NOORA, JOKA EI TAHTONUT OLLA LAPSI

"Ei, nyt en minä enää koskaan leiki nukeilla", sanoi Noora, heittäen Kyllikin ja Ilmarin nurkkaan, kävi istumaan pöydän viereen, molemmat kädet leuan alla, ja näytti hyvin happamelta.

Kyllikki ja Ilmari olivat kaksi nukkea; toinen oli poika, toinen tyttö. Molemmilla oli posliinipäät, ja molemmat olivat hyvin siivot nuket, jotka eivät koskaan tehneet kellekään pahaa. Ne olivat olleet Nooran pikku lapset hänen pienenä ollessaan, ja silloin hän niitä rakasti, mutta heitti ne nyt nurkkaan, kun oli mielestään jo niin suuri tyttö. Se oli rumasti tehty.

"Miksi sinä et koskaan enää leiki?" kysyi pikku Selma, joka oli kuuden vuoden ikäinen ja katsoi suureksi kunniaksi, että sai leikkiä Nooran kanssa, joka oli jo yhdentoista vuoden ja kuukauden ijässä.

"En leiki", sanoi Noora, "ei se sovi, enhän minä enää ole mikään lapsi. Pojat nostavat minulle kadulla hattuaan, ja tätin piikatyttö sanoo minua neiti Eleonooraksi. Minähän sinuttelen kaikkia kasvatuslaitoksen vanhempia tyttöjä, ja minä olen lukenut jo neljä romaania. Minä osaan tanssia polkkaa ja tiedän varsin hyvin, onko leninkini hyvin käypä vai eikö ole. Kolmantena joulupäivänä lasten tanssiaisissa, jotka hyvin muistat, tanssin minä valssia pitkän kadetin kanssa, joka piti minusta hirveän paljon. Taisipa hän kerran sanoa minua kauniiksikin. Mitä sinä luulet, Selma?"

Selma oli ottanut nuket nurkasta ja vastasi surullisella äänellä: "niin, minä luulen, että Kyllikillä ei nyt ole nenää."

Selma katseli nukkeja. Niin, aivan oikein, Kyllikiltä oli pudotessa kolahtanut palanen pois nenästä, ja kun se oli pieni ennestäänkin, jäi se nyt vielä pienemmäksi, Ilmari oli saanut suuren raamun otsaansa. Ja minkä näköiset ne olivat! Repaleiset kuin kerjäläislapset ja niin pörröiset sen lisäksi, kuin Jöröjukan kuva kirjassa. "Pikku lapsi raukat", sanoi Selma, "ei tämä käy mitenkään päinsä, kyllä teidän nyt täytyy käydä sänkyyn ja olla olevinanne sairaat, kunnes minä ehdin ommella teille uudet vaatteet." Ja Selma riisui sekä Kyllikin että Ilmarin ja pani heidät kummankin vuoteellensa nukkekappiin sekä peitteli heidät kaikenlaisilla vaatetilkuilla, ett'ei heitä palelisi.

Nyt oli talvi ja joulu, ja ulkona pihalla oli suuri kelkkamäki; sen olivat pojat tehneet tallinseinää vasten ja kaataneet sen päälle vettä edellisenä iltana, että pinta oli yöllä kylmänyt liukkaaksi jääksi. Selma pani päähänsä pienen harmaan myssyhattunsa, jossa oli kauniit punaiset kaulanauhat, sekä sievän sinisen villamekon, jonka oli äsken saanut joululahjaksi. Rappujen edessä seisoi pieni maalattu kelkka, joka juoksi nopeammin kaikkia muita ja jota sentähden ihmetellen sanottiinkin pikajuoksijaksi. Severin pyysi päästä hevoseksi ja sitte ajamaan kelkkamäen päälle. Ja helposti se nousi ylös ja vielä helpommin juoksi alas, välistä kaataa kellauttaen nurinkin, vaan se oli juuri kaikkein hauskinta. Siellä oli monta poikaa ja tyttöä, kaikki punanenäisinä ja ilomielisinä. Pienimmillä tytöillä, joita pelotti laskea yksin, oli joku poika istumassa takana ja ohjaamassa kelkkaa, niin että lumi pöllysi kantapäissä. Severin ohjasi Selman kelkkaa, ja hyvin se kävi; kaksi kuperkeikkaa vain koko aamupäivällä, ja nekin tahallaan.

Noora ikävystyi hyvinkin pian soittamaan masurkkaa ja meni ikkunasta katselemaan, kun hänellä ei ollut muutakaan tekemistä. "Noita tyhmiä lapsia!" sanoi hän itsekseen, kun näki, miten hauskaa toisilla oli. Mutta mielessään hän kuitenkin vastoin tahtoansa ajatteli: "noin hauskaa minullakin oli ennen, kun olin pieni. Minä lähden katsomaan uusia leninkejäni." Ja sitte hän koetteli yllensä kauneimpia ja asettui seisomaan peilin eteen sekä katsoi kauniisti ja rumasti, nähdäkseen, miten ne milloinkin kaunistivat häntä. Ja kyllästyttyään niihin etsi hän jotakin kirjaa lukeaksensa, mutta hänen äitinsä oli kätkenyt kaikki romaanit, ja siinä Nooran äiti oli tehnyt ihan oikein. Mutta Noora, kun ei löytänyt yhtään mieleistänsä kirjaa, suuttui, ajoi pois kissan sängystä, nojasi päänsä sängyn laitaa vasten ja alkoi itkeä harmista.

Iltasilla leikkivät lapset suuressa salissa, ja heillä oli lupa meluta mielin määrin. Ensin he siirsivät yhteen läjään kaikki tuolit ja leikkivät markkinoita: toiset olivat olevinaan ostajia, toiset myöjiä. Sitte leikkivät he monta muutakin leikkiä: olivat piilosilla ja kissasilla, lainasivat tulta ja tanssivat harakkaa. Viimein he kutoivat sarkaa ja heillä oli sanomattoman hauskaa; hullunkurisinta oli, kun Selman ja hänen kumppaninsa piti käsi kädessä kulkea kumpikin omalla puolellansa tanssijariviä, sillä Selma oli niin pikkuinen, että vaikka koko rivi kumartui hyvin syvään, ei hänen kätensä kuitenkaan täyttänyt, ja silloin toisten täytyi laskeutua polvilleen ja kumartua maahan asti; se näytti hyvin hauskalta.

Mitähän nyt Noora teki, kun kaikki muut niin riemuitsivat? Hän sanoi itsekseen: "noita tyhmiä lapsia!" Ja hän istuutui nurkkaan ja näytti hyvin tyytymättömältä ja synkältä kuin sumu syksyllä. Ja kun Selma sanoi: "tules, Noora, leikkimään meidän kanssamme, meillä on niin sanomattoman hauskaa!" niin vastasi Noora: "Kuinka se sopisi minulle, kun olen suuri tyttö?"

Mutta yöllä nukkuessaan sängyssänsä näki Noora niin merkillisen unen, ett'ei ollut koskaan ennen sellaista nähnyt. Hän oli seisovinaan kesällä puistossa ja vehreässä metsässä. Joka puolella oli kukkia ja kasvavia pikku puita; ne olivat kauniit ja miellyttävät katsella, ja ne hiljaa nuokkuivat kesätuulen henkäyksistä. Kun sitte tuuli puhalteli oksiin ja lehtiin, syntyi siitä suhina ja humina, niin että se kuului sanoilta. Ja ne lauloivat hiljaa, vaan kuitenkin ihan selvästi: "me olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa. O, Jumala olkoon ylistetty, että me olemme hänen lapsensa!"

Lukematon joukko pikku poikia ja tyttöjä juoksenteli kukkain välissä, suudellen ja rakastaen niitä ja sanoen niitä pikku leikkikumppaneiksensa. Ja kun kukat ja puut alkoivat laulaa, lauloivat myöskin pojat ja tytöt: "me olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa; Jumala olkoon ylistetty!"

Silloin aurinko hiljaa ja suloisesti vaipui iltapilveen, ikäänkuin Jumalan silmä ummistaisi yöksi uneen, vaikka se kuitenkaan ei koskaan nuku, vaan vartioitsee meitä yöt päivät. Noora näki taivaan vähitellen pimenevän, ja tähdet alkoivat välkkyä yksi kerrassaan sinitaivaalla, kunnes viimein monta tuhatta miljoonaa tähteä katseli alas maahan kirkkaasti ja ikäänkuin silmää iskien. Joka tähdestä astui alas enkeli lasten, puiden ja kukkien joukkoon, ja kaikki ne enkelit olivat viattomia pikku lapsia, sillä he olivat ennen muinoin eläneet maan päällä ihmislapsina, ja Jumala oli ottanut heidät hyvin nuorina luoksensa. Ja kaikki enkelit yhtyivät ihanaan, lempeään lauluun: "Me olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa; Jumala olkoon kiitetty, että saamme olla hänen lapsiansa!" Suuresta enkelijoukosta astui enkeli Nooran luo ja sanoi: "miksi sinä näytät niin suruiselta?" Mutta Noora kääntyi pois ja sanoi tapansa mukaan: "noita tyhmiä lapsia!" Heti muuttui unissa kaikki hänen ympärillään, niin että hän oli seisovinansa yksinään suuressa erämaassa keskellä talvea paksussa lumessa. Siellä hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää ketä rakastaa, muita kuin oma itse; vaan ken rakastaa itseänsä, hänen sydämmensä on kuin erämaa keskellä talvea. Noora muisteli kesää ja kukkia ja kasvavia puita ja alkoi itkeä katkerasti. Silloin talvi alkoi hänen ympärillään lämmitä. Kyllikki ja Ilmari kaaloivat lumihangessa ja tulivat kysymään: "mitä itket, Noora?" Noora vastasi: "minä palellun täällä lumessa; minä olen niin yksin, eikä minulla ole taivaassa eikä maan päällä ketään muuta ystävää kuin minä itse."

Nuket sanoivat: "Miksi et tahdo olla lapsi? Etkö näe, että kaikki olennot koko luonnossa ja yksin autuaat enkelitkin, jotkahan kuitenkin ovat paljon viisaammat sinua, ovat niin iloiset ja onnelliset, kun saavat olla pikku lapsina? Sillä Jumala on sanonut, että sellaisten on taivaan valtakunta. Jos tahdot olla Jumalan ja ihmisten ystävä, niin pitää sinun olla lapsi sydämmestäsi. Ja kun kerran tulet ruumiiltasi suureksi ja vanhaksi, niin pitää sinun kuitenkin olla mieleltäsi lapsi, siten että aina olet nöyrä ja pieni Jumalan edessä. Tule, niin palaamme takaisin kesäiseen iloomme!"

Nuket ottivat Nooraa kädestä, ja hän itki taas, mutta tällä kertaa katuen ymmärtämättömyyttänsä. Ja kun he palasivat vehreään metsään, katso, kaikki olivat siellä, sekä kukat ja puut että enkelit ja pojat ja tytöt ja Noora itse, ja kaikki lauloivat iloissaan: "me olemme pikku, pikku lapsia Jumalan valtakunnassa. Ylistetty olkoon Jumala, että saamme olla hänen lapsiansa!"