TUULENTUPA.

Sattuu välistä keväällä, milloin ilma on läpinäkyvän selkeä ja taivas välähtelee vaaleanpunaiselta ja sinipunervalta auringon laskiessa, silloin sattuu välistä, että äärimmälle taivaan rannalle nousee pieniä kullankeltaisia pilviä, jotka liitelevät keveinä viiruina sinne tänne pitkin taivaan kantta. Ne alinomaa muuttavat muotoansa, väriänsä ja paikkaansa; ne ovat niin loistavan kauniit, niin hienoreunaiset ja niin suloisen keveät kuin ilma; ne eivät ole ollenkaan muiden pilvien kaltaiset, jotka yöt päivät kehräävät pummulia taivaan kannella. Miksi ovat ne niin kauniit ja haihtuvaiset? Miksi ne ainiaan liitelevät kauimpana, kaukaisimmassa etäisyydessä? Kuulehan, nyt minä sinulle kerron jotakin. Ne eivät ole mitään sadepilviä, vaan valopilviä; ne ovat henkien tuulentupia kaukana sinimaailmoissa. Ylimaailmalliset kauniit henget, jotka asuvat tuolla ylhäällä loistavassa maailman avaruudessa, luuletko heidän tyytyvän kivisiin ja marmorisiin taikka puutupiin, joiden raskaat katot estävät näkemästä aurinkoa ja tähtiä? Ilmaiset, niinkuin he itse, suloiset, loistavat, läpinäkyvät ovat myöskin heidän asuntonsa; he rakentavat ne säteistä ja loistavista viiruista, he tekevät niiden seinät hienoimmasta kuunvalosta, ja katon panevat he iltaruskon kullasta. Siellä elävät he vapaata, iloista elämäänsä korkealla maan sumujen yläpuolella, niin korkealla, ett'ei kiuru sinne koskaan lennä, eikä niin korkealle koskaan kuulu melu ihmisten puuhista täällä maan päällä. Siellä on vain valoa, kauneutta, kirkkautta, rauhaa ja Jumalan kunnioitusta. Sillä Jumalan pyhä nimi, Jumalan suuruus ja hyvyys leviävät niinkuin päivän valokin läpi kaikkien maailmain ja vielä ulommaksikin niitä.

Kuka voisikaan sanoa, että kevyt, läpinäkyvä ilma ei kannattaisi henkien tupia? Oletteko unhottaneet kaikki kauniit sadut? Maan sisuksessa asuu menninkäisiä ja kääpiöitä; tulessa asuu salamanteri; vedessä asuu Ahti ja huikentelevat, kauniit vedenneitoset, joilla on vehreä ruohotukka; maan päällä asuvat ihmiset ja heidän ympärillään metsissä asuu kaiku; kaikki vuoret ja laaksot, kaikki purot ja lähteet, puiden latvat ja lehdet ovat täynnä olentoja, joista muutamat näkyvät paljaasen silmään, mutta monta vertaa useammat ovat näkymättömät. Niin, ja kaukana auringossa, kuussa ja hyvin etäisissä kiiluvissa tähdissä asuu olentoja, jotka ovat aivan toisenlaiset kuin me ja katselevat meitä oudoilla silmäyksillä. Ja luuletko sinä sitte, että ilma yksin olisi tyhjä, kun muka lintu ei tee siihen pesäänsä, tuo ilma, joka juoksee maan ympäri kuin pauhaava meri ja jonka kaikki tuntevat, vaikkeivät sitä näe. Etkö huomaa, miten tuuli puhaltaa purjeihin ja tuulimyllyn siipiin, miten se kannattaa linnun siipiä ja kevyttä paperileijaa, jolla on pitkä häntä? Koko avarassa maailmassa ei ole yhtään tyhjää paikkaa; kaikkialla on elämää, kaikkialla on valoa, kaikkialla on henkeä ja totuutta, kauneutta ja hartautta; jokaisessa tomun jyväsessä on oma asujamensa ja joka tähdessä oma kansansa. Ja luuletko vieläkin ilmaa tyhjäksi?

Oletko kuullut satua Valvaasta, joutsenten ruhtinattaresta, joka uipi ilmassa kuin tähti mustassa pilvessä ja kylvää keväällä valkoisia sulkiansa niitylle?

Tunnetko keijukaisten kuningattaren sen ijäisesti nuorena pysyvän Keristanen, joka ei koskaan muutu, vaikka maailma hänen ympärillään lakastuu vanhuuden voimattomuudesta?

Oletko nähnyt Oberonin, ilman kuninkaan, joka pillillään soittelee kaikki ihmislapset tanssimaan, ja Titaanian, hänen puolisonsa, jonka kauneudesta ja mustasukkaisuudesta on niin monta satua kirjoissa?

Tiedätkö tarinan Ilmattaresta, joka istuu iltapilven reunalla ja kutoo kultakangasta hopeisella sukkulalla?

Jos tahdot nähdä nämä kaikki ja monta muuta kaunista olentoa lisäksi, joista kerrotaan saduissa, niin kuule, mitä minä nyt sanon. Mene jonakin iltana rannalle, kun aurinko juuri on laskeutumaisillaan. Paina oikealla kädelläsi vasemmalle puolen rintaasi ja tunnustele, sykkiikö sydämmesi oikein kovasti ja lämpimästi, oikein lapsellisesti ja hurskaasti kaikkea kaunista kohtaan, kuin on elämässä. Katsele sitte ympärillesi lapsen silmillä, ja sinä näet merkillisiä asioita punertavissa iltapilvissä.

Mutta jos niitä katselet itseviisailla silmillä ja kylmällä sydämmellä, niin silloin et suinkaan näe muuta kuin lenteleviä pilviä ja illan sumuja, jotka ennustavat sateen tuloa. Kaikkea kaunista, mitä on maailmassa, on katseltava viattomilla silmillä, muuten se haihtuu ja häviää tyhjäksi.

Pienenä ollessani istuskelin minä usein kivisellä rannalla ja katselin aaltojen tanssia etäällä illan loistossa. Ne kulkivat kulkemistaan ympyriäisissä piireissä tai suorissa viiruissa, pitkissä loistavissa riveissä kauas siniseen etäisyyteen, ja hetkisen kuluttua oli mahdoton enää erottaa niitä toisistaan. Ne kuitenkin viimein saapuivat meren toiseen rantaan, jossa vesi loppui ja taivas alkoi. Siihen paikkaan juuri aurinko mieluisimmin laskeutui keskikesällä ja pistäytyi vähäksi aikaa loistaviin aaltoihin. Se oli ihmeellinen paikka, todella hyvin ihmeellinen ja suloinen, sillä juuri siellä kaikki illan ja pilvien henget pitivät ilmaista leikkiänsä laineiden ja iltaruskon kanssa. Ne lentelivät kuin häilyvät punaviirut sinne tänne vesipeilin yllä; ne tanssivat, painiskelivat, juoksivat jäljekkäin "haukkasilla", kupertuivat toinen toisensa päälle, tukistivat leikillä toinen toistaan ja välistä taas suutelivat. Iloista väkeä ne olivat; he kokosivat ilman hienoa päivänsavua, joka liiteli kuin harso kunnasten päällä, käärivät harson, tekivät siitä siteitä ja sitoivat toisiltaan silmät, niin että pääsivät sokkosille. Sattuipa välistä että joku syöksyi kuin nuoli alas mereen ja silloin koko joukko hänen järjestään kuin rankka ruususade tai kipunaparvi, mutta yht'äkkiä se jälleen sukelsi ylös, hypähti ja rupesi kaha-säärin ratsastamaan kullankarvaisella pilvellä, joka hiljakseen kulki tietänsä avaruudessa. Ja muutamat näistä hienoista ilmaolennoista olivat suuremmat ja vahvemmat toisia. He ottivat iltataivaalta tähden ja heittelivät sillä palloa. Monta tuhatta ilmanhenkeä ojensi pikku kätensä ottamaan tähdellä lyyryä, mutta se nousi kaaressa ylös taivaan reunasta, putosi mereen kuin palava kynttilä, särkyi räiskyen miljooniksi palasiksi, jotka lentelivät ylt'ympäri laineille. Ja siitä kuohui vaahtoa kuin hopeaa. Se oli kuin timanttisade. Ja se huvitti sanomattomasti illan henkiä; he paukuttivat kätösiänsä, ottivat toinen toistaan kädestä ja tanssivat ympäri taivaan kantta, niin että pilvet äkisti hajosivat pois tieltä eikä missään näkynyt enää muuta kuin häilyviä viiruja henkien vaaleankeltaisesta tukasta, jotka lensivät kuin revontulet aaltoilevina liekkeinä iltatuulessa…

Semmoista voidaan nähdä pienenä. Kun kasvetaan suureksi, silloin kasvaa myöskin kalvo silmän eteen, ja se estää näkemästä hienointa tomua perhon siiviltä, kauneinta väriä kukkien lehdiltä ja henkien taivaista leikkiä iltatuulen vienoissa puhalluksissa.

Oli poika, nimeltä Elias; hänen isänsä talo oli tumman metsän ja suuren meren välillä; metsä oli itä- ja meri länsipuolella. Hän oli lempeä ja hellä ja kuunteli hyvin mielellään kauniita satuja. "Minä en ymmärrä, mitä Eliaksesta tuleekaan tässä maailmassa", sanoi usein hänen isänsä, joka oli ahkera ja reipas maanviljelijä ja osasi kyntää yhtä hyvin kuin ken tahansa tässä maassa. "Poika on liian hieno iholtaan ja pehmeä sydämmestään. Sopiiko tuommoinen olento kelpo talonpojaksi? Ei, vaan toista on hänen veljensä Eerik; sillä pojalla on kädet, vahvat kuin patakoukut ja sääret kuin rautaseipäät. Elias tähystylee taivasta, ikäänkuin aikoisi kirjoittaa hengille kaikki ilman itikat; mutta Eerik ajaa ajamisensa pellolla, huolimatta ollenkaan, mistä päin tuuli milloinkin puhuu. Sanokaa minun sanakseni: Eerikistä tulee aikaa myöten rikas, mutta Elias saa asua pilvissä ja syödä aamiaisekseen auringonpaistetta ja illallisekseen kuutamoa."

"No, se riippuu kokonaan siitä, mitä hän saa oppia", sanoi lukkari, joka oli lukenut monta kirjaa ja tiesi kaikki asiat. "Hyvähän on vahva käsikin; maa kyllä tarvitsee myöskin hyviä päitä ja sellaisia silmiä, jotka käsittävät, mikä on hienoa ja siistiä maailmassa. Pankaa te Eliaksenne kouluun, niin näemme, mitä Herra tarkoittaa."

"Olkoon menneeksi, koska niin sanotte", myönsi isä. Ja Elias alkoi lukea lukkarin johdolla.

Eräänä syysiltana, kun hämärä jo tuli takkavalkean loistoineen, satuineen ja seikkailuineen, istuivat lapset piirissä kuuron Kaisan ympärillä, joka osasi enemmän satuja kuin kukaan muu ja jonka ei koskaan tarvinnut kertoessaan vastata lasten kysymyksiin, hän kun näet ei kuullut niitä. Olipa oikein ihmeellistä kuunnella, eikä kukaan tiennyt, mistä hän oli saanutkaan niin kauniita satuja prinsessoista ja lumolinnoista, ruusumetsistä ja paratiisin tarhoista. Hän kertoi lapsille hyvien keijukaisten hopealinnoista, jotka säteilevät kuin kalliit kivet, kertoi syvällä meressä olevasta Ahdin palatsista, Ginnistanin sinivuorista, joille kultafasaanit rakentelevat pesiänsä ja jotka aina näyttävät olevan yhtä kaukana, vaikka kaksikymmentä vuotta niitä kohti astuttaisiin.

"Ah, jospa sinne pääsisi poimimaan fasaanien kultamunia!" huokasi eräs pienokainen.

"Ah, jospa vain kerrankin saisi nähdä hopea- ja timanttilinnaa!" virkkoi nikkarin pikku Petter.

Sen kuultuaan nosti Elias lempeät silmänsä ja nyykäytti ystävällisesti päätään. "Mikäs konsti se on", sanoi hän; "näenhän minä niitä melkein joka päivä."

"Sinäkö?" huusivat lapset. "Sinäkö?" toisti Eerikkikin nauraen. "Kyllä kai sinä näet! Täällä ehkä on muka montakin hopealinnaa metsän katajikossa!"

"Lähtekää vain minun kanssani huomeisiltana, vähän ennen auringonlaskua", sanoi Elias hiljaisesti.

"Kyllä me tulemme!" sanoivat kaikki, ja seuraavana iltana he menivätkin Eliaksen kanssa mäelle lähelle rantaa, josta näkyi kauas merelle. "Nyt ei enää ole niin kaunista kuin sydänkesällä", sanoi Elias. "Henget surevat kesän pakenemista, he eivät enää tanssi niin iloisesti kuin ennen, mutta malttakaas, juuri nyt alkaa."

Kaikki lapset katsoivat ihmetellen aavalle merelle päin, jossa iltataivas loisti purpuralta ja kullalta. Eikä henkiä tarvittu kauan odottaakaan.

Tuskin ehti aurinko koskea alareunallaan merenpintaa, kun välkkyvä valo levisi kaikkiin pilviin ja aaltoihin ja ihanoista linnoista näkyivät korkeat pylväät ja hopeoidut katot, ja ilman pikku henget astuivat niistä ulos ja alkoivat leikkiä kultapilvissä.

Se oli ihanaa, niin riemastuttavan kaunista… Elias paukutti pikku käsiään ja huusi: "Näettekö, näettekö? Tuolla ne tulevat!"

Kaikki lapset katsoivat sinne päin, ja muutamat eivät nähneet mitään, muutamat näkivät linnoja, vaan eivät henkiä. Ainoastaan pieni, repaleinen kerjäläistyttö paukutti käsiään niinkuin Eliaskin ja huusi ilon innoissaan: "Minä näen heidät! Tuolla he tulevat!"

"Mitkä tulevat?" sanoi Eerik, joka oli myöskin muiden kanssa. "En minä näe mitään muuta kuin pilvenhattaroita, joita tuuli ajelee. Pilvet ovat vain vesihöyryä, sanoo isä, ja minä toki tiedän enemmän kuin te siitä asiasta."

"No, mitä sinä tiedät?" kysyivät lapset. "Niin, minä tiedän sananlaskun, joka opettaa: iltarusko selvä ilma, aamurusko pilvipäivä."

"Ei, eipäs se niin ollut", huusi toinen poika. "Näin se oli: aamurusko selvä ilma, iltarusko kaunis päivä."

"Tuosta sinä viisastelija saat", tiuskasi Eerik, ja pojat alkoivat lyödä ja tyrkkiä kaikin voimin toinen toistaan keskellä iltaruskon kauneutta.

"Katsokaas, miten kaunista!" iloitsi Elias ja pikku kerjäläistyttö sekä monta muuta lapsista huusivat samoin: "katsokaas, miten kaunista!" Sillä juuri silloin olivat valoviirut levinneet yli koko taivaan kannen, henget olivat asettuneet piiriin ja tanssivat kultalinnojensa ympärillä ja muutamat heistä tekivät pitkiä kierroksia meren punapinnalla, ottivat vauhtia ja kiersivät laajoissa kaarelmissa aivan niinkuin sukkelat luistelijat kierällä jäällä, kun ensi pakkanen tekee sillat järville.

"Odotapas", huusi poika, joka oli saanut selkäänsä Eerikiltä; "minä menen kotiisi ja kaipaan isällesi!"

"Mutta etkö näe mitään?" huusi Elias ihastuksissaan. "Nyt nousee torni korkeimman linnan harjalle tuolla pilvessä!"

"Ja sen huipussa on hopeavaltikka ja sen latvassa kultaristi, ja punaisia lippuja häilyy ympäri koko linnan!" riemuitsi yhtä ihastuksissaan pikku kerjäläistyttö.

"Mitä minä huolin semmoisesta narripelistä!" sanoi Eerik äkeissään.

"Malttakaahan vielä", pyysi nikkarin pikku Petter, joka Eliaksen ja tytön jälkeen paraiten näki taivaan kauneutta. "Ah, miten kirkkaat värit! Katsokaas, miten rannat tuolla kaukana loistavat vehreän ja kullan kirjavalta, miten vuorien huiput välkkyvät pilviä vastaan, miten joutsenet uivat lahdissa ja miten laineiden punaiset, hiljakseen vierivät kuohut tuolla murtuvat kalliota vasten hopeanhohtavaksi vaahdoksi!"

"Ja kuulkaa, millainen ääni liitelee vettä myöten ja miten kuuluu hiljainen laulu puiden lehdistä ja oksista!" virkkoi kerjäläistyttö.

"Katsokaas!" kehotti Elias, "katsokaa tuonne! Siellä marssii henkijoukko, välkkyvät miekat kädessä ja kiiltävät kypärät päässä, rynnäkköön linnaa vastaan. Kuningas astuu ulos, kruunu päässä, ja taluttaa kädestä valkopukuista prinsessaa! Näettekö, miten kaunis hän on? Ja tuolla rotkossa kiljuu hirmuinen lohikäärme, kita ammollansa, ja kaikki väläjävät henget, kuninkaan sotilaat ja asemiehet, syöksyvät takaisin ylös merestä. He asettuvat tiheihin riveihin linnan muurien eteen, ampuvat kultanuolia sateenaan vihollisjoukkoja vastaan. Ja nyt ryntäävät joukot vastakkain. Kuulkaa, miten kypärät ja kruunut helähtelevät säkenöiväin aseiden iskuista. Idästä päin tulee myrskyn puuska ja tärisyttää linnan perustuksia, se vapisee ja horjuu ja kukistuu, se syttyy palamaan, ja vielä liekkienkin välistä näkyvät henkien miekat ja prinsessan valkoinen häilyvä hopeaharso-leninki."

"No, tuopa vain kuuluu osaavan lörpötellä", mutisi Eerik halveksivasti. "Onko koskaan kuultu sellaista tyhmää kielenpieksämistä! Ei, minä lähden kotiin syömään puuroa."

"Niin, nyt me lähdemme kotiin syömään puuroa", sanoivat useimmat muutkin lapset. Ainoastaan Elias, kerjäläistyttö ja pikku Petter viipyivät vielä kauan rannalla, kunnes illan viimeinenkin valonväre haihtui ja henkien kaunis leikki hajosi avaruuteen.

Siitä illasta kului sitte kaksitoista vuotta, ja paljon sill'aikaa kaikki muuttui. Eerikistä oli tullut vahva, reipas ja varakas talonpoika, joka hoiteli isänsä tilaa huolellisesti ja toimella, kynti peltoja, kaivoi ojia suohon ja raivasi uusia aloja saloon. Elias oli monta vuotta ollut poissa ulkomailla ja palattuaan oli hän kirjoittanut kauniita kirjoja luonnossa näkyvistä Jumalan suurista ihmeistä.

Eräänä iltana seisoi kaksi nuorta miestä kunnaalla meren rannalla, katsellen lämpöisillä lapsen silmillä henkien leikkiä kaukana pilvissä. He olivat Elias ja hänen ystävänsä nikkarin pikku Petter, joka oli ennen kaikkea katsellut eri värejä ja maisemaa ja joutsenten uiskentelemista merellä. Tästä ystävästä oli tullut maalari, kuuluisa yli koko maan ihanoista tauluistansa. Elias oli runoilija, niitä harvoja, jotka runoilevat suoraan luonnon omasta sydämmestä. He katsoivat milloin toinen toistansa silmästä silmään ja milloin taas iltaruskoa, ja he hymyilivät niin suloisesti, kun huomasivat toistensa ajatukset. "Niin, niin", sanovat he; "kaikki on kuin ennen, mutta lapsuuden silmät eivät meillä enää ole niin kirkkaina. Näyttää kuin olisi jo harso peittämässä henkien leikkiä ja luonnon raikkautta, mutta Jumalalle yksin olkoon kiitos ja kunnia, että me vielä harsonkin läpi voimme nähdä niitä kauniita kuvia."

"Muistatko sitä iltaa", sanoi maalari leikillisesti, "kun me ihastuksissamme katselimme pilvien välähtelemistä ja Eerik meidän iloamme keskeytti muistuttamalla, että pitäisi lähteä kotiin syömään puuroa?"

"Kyllä", sanoi Elias, "kyllä minä sen varsin hyvin muistan, ja puurosta on Eerik saanut vahvat kädet, samoin kuin meille on luonnon kauneus antanut vahvat siivet. Mutta sinä iltana oli vielä kolmaskin meidän kanssamme, joka kuuli ja näki enemmän kuin toiset, ja hän oli pieni kerjäläistyttö. Hän yksin meistä kolmesta kuuli säveliä aalloilta. Se oli kolmas jalo lahja meidän keskellämme, soiton ja laulun lahja, jonka edessä ihmissydämmet sulavat kuin vaha. Missä on meidän, maan valittujen, sisaremme? Ah, hän oli köyhä ja oppimaton niinkuin mekin, mutta hänellä ei ehkä ollut sitä suurta onnea kuin meillä, että olisi saanut itsessään kehittää itsetietoiseksi Jumalan suurta lahjaa. Voi kun niin monen monta kaunista Jumalan lahjaa joutuu hukkaan maan päällä!"

Eliaksen vielä puhuessa viimeisiä sanojaan kuului kaukaa metsästä ääni, niin selvä kuin puhtain hopea, ja laulu, niin yksinkertainen ja kaunis, kuin olisi itse metsä kauneimmassa vehreydessään sen sepinnyt. Puiden välistä astui esiin paimentyttö, ajaen lehmiä kotiin illaksi. Hän lähestyi kukkulaa ja miehet tunsivat heti entisen pikku kerjäläistytön. Tyttö myöskin tunsi heidät ja tervehti heitä iloiten ja kainosti. Hän lauloi heille illan kirkkaudessa ihania, lempeitä, suloisia lauluja, jommoisia opitaan ainoastaan metsän lehdiltä ja niityn kukilta. Maalari ja runoilija kuuntelivat niitä ja tulivat liikutetuksi sydämmensä pohjaan asti. "Katsos", sanoivat he, "eipä Jumalan lahja kuitenkaan ole koskaan turhaan annettu; hän laulaa suloisella äänellään yhtä hyvin karkeassa köyhän puvussa kuin toinen rikkauden ja sivistyksen hienoissa pukimissa. O Jumala, me kiitämme sinua, että annat maan päällä kaiken kauneuden kaikkialla ja ainiaan raivata itselleen tietä köyhyyden ja vastuksien, ylenkatseen ja unhotuksen läpi. Niinpä me nyt tiedämme, että vaikka paljo joutuukin hukkaan hoidon puutteessa, niin sinä kuitenkin annat lakkaamatta uusia kukkia nousta luonnon helmasta. Ja me itse kuihdumme ja kuolemme, mutta ijankaikkinen kauneus, jota me heikkoudessamme ja vähäisyydessämme koemme jäljitellä, ei lakastu meidän kanssamme, vaan alinomaa uudistuu uuden kevään kukissa. Niinpä me maalaamme ja laulamme sitä, joka ei koskaan katoa."

Nyt kosketti taas aurinko alareunallaan meren pintaa, ja koko taivas ylt'ympäri punastui. Siellähän ne taas olivat pilvissä ne kauniit välkkyvät linnat kristallipylväineen, korkeine torneineen ja hopeavaltikkoineen. Ja henget liihoittelivat niistä ulos, sukelsivat mereen, niin että laineista tuprusi säkeniä ja ruusuja, ja ne asettuivat piiriin ja tanssivat ympäri taivaan kantta. Rannat ja kukkulat loistivat iltaruskossa, lumivalkoisia joutsenia uiskenteli merellä, aalloilta kuului heleä ääni, ja laskeutuvan auringon säteet kirkastivat kolmea Jumalan valittua, jotka istuivat kunnaalla, maalaria, runoilijaa ja vehreän metsän laulajaa.