuri ja komea taivaankaari muodostui viheriäisen metsän yläpuolelle.

Vaan Rajakallio ei osannut itkeä, jos olisi tahtonutkin, sillä se oli haljennut kahtia, ja ruoho oli näivettyneenä kallion juurella. Vanha kalastaja etsi turhaan seivästään ja mietti vähäisen koivun maahan hakkaamista, tehdäkseen siitä uutta, vaan sitten tuumi hän, että olisi vahinko turmella niin kaunista puuta ja antoi koivun seista paikoillaan, ja siinä kalastaja teki rehellisesti, eikö niin?

Ensi keväänä on saaren rannalla kenties uusi ulpukka koivun juurella. Se on kuolleen ulpukan pieni lapsi, ja saa nähdä, tuleeko se niin kauniiksi ja viattomaksi, kuin sen äiti oli.