TULITIKKU.

Tulitikku oli ensimäisen kerran uudessa laatikossaan tehtaan pöydällä ja muisteli, mitä kaikkea hänen lyhyellä ijällänsä oli tapahtunut. Hänellä oli vielä himmeä muisto siitä, että iso haapa oli kasvanut virran rannalla, että se oli hakattu poikki, sahattu ja viimein höylätty moneksi tuhanneksi pieneksi puikoksi, joista tulitikku itse oli yksi. Sen jälkeen oli tikku järjestetty läjiin ja riveihin tovereinsa joukkoon, pistettiin ilkeihin sulatuspannuihin, pantiin kuivamaan, järjestettiin uudelleen ja viimein asettiin laatikkoon. Eipä tässä juuri ollut sen kummempia kohtaloita tai suuria urhotöitä. Mutta tulitikku oli saanut palavan innon toimittaa jotakin maailmassa. Hänen ruumiinsa oli tehty pelkäävästä haapapuusta, joka aina vapisee pelosta, että hiljainen iltatuuli ehkä paisuu myrskyksi, joka hänet tempaa pois juurinensa. Mutta sen sijaan oli tikun pää kastettu semmoisiin aineihin, joista saapi sen kunnianhimon, että tahtoo loistaa maailman nähden, ja sen vuoksi oli tikulla ikäänkuin alituinen vastakkaisuus pään ja ruumiin välillä. Kun tuo tulinen pää hiljaisuudessa rätisten huusi: "syökse nyt esiin, ja toimita jotakin!" niin oli varovaisella puuruumiilla aina jotakin vastaväitöstä käsillä, se kuiskasi: "ei, malta, odota vielä vähän, kysy ensin, joko aika on tullut!"

Kun nyt tikku oli toveriensa seurassa laatikossa, rupesi sen päätä polttamaan ja sille tuli kummallinen halu syttyä tuleen. Mutta haapapuu pani vastaan ja tikku kysyi laatikon kyljeltä: "Jokohan nyt on aika?" Laatikon kylki sanoi siihen: "minä huomaan, että sinä olet aivan ensikertalainen, joka olet heti valmis matkalle suin päin. Malta nyt vaan mielesi äläkä tee mitään tyhmyyksiä, et sinä kuitenkaan saa mitään toimeen ilman minua, sillä sinä olet vaaraton tulitikku. Luuletko, että minä antaisin polttaa koko tehtaan, joka on meidän syntymäseutumme, ja tuon nuoren tytön, joka on kasvattajamme?"

Tulitikku malttoi mielensä. Se vietiin laatikkoineen ja miljoonain toverien seurassa isoon makasiiniin. Kun hän oli siellä, tuli taas paha kunnianhimo tuohon palavaan päähän, mutta arka haapapuu hillitsi sen taas. "Joko nyt on aika?" kysyi tikku. Laatikon kylki vastasi: "en minä näe mitään, täällä on niin pimeä; mutta malta mielesi! Luuletko, että sallisin sinun polttaa koko makasiinin ja väkirikkaan kaupungin?"

Tulitikku vietiin laivaan, lähetettäväksi toiselle seudulle. Oli pimeä yö, myrsky vinkui laivan köysissä ja mastoissa; laiva taisteli suuria aaltoja vastaan kaukana aukealla merellä. "Joko nyt on aika?" kysyi tikku taas, sillä sen mielestä oli varsin miellyttävää valaista pimeätä myrskyistä merta. Laatikon kylki vastasi: "malta, kunnes kuulustelen, onko myrsky saanut käskyä hävittää laivaa."

Myrsky ei sanonut saaneensa sellaista käskyä. "Malta vieläkin", kuiskasi laatikon kylki. Laiva saapui onnellisesti menopaikkaansa, tulitikku vietiin maalle, pantiin tavarapuotiin myötäväksi ja myötiin laatikkoineen päivineen. Köyhä tyttö osti sen, vei sen mukanaan äitinsä majaan ja istui lieden reunalle pellavia harjaamaan. Kun tikku näki kauniit pehmeät pellavapivot, tunsi se taas itsessään pahan himon yltyvän ja kysyi: "onko nyt jo aika?" "Odota", vastasi laatikon kylki, "jahka kysyn tulelta liedestä, onko se saanut käskyä polttaa tupaa." Tuli sanoi, ett'ei hän voinut mitään tehdä, sillä häntä oli käsketty pysymään siivosti ja panemaan pataa kiehumaan. "Malta mielesi", sanoi laatikon kylki tikulle.

Toisena päivänä tyttö meni heinämiesten kanssa heinäniitylle. Yöllä hän äitinsä kanssa lepäsi heinäladossa kuivilla tuoksuavilla heinillä. Kun hänen huomisaamulla aikaisin piti sytyttämän tulta heinämiehille, niin hän säilytti tulitikkulaatikkoa eväsnyytissään. Tulitikku tunsi heinän tuoksun ja sanoi laatikolle: "anna minun nyt raavasta kylkeäsi vastaan; olisi niin hauska sytyttää tuo heinä tuleen." Laatikko sanoi: "malta, kunnes kysyn ensin sateelta", joka oli alkanut ravista ladon olkikattoa vastaan. Sade sanoi: "ole alallasi, jos henkeäsi rakastat, sillä minä olen saanut käskyn suojella latoa." "Malta vielä", sanoi laatikko tikulle.

Toisena päivänä tytön veli, joka oli merimies, tuli ja sanoi: "hyvästi nyt, äiti, minun täytyy nyt matkustaa Poriin, lähteäkseni sieltä pitkälle matkalle, ensin Vaasaan ja sitte Amerikkaan. Onko teillä tulitikkua minulle lainata?" Tyttö antoi hänelle tikkulaatikon, merimies lähti pois ja tuli erääsen paikkaan, jossa rautatietä avattiin vuoren halki. Siellä hän sai yösijan vuorensärkijäin tykönä ja hänen päänsä aluksena oli ruudilla täytetty astia. "Nytkö?" kysyi tikku ja taisi tuskin hillitä itseään syöksemästä päätänsä laatikon kylkeä vastaan. Mutta laatikko torui häntä ja sanoi: "häpeä, tuittupäinen; etkös näe, että toisella puolen ruutiastiaa on makaamassa pieni lapsi?"

Merimies meni seuraavana aamuna etemmäksi, tuli Porin kaupunkiin ja meni siellä "Österbotten"-nimiseen laivaan, jonka piti lähtemän Vaasaan. Sen jälkeisenä päivänä höyrylaiva lähti merelle. Oli päiväsydän, kirkas päiväpaiste, raitis tuuli; laiva oli täynnä väkeä ja lastattu tavaroilla. Silloin laatikko sanoi tulitikulle: "oletko hengissä?" Tikku vastasi: "minä odotan aikaani, en ole milloinkaan ollut niin valmiina toimeen kuin nyt." "Sittepä minä sinulle ilmoitan salaisuuden", kuiskasi laatikko. "Minä kuulin laineiden kysyvän tuulelta, oliko se saanut mitään käskyä, mutta tuuli ei sanonut saaneensa. Sitte kuulin tuulen syöksevän alas uuniin höyrykattilan alle ja kysyvän palavilta hiililtä, olivatko he saaneet mitään käskyä, mutta eivät hiiletkään sanoneet saaneensa. Ja taas kuulin hiilien kysyvän rautalevyiltä laivan kyljistä, olivatko he saaneet jotakin käskyä, ja rautalevyt antoivat eittävän vastauksen niinkuin kaikki muutkin. Silloin hiilet juttelivat keskenänsä: 'ei yksikään neljästä alkuaineesta ole saanut mitään käskyä, ja kuitenkin sen täytyy tapahtua.' Kuka sen tekee?"

"Minä, sanoi tulitikku.

"Se on mahdotonta", vastasi laatikko, "sillä sinä olet vain alkuaineiden pikkunen juoksupoika."

Tulitikku oli arvellut kysyä laatikolta, eikö Taavettikin ollut tappanut Goljattia, mutta hän oli vaiti, hän oli oppinut odottamaan.

Nuori merimies seisoi keskikannella huoletonna nojaten muutamia paperipakkoja vasten. Hän oli kevytmielinen ja huoleton, kuten moni muu hänen ijällänsä. Hänen aikansa kävi pitkäksi, hän otti esiin papyrossin ja sitte tulitikkulaatikon.

"Nyt, taikka ei milloinkaan!" sanoi tikku laatikolle. "Eihän toki", sanoi laatikko, "ei vielä, ei vielä! Oi, tämä kaunis laiva, tämä kallis tavara ja monet syyttömät ihmiset, mitä pahaa he sinulle ovat tehneet, kun tahtoisit heidät asettaa tulen ja meren väliin? Ei vielä, ei vielä!"

Mutta tikku ei enää kuullut mitään; samassa silmänräpäyksessä se syttyi palamaan. Kirkas liekki leimahti ilmi, mutta sitä ei kukaan huomannut vielä kirkkaamman auringon paisteen takia. Merimies sytytti papyrossinsa ja viskasi sitte palavan tikun luotansa huolimattomasti. Nyt olivat kaikki alkuaineet saaneet sen salaisen käskyn, jota he kauan olivat odottaneet. Tuuli vei tikun auringonpaisteessa kuivanutta paperipakkaa vastaan, tikku tarttui sen kylkeen kiinni ja paperipakka syttyi palamaan. Sen sijaan, että vesi olisi sammuttanut tulen, ei se tehnyt tehtäväänsä pumpuissa; rauta, joka ei voinut palaa, rupesi sen pahemmin hehkumaan, ja tuuli kiihdytti yhä ankarammin raivoavaa paloa. Vähän ajan kuluttua oli kaunis laiva hukassa ja sen onnettomista matkustajista olivat muutamat kuolleet tuleen, toiset mereen ja muutamat pelastuivat.

Aivan lähellä palavaa laivaa laineiden harjalla, jotka savun ja hiilien takia näyttivät aivan mustilta, kiikkui palaneen tulitikun viimeinen pää ja sen vieressä vähäinen jäännös siitä, mikä ennen oli ollut tulitikkulaatikko. — "Voi sinua onneton tulitikku, mitä nyt olet tehnyt? Parempi olisi ollut, ett'ei sinua ikipäivinä olisi leikattu haapapuun sydämmestä."

Pieni palanut tulitikun pätkä nosti vedestä nokista kärkeänsä, ja vastasi:

"Enkö sitä jo sanonut, että toimitan jotakin, kunhan tunnen aikani. Nyt minä olen mainio, minä olen hävittänyt koko suuren laivan, koko maa puhuu minusta, eikä yksikään tulitikku ole päässyt niin suureen kunniaan. Mutta ole huoleti minusta, minä tyydyn kunniaani. Nyt tahdon taas uiskennella maalle ja annan jälleen kastaa itseni tuliaineesen. Seuraa minua, niin yhdessä vielä toimitamme suuria töitä. Minä rupean hyvää tekeväksi tulitikuksi; talvipakkasessa aion sytyttää koko suuren metsän, lämmittääkseni köyhiä; saatpa nähdä, että vielä teen monta ihmistä onnelliseksi."

Iso valkeapäinen laine, joka tikun takana nosti vaahtoisen päälakensa, kuuli nämä sanat. "Sinä kurja raiska isosta puusta", sanoi laine, "mitäpä muuta sinä osasit toimittaa, kuin totella käskyjä, joita et tuntenut? Katso, nuo äärettömät alkuaineet, joista sinä olet vaan pikkuruinen hiukkanen, eivät voi muuta tehdä kuin odottaa ja totella. Katoa naurettavine ja ylpeine tuuminesi ja mielettömine aikeinesi tuntemattomaan syvyyteen!"

Ja laine vyöryi eteenpäin ikäänkuin suuri lumivuori, ja hautasi allensa nokipäisen tikun ja vedessä liuonneen laatikon. Saat hakea hänen jälkiänsä ja kunnianhimoansa kaukaa meren syvimmästä mudasta, jossa se nimettömänä ja kenenkään sitä surematta mätänee unhotuksen omana.