SIKKU.

Kahdennentoista Kaarle kuninkaan aikana eli Pohjois-Suomessa köyhä paimenpoika nimeltä Sikku. Oikeastaan hänen nimensä oli Sikstus, mutta eihän se suomalainen kieli taivu kaikenlaisia nimiä lausumaan oikein, vaan muodostaa nimet omalla tavallaan, miten ne vaan tulevat helpommiksi sanoa. Sikku oli niin köyhä, ett'ei hänellä ollut lakkia, paitaa eikä kenkiäkään, mutta siitä hän ei vähintäkään pitänyt lukua. Hän oli aina iloinen ja tyytyväinen ja kun hän Sipuri-vuoren juurella paimensi lehmiä, niin hän lauleli aamusta iltaan, puhalsi tuohiseen torveensa ja kuunteli varsin hyvillään, kun vuori raikui vastaan.

Sikulla oli vanha linkkuveitsi, se oli hänen tavaransa, ja olipa hänellä toverikin nimeltä Kettu; se oli pitkäkuonoinen ja pitkähäntäinen kellertävä koira, uskollinen ja vihaisenpuoleinen. Nämä kaksi olivat yksimieliset myötä- ja vastoinkäymisessä; Kettu ajoi lehmät kokoon, Kettu valvoi, kun Sikku rupesi päivällä levolle, ja Sikku jakoi Ketulle kovan leipänsä, joka oli kummankin yhteinen aamiainen ja päivällinen. Leivän lisäksi sai kumpikin varsin erinomaista liemiruokaa, nimittäin ihan kirkasta ja raitista lähdevettä, ja melkein joka päivä oikein makeata jälkiruokaa: mansikoita, muuramia, mesimarjoja, mustikoita, puoloja, tuomen ja pihlajan marjoja, mikä kesän aika milloinkin sattui olemaan, mutta sellaisista herkuista ei Kettu pitänyt lukua. Sikku eleli mielestään kuin kuninkaan poika metsässä. Mutta kun tuli hyvin sateinen ja kylmä ilma, niin hän iltapäivällä halusi kotiin puuropadan ääreen. Voi kuinka se sentään oli mieluinen se lämmin puuropata, ja siitä hän sai kaapia itselleen kaikki, mitä oli reunoilla, mutta Kettu sai nuolla kauhan ja varastaa kissamirrin maito-osan, joka rikkonaisessa saviastiassa oli vesikorvon vieressä lattialla. Harvoin se sentään päättyi ilman kahakkaa.

Anttilan talon isäntä oli saita, emäntä ahne, mutta mitäpä se Sikkuun kuului? Hänellä oli vapautensa ja hänen tuli vaan vastata siitä, että talon viisitoista lehmää säännöllisesti tulivat illalla kotiin lypsettäväksi. Ja jonkun aikaa kaikki menestyi hyvin; muuta huolta Sikku ei tiennyt koko maailmassa.

Eräänä päivänä hän kiipesi vuoren huipulle, kun Kettu sill'aikaa vartioitsi lehmiä laaksossa. Vuorelta oli lavea, kaunis näköala yli metsien, soiden ja yksinäisten lampien, mutta ihmisasuntoa ei näkynyt ollenkaan. Sikku ei ollut milloinkaan luullut maailmaa niin suureksi. Hänen sydäntänsä rupesi niin kummasti lämmittämään, kun hän näki auringon kimaltelevan järvessä kuusien tummain oksien välitse ja kun pilvet kulkivat yli taivaan kannen, niin toinen välähdys toisensa jälkeen tuli näkyviin, katosi jälleen varjoon ja välähti uudelleen toisessa paikassa. Sikku lauleli ja töryytti väliin tuohitorveensa; sen ääni kaikui niin lystikkäästi vuoristossa, siitä tuli laulu:

    Sipurin vuori tutuu, tutuu,
    Luliluu!
    Ei maailmass' ole poikaa toista
    Ken laitumelle vie karjaa moista,
    Tutuu, tutuu,
    Luliluu!

Hänen laulaessaan seisattui aavistamatta pieni, koukkuselkäinen akka hänen viereensä vuorella ja sanoi hänelle:

"Kaiken tuon, minkä näet, saat omaksesi, jos rupeat minun pojakseni ja tottelet minua."

"Ohoh", sanoi Sikku ja katseli akkaa, jonka hän tunsi: sehän oli noita-akka Allisten mökistä.

"Anna minulle valkoinen lehmäsi Kimmo", sanoi akka, "ja kun tulet kotiin, niin sano, että susi sen repi."

Sikku tuosta ällistyi ja virkkoi: "en maar, niin tyhmä en ole."

"No syytä sitte itseäsi!" sanoi akka ja samalla hän hyppäsi harakkaa mäkeä pitkin alas.

Kettu alkoi laaksossa haukkua, Sikku juoksi alas ja näki yhden lehmistä vajonneen suohon niin syvälle, ett'ei enää näkynyt muuta kuin sarvet viheriäisestä nevasta. Sikku koki sitä vetää ylös, mutta hänen voimansa ei kestäneet, vaan kun hän oli itsensä reutonut väsyksiin, täytyi hänen mennä kotiin, neljätoista lehmää mukanansa. Kellokas lehmä Mansikki ammui, Kettu ulvoi. Sikku kertoi, miten onnettomuus oli tapahtunut, sai selkäänsä ja lähetettiin toisena päivänä paimeneen ilman evästä.

Nyt hän ei laulanut mitään laulua, vaan istui suruisena ja nälissään vuoren juurelle. Silloin Allisten pitkäpartainen noita-ukko tuli ja sanoi hänelle: "anna minulle musta lehmäsi Mustikki, ja sano, että susi on sen repinyt, niin minä annan sulle kaiken sen maan, kuin voit nähdä Sipurin vuorelta!"

"En, niin tyhmä en ole", vastasi Sikku närkästyneenä.

"No syytä sitte itseäsi!" sanoi ukko ja samalla hän laski kuperkeikkaa pitkin vuorta alas.

Kettu alkoi haukkua, Sikku juoksi katsomaan, ja näki Mustikin kuolleena mäen rinteessä. Se oli syönyt jotakin myrkyllistä ruohoa, eikä sitä enää voitu saada henkiin. Sikku itki, toi tuohisessa tuutissa vähän vettä lähteestä ja kaatoi sen Mustikin päähän, mutta se ei auttanut, hänen täytyi ajaa kotiin vaan kolmetoista lehmää ja kertoa mikä onnettomuus oli tullut. Nyt hänet pantiin kolmeksi päiväksi ilman ruoatta kellariin. Neljäntenä päivänä hänet taas lähetettiin lehmiä paimentamaan; hän sai evästä pussiin, mutta kun hän jo kotiveräjällä oli nälissään ja avasi pussin, oli siinä vaan harmaja kivi.

Sikku meni lehmien kanssa vuoren luo, söi marjoja metsästä ja istui surullisena kannon päähän keskelle karjaa, ett'ei enää mitään onnettomuutta tapahtuisi. Silloin hänen luoksensa tuli Allisten pieni, kaunis noitatyttö, jolla aina oli silmät kierossa, tarjosi hänelle pehmeätä vehnäkakkua, taputti häntä laihalle poskelle ja sanoi: "anna minulle punainen lehmäsi Mansikki, ja sano kotiin tullessasi, että karhu on sen repinyt, niin saat vehnäkakun ja kaiken maan, jonka voit nähdä Sipurin vuorelta!"

Sikku oli niin nälissään, että olisi nielaissut vaikka sammalista tehdyn kakun. Hän katsoi kakkuun ja tuohon pieneen, kauniisen noitatyttöön ja hänen täytyi purra omaa kieltänsä, ett'ei hän heti olisi antanut myöntävää vastausta. Mutta noitatyttö nauroi ja se suuttutti Sikkua. "En", sanoi hän, "niin tyhmä en ole."

"No syytä sitte itseäsi!" sanoi tyttö ja samalla hän lentää lekutti aivan kuin harakka metsään.

Sikku pelkäsi jotakin uutta onnettomuutta ja juoksi Mansikin luo, joka oli aivan hänen lähellänsä, mutta Mansikki oli jo suorana heinikossa, kyykäärme oli kiinni sen turvassa ja vähän ajan kuluttua oli Mansikki kuollut. Mitäpä siitä oli apua, että Sikku tappoi käärmeen. Hänen täytyi mennä kotiin kahdentoista lehmän kanssa ja kertoa tapahtunut onnettomuus.

"Sano nyt, minkä rangaistuksen ansaitset!" sanoi isäntä vihoissansa. "Tahdotko, että sinut korvennan saunan uunissa vai pitääkö minun viskata sinut syvään kaivoon?"

"En minä sille mitään voi", sanoi Sikku itkien. "He ovat kolmasti minulle luvanneet kaiken maan, jonka voisin nähdä Sipurin vuorelta, jos tahtoisin varastaa ja valhetella, mutta sitähän en voi tehdä."

"Vai niin", sanoi isäntä. "Sehän on kaikki minun maatani, joka Sipurin vuorelle näkyy ja minä lupaan sen sinulle, jos sinä ennen ensi täysikuuta tuot yhdeksän kaunista lehmää niiden kolmen, Kimon, Mustikin ja Mansikin sijaan, jotka nyt ovat kuolleina vuoren luona. Mutta mitä minun sulle pitää tekemän? Joku rangaistus sinun tulee saada."

"Sido hänet käsistä ja jaloista Sipurin korkeimmalle vuoren huipulle ja anna hänen saada kylliksensä ravintoa katselemalla maata!" sanoi emäntä, joka ei voinut Sikulle antaa anteeksi sitä, että hänen kauniit lehmänsä olivat joutuneet hukkaan.

Tämä ehdotus miellytti isäntää. Sikku sidottiin käsistä ja jaloista ja jaettiin Sipurin vuoren huipulle, ja kaikille annettiin kielto, ett'ei saanut antaa hänelle ruokaa eikä juomaa. Jäljellä olevat kaksitoista lehmää ajoi toinen paimenpoika laitumelle toisaanne päin kauas Sipurin vuoren seuduilta.

Sikku oli sidottuna ja puolikuolleena nälästä vuorella. Metsä tuoksui, järvet kiilsivät auringon paisteessa kuusien oksain välistä, tuli ilta, tuli yö, yökaste lankesi maahan, laulurastas lauleli, tähdet tuikkivat taivaalla, kuu katseli alas köyhää poikaraukkaa, eikä kukaan maailmassa näyttänyt enää pitävän hänestä lukua.

Mutta ylhäällä metsän, järvien, kasteen, rastaan, kuun ja tähtien yläpuolella oli kuitenkin Yksi, joka näkee kaikki hyljätyt maailmassa, ja hän näki myöskin köyhän Sikku raukan. Jumala lähetti hänelle uskollisen ystävän, ja kukapa se olisi ollut joll'ei Kettu? Kettu sai puuroa kotona talossa, Kettu taisi tapansa mukaan varastaa maitoa kissamirrin rikkinäisestä astiasta vesisaavin vierestä, mutta Kettu juoksi mieluummin nälkäisenä vuorelle, rupesi Sikun sidotuille jaloille ja nuoleskeli hänen sidottuja käsiänsä. Sikku tunsi itsensä tästä niin iloiseksi ja onnelliseksi ja sitte molemmat nukkuivat kuun valossa.

Kahdennentoista Kaarle kuninkaan aikana oli suuri sota etelä-osassa maata. Pohjainen osa maasta ei paljoa tiennyt sodasta, vaan oli rauhassa suurien metsien takana, kun äkkiä meren rannikoille ilmestyi vihollinen sotalaivasto, josta nousi maalle sotajoukkoja, ja nämä rupesivat hävittämään ja ryöstämään maata kaikkialla, mihin vaan tulivat. Sellainen julma vihollisjoukko tuli nyt tällekin seudulle, hävitti ja poltti Anttilan talon, vei pois kaiken karjan ja otti isännän itsensä vangiksi. Kun tämä oli tapahtunut, hajautui vihollisparvi ryöstämään muitakin kyliä ja monta kasakkaa jätettiin vangiksi otettuja vartioimaan sekä paimentamaan ryöstettyä karjaa, kunnes tulisi sopiva tilaisuus viedä se laivoihin.

Aikaisin aamulla Sikku heräsi, kun Kettu puri tuntematonta miestä sääreen. Kaksi villiä partaista miestä oli kiivennyt ylös vuoren huipulle, sieltä katsellakseen mihinkä heidän piti nyt lähtemän. He löysivät pojan sidottuna, säälivät häntä, vaikka olivatkin vihollisia, aukasivat hänen siteensä, antoivat hänelle leipää laukustansa ja veivät hänet mukaansa. Vuoren juurelle he olivat sitoneet hevosensa puihin, toinen nosti pojan hevosensa selkään ja ajoi pois Ketun. Ja sitte lähdettiin matkaan täyttä vauhtia, kunnes ratsastajat lähestyivät suuren järven rantaa.

Tänne oli vihollinen kerännyt paljon saalista ja monta vankia. Mutta kun kasakoilla oli suuri halu saada jatkaa ryöstämistä, niin he jättivät ainoastaan kuusi miestä saalista ja vankeja vartioimaan sillä välin kun toiset ratsastivat eteenpäin. Tuli yö, ja nuo kuusi kasakkaa alkoivat peljätä, että maan asukkaat hyökkäisivät heitä vastaan pimeän aikana. Sen tähden he istuivat venheesen, ottivat Sikun mukaan ja soutivat järven saareen viettämään yötä siellä turvallisemmin; mutta karja jätettiin rannalle syömään ja vangit sidottiin lujasti kiinni puihin samoin kuin kasakkain kuusi hevostakin.

Sikku makasi kasakkain keskellä autiolla saarella. Yö oli pimeä, suuret laineet pauhasivat saaren kivikkorantaa vastaan ja tuuli puhalsi mantereelle päin. Sikku oli valveilla ja kuuli, väsyneiden kasakkain pitkän, tasaisen hengityksen, kun he nukkuivat hänen sivullansa. Heitä oli maalla viisi, mutta kuudes oli venheessä vahtina.

Sikku nousi hiljaa istualle ja kuunteli. Yksi kasakoista puheli unissaan ja hosui ympärilleen käsillään. Sikku rupesi pitkäkseen, mutta ei voinut nukkua. Vähän ajan kuluttua hän taas nousi istualle ja kun kaikki oli hiljaa, niin hän hiipi makaavien kasakkain välitse alas venheesen rannalle. Täällä makasi vartijakin venheessä niin sikeästi, ett'ei hän huomannut, että Sikku hiljaa sysäsi venheen järvelle, istui hajareisin peräkeulalle ja antoi tuulen viedä venheen mannermaan rannalle.

Kasakka makasi yhä vaan. Hän oli ratsastanut monta peninkulmaa, eipä siis ollut kumma, että hän makasi kuin pölkky!

Kun Sikku tunsi, että vene otti kiinni maahan, kiipesi hän hiljaa venheestä, otti taskustansa linkkuveitsensä ja leikkasi vankien siteet. Kasakka makasi.

Vangit tuskin uskoivat pelastustansa. He seurasivat Sikkua ja sitoivat vihollisensa venheessä samalla köydellä, joka äskettäin oli sitonut heidät itsensä. Silloin kasakka heräsi, mutta liian myöhään; hän oli nyt itse vankiensa vankina.

"Lyökää hänet kuoliaaksi! Soutakaamme saareen ja lyökäämme heidät kaikki kuoliaiksi, kun he makaavat!" huusi yksi äsken vapaaksi päässeistä.

"Ei", sanoi Sikku, joka tunsi isäntänsä äänen, "viekäämme ennen heidän saaliinsa ja pelastakaamme itsemme turvallisuuteen!"

"He ovat polttaneet minun taloni ja ryöstäneet kaiken omaisuuteni!" huokasi isäntä.

"He ovat irroittaneet minun siteeni ja antaneet minulle ruokaa!" sanoi Sikku, joka oli äkkiä paisunut koko mieheksi.

Useimmat tuumailivat samoin kuin Sikku. Muutamat ratsastivat tiehensä kasakkain hevosilla, toiset ajoivat karjan piiloon metsiin, jokainen otti mukaansa vihollisen saaliista, minkä jaksoi viedä, ja Sikku otti osansa.

Muutamia päiviä sen jälkeen oli vihollinen taas mennyt laivoihinsa. Ihmiset palasivat takaisin metsistä ja vuorenrotkoista, joihin he hädän aikana olivat paenneet. Monet keräytyivät poltetuista taloistansa kirkolle ja keskustelivat, mitä heidän tuli tehdä. Ja mitä he tekisivät noille kuudelle vangitulle kasakalle, sillä saaressakin olleet kasakat otettiin vangiksi?

"Lyökää heidät kuoliaiksi!" huusivat taas muutamat.

"Ei, antakaa heidät Sikulle!" sanoivat toiset. "Sikku ne vangiksi otti."

Sikku sai nuo kuusi vankia omiksensa, otti heiltä lupauksen, ett'eivät he enää ottaisi osaa sotaan maatamme vastaan ja antoi heidän sitte vapaasti kulkea matkaansa toveriensa luo.

Anttilan isäntä ja emäntä olivat muuttaneet asumaan riiheen, jota vihollinen kiireessään ei ennättänyt polttaa. "Voi", sanoivat he, "jospa meillä nyt olisi kelpo lehmämme!"

Samalla he näkivät pienen paljaspäisen, paljasjalkaisen paidattoman pojan, joka kellertävän koiran avulla ajoi yhdeksän kaunista lehmää mäenrinteestä alas riihelle päin.

"Eikös tuolla ole Sikku ja Kettu?" huudahti isäntä.

"Eikös nuo ole meidän lehmiämme?" parkasi emäntä.

Olivatpa niinkin Sikku ja Kettu, ja Anttilan talon omat lehmät, jotka vihollinen oli ryöstänyt. Kolme olivat kasakat jo ennättäneet teurastaa, yhdeksän oli jäljellä, ja ne oli Sikku pyytänyt osaksensa saaliista.

"Tässä minä tuon teille yhdeksän lehmää!" huusi Sikku ja olisi iloissaan mielellänsä heilutellut lakkiansa, mutta eihän hänellä ollut lakkia.

"Herttainen poika, sinäkö sieltä tulet?" huusivat isäntä ja emäntä hyvillänsä, syleilivät Sikkua ja hyväilivät lehmiä. Kettu oli jo sujahtanut riiheen katsomaan, olisiko sielläkin vesikorvon vieressä Kissamirrin maitoastia lattialla. Kissamirri suhisi ja silloin taas syntyi kahakka talossa.

"Onko sinulla nälkä?" kysyi emäntä Sikulta. Emännällä näet oli paha omatunto.

"Ei, kiitoksia tarjoomastanne", vastasi Sikku. "Eipä vielä ole täysikuukaan."

Isäntä oli hämillänsä ja kaapi pitkän korvansa taustaa. Hän oli ruvennut ajattelemaan Sikusta aivan toisella tavoin ja muisti ajattelemattoman lupauksensa. "Kuuleppas, Sikku", sanoi hän, "olkaamme hyvät ystävät! Mitäpä sinä niin paljolla maalla tekisit, kun olet niin pieni? Palvele minua uskollisesti seitsemän vuotta, niin minä pidän sanani, ja sinä saat kaiken maan, joka näkyy Sipurin vuorelle."

"Olkoon menneeksi", sanoi Sikku.

Sikku palveli uskollisesti seitsemän vuotta Anttilan talossa, kasvoi pitkäksi ja väkeväksi, sai lakin, paidan ja saappaat, otti vaimoksensa talon tyttären, kelpo Kreetan ja sai hänen kanssansa sekä kaiken sen maan, joka Sipurin vuorelle näkyi, että myöskin koko Anttilan uudestaan rakennetun talon. Kettu ja Mirri ovat kumpikin haudatut vuoren juurelle; mutta Allisten noidista ei muuta tiedetä, kuin että siellä nyt on variksen pesä ja ihmiset sanovat, ett'ei variksiin ole luottamista.