(Toukokuussa 1870.)
Tuhmuutta moista en ymmärrä,
Min lapset saivat nyt päähänsä.
Mit' auttaa itkuhun vääntää suuta,
Jos jotkut pienoset linnut huutaa?
Lorua! Minne ne kelpajais,
Jos niitä ei edes syödä sais?
En viitsi oksalla istuvaisen
Säveltä kuulla ma kehnokaisen;
Sen pytlipyt ja sen titterloi,
Sairaaksi moisesta tulla voi.
Ma puolestan' olen syöjä lihan;
Kas varis on sävelniekka ihan.
Ja korpin ääni se miellyttää
Ja täynn' on tietoja pöllön pää.
Eläint' ei sallita piinattavan!
Ei häkkiin varpusta suljettavan!
Vaan tuo on sortoa luonnon tavan.
Mä moinen raukka en olekkaan;
Uljaasti halkasen ilmaa vaan,
Kuin nuoli itseni maahan viskaan,
Otusta iskien suoraan niskaan.
Sen kuikutuksista huolin viis;
Nokallain sen veren ahmaan siis.
Mi muu ois tehtävä täällä kellä.
Kuin huvikseen yhä hävitellä?
Kas oivaa on se ja miehevää,
Miestyöksi mielin sen nimittää.
Käy niinkin, kotka kun syöksyy siivin,
Mä pensaasen kuni raukka hiivin,
Niin pyssymiestäki lymyilen,
Vain heikot rosvoan hymyillen;
Kas, parhain taito on, muista sitä,
Ett' oma nahkansa säästää pitää.
On itseään kukin lähinnä,
Se oikein, ett' anon turvaa mä,
Vaan kunhan turvassa itse olen
Niin muita julmasti haaskaan, polen.
No, mitäs nyt sanot, vetelys?
Eiks lellityst' ole lempeys?
Jos viisahasti ei haasta haukka,
Niin tuskin mieltä on sulla, raukka.
Mä toivon joukossa poikien
On monta, jotk' yhä muistaa sen
Ja viskaa vanhaan tapahansa
Vain maahan murskaksi heikompansa.
Sen vasta mainitsen mieheksi,
Ken julma on sekä pelkuri,
Ja siitä myös tytöt parhain pitää,
Ken parhain kerskuvi, muista sitä.
Siis tapaa maailman noudata!
Kyll' elää lintusen laulutta.
Vaan kevätyhdistys yksistänsä
Tyhmyyttä on ihan tykkänänsä.
Yh kurjaa leikkiä kuitenki!
Saaliille käyn minä; hyvästi!