JOULUSATU.

    Sä tunsit Jäykkäsen kenties?
    Hän oli nuori herrasmies.
    Hän uljas, rikas, ylhäinen,
    Ja koti, vaimo herttainen
    Ja kaksi lasta hänellä,
    Ne Frits ja Alma nimeltä.
    Eiks onnekas hän? Totta kai.
    Ja jouluaattokin nyt sai.

    Vaan jotain, jotain kuitenkin
    Puutetta oli hälläkin:
    Ei muistanut hän onnessaan
    Turvaansa panna Jumalaan.
    Ei hällä pöytävieraana
    Jumalan sanaa, Kristusta
    Ei taivaan enkeliäkään
    Joul'yönä luona pöydän tään.

    Frits, Alma myös ties sadun sen,
    Mi sykkimään saa sydämmen
    Niin rikkahan kuin köyhänkin:
    Paikasta hyvän enkelin.
    "Nyt, isä, eikö sopisi
    Vieraaksi pyytää enkeli?"
    Niin nauroi herra Jäykkänen:
    "Kutsumme ensi jouluks sen."

    Ja ilta oli iloinen,
    Vaan entä herra Jäykkänen?
    Ah, sydän vast' on ihmeinen!
    Istuttiin pöydän äärehen:
    Kaikk' kaunista; kuus' valon soi;
    Vaan — puuro palaneena… voi!
    Rypistyi otsa Jäykkäsen,
    Tylysti pois hän työnsi sen.

    Pyys' vaimo: "anna anteeks, oi!
    Noin myöskin joskus käydä voi."
    Ja lapset lausui: "isämme,
    Miks suutut noin? oi, riemuitse!"
    Vaan mitä virkkoi herra tää?
    "Mua mielitäänkö myrkyttää?
    On häpeä ja syntikin,
    Jos moista ruokaa nauttisin!"

    Kuink! kävi! Ensi jouluna,
    Kun kuusi loisti kaikilla,
    Niin yksin Jäykkänen nyt vaan
    Pimeessä istui huoneessaan.
    Hän rikas, terve, nuorikin,
    Vaan yksinään hän kuitenkin:
    Haudassa nukkui puoliso,
    Lapsetkin siellä lepäs jo.

    Ja suljetussa huoneessaan
    Hänelle pöytä katetaan.
    Oivasti kaikki laitettu,
    Ei puuro pohjaan poltettu;
    Vaan nyt se oli polttava,
    Kun rakas käs' ei tarjoa!
    Ei vaimon, lasten ääniä,
    Ei kuusikaan niin vehreä.

    Hän karvain mielin seisomaan
    Nous' autiossa huoneessaan:
    "Pois viekää kurja ruoka tää!
    Se vasta pahoin myrkyttää.
    Väkeni miss' on? Heistä ken
    Nyt kattoi pöydän viidelle?
    Erotan hänet paikalla:
    Ei saavu mulle vieraita."

    Palvelja vanha vastasi:
    "Oi, herra, suokaa anteeksi!
    Häpeän erhetystäni;
    Mä katoin, kuten silloinki,
    Kun neljä istui pöydässä;
    Vaan tuota en mä ymmärrä,
    Kun joku muu, en tiedä ken,
    On kattanut sen viidellen."

    "No, olkoon!" virkkoi herra vaan;
    Niin kummaa tuns' hän tunnossaan.
    Hän istui pöydän äärehen
    Ja posken painoi kädellen,
    Ja istuissansa alkoivat
    Silmistä kyynelpisarat
    Tipahtaa, kunnes itkusta
    Hän oli juur'kuin sokea.

    Sai sairaaks mieli ylpeä,
    Pehmistyi sydän ynseä;
    Hän tyytymätön olleensa
    Parhaimpaan muisti riemuunsa,
    Havaitsi: kaikki lopun saa,
    Miss' ei ol' läsnä Jumalaa
    Suomassa iki rauhaa tään
    Maan lyhykäiseen elämään.

    Hän kauan, kauan istui näin.
    Vaan katsoessaan ylöspäin,
    Kas, paikat täynnä pöydässä!
    Siin' nauraa vaimo lempeä,
    Pien' Alma leikkii toimessaan,
    Viel' istuu Fritskin paikallaan;
    Vaan viidentenä istuvi
    Jumalan kaunis enkeli.

    Silmäänsä hieroi kurja mies:
    "Mä häijyn unen näin kenties,
    Ett' omaiseni menetin;
    Jumalan kiitos, heräsin!"
    — Vaan kuule! ääni hellä soi,
    Mi ihmisen ei olla voi;
    Niin helkkyi ääni enkelin
    Hopeakellon sävelin.

    "Et unta nähnyt; menetit
    Omaises. Vaan sä unhotit,
    Ett' täksi jouluks enkelin
    Sä pyysit nyt vuos' takaisin.
    Nyt saavuin, kuten pyysit sa.
    Edelläin kulki kuolema,
    Sä että oikein kernahan
    Mun luokses soisit saapuvan.

    "Katsoppa! Taivaan enkeli
    Ei saavu sille vieraaksi,
    Ken ylpeänä armahan
    Unohtaa Isän, Jumalan.
    Vieraaksi yksin saapuu tuo
    Vain sydämmestä nöyrän luo,
    Jon pöytään sana Jumalan
    Ja Kristus vieraaks suodahan.

    "Siks sydäntäsi ylpeää
    Jumala tahtoi pehmittää,
    Ei vihassa, vaan armossa,
    Sä että hurjast' onnesta
    Joutuisit Luojan jalkain luo:
    Niin enkelins Hän sulle suo.
    Ja heill' on riemu herttainen,
    Kun katuu, kääntyy syntinen.

    "Jos kanssa näiden seuraajain
    Sun luokses nyt saan jäädä vain,
    Olemme aina seuranas
    Niin riemussa kuin murheessas,
    Ja näkymättöminä me
    Sivullas yhä seisomme,
    Sua auttaen, ja viimeksi
    Luo Luojan viemme sielusi."

    Lopetti enkel' lausehen.
    Pöydässä istui Jäykkänen
    Murheisna ja myös riemuissaan;
    Vaan tuossa tuumiellessaan
    Ja muodonpiirteet rakkahat
    Tunteissaan — kas, niin kasvoivat
    Neljälle näille siivet jo:
    Ne haihtuivat kuin kuutamo.

    Siit' asti herra Jäykkänen
    Hyv' oli, nöyrä, herttainen.
    Köyhille soi hän hyvyyttään,
    Ol' rikas vain ja mielissään,
    Niin entistäänkin rikkaampi:
    Häll' oli luona enkeli
    Ja taivahassa tavara,
    Jot' aina lisäs Jumala.

    Tok', kun hän näki kauniita
    Ja riemuisia lapsia
    Ääressä joulukuusen, niin
    Hän vaipui tuumiin murheisiin;
    Sitt' antain heille namuja
    Hän lausui: "tänä iltana
    Ruoalle kanssain neljä saa,
    Vaan kutka on ne — arvatkaa!"