NÄHKÄÄS RATSASTAJAA!
Mä tiedän tarinan, jonka kaikkikin tietävät, vaikk'ei kukaan arvaa, mitä se merkitsee. Se on laulu, jota kaikki laulavat, vaan ei kukaan laula sitä loppuun asti. Sitä jo mummo lauloi pienenä ollessaan ja sitä kuunteli jo isoisä kyynärän pituisena; ja eilen vanha Doora sen vielä lauloi kaksvuotiselle pojalle. Ja hänen laulaessaan ratsasti pikku, poika hänen polvellaan niinkuin mies ratsullansa, ja hepo juoksi, vaan ei päässyt paikasta, eikä päässyt poikakaan sen etemmäksi. Mutta laulu ei ollut nykyajan lauluja, se oli muinaisajoilta; siinä oli iloa ja siinä oli murhetta, oli miekan kalsketta ja oli lapsen vienoa ääntä. Ja mitenkä olikaan, niin sydämmeni heltyi; mitä enemmän kuulin, sitä enemmän yhä kuuntelin; minä kapsahdin vanhalle Dooralle kaulaan ja pyysin häntä laulamaan uudestaan. Silloin Doora hymyili: siinä lienee muuta, paljo muuta kuin laulun sävel ja kuin lapsen leperrys! siinä asuu menneet ajat; ja jos tahdot kuulla, niin kyllä minä laulan; kuule nyt, nyt alkaa se laulu uudestaan:
Nähkääs ratsastajaa!…
Kerran, enemmän kuin viisi sataa vuotta sitte, oli pieni kuninkaanpoika. Hookan hän oli nimeltään ja kahdeksan vuotta vanha, kaunis ja valkoverinen, lempeän lempeät sinisilmät ja pehmoiset posket, punakat kuin omena.
Hänen isänsä Maunu-kuninkaan omana oli koko Ruotsin valtakunta ja koko Suomi, kaikki sen vuoret ja metsät, järvet ja meret, kaupungit ja kylät; hänellä oli monta laivaa ja urhollisia sotajoukkoja, muhkeita ritareja, välkkyviä miekkoja, sotaratsuja, jousia, keihäitä ja kiiltäviä sotapukuja. Oli siellä kuninkaan hovissa myöskin monta ylhäistä rouvaa ja suloisia neitosia; mutta kaunein ja muhkein kaikista oli kuninkaan puoliso Blanka-kuningatar, pikku Hookan-prinssin äiti. Hän istui kerran purpuraan puetussa huoneessaan kuninkaan linnassa, pikku prinssi sylissä. Poikanen ratsasti äitinsä polvella, niinkuin lapsilla on tapana, ja silloin lauloi kaunis kuningatar:
Nähkääs ratsastajaa!
Blankolla se ajaa.
Olihan se kauniisti tehty, että niin muhkea kuningatar tahtoi olla rakkaimman pikku poikasensa hevosena.
Ratsastaminen hyvin miellytti prinssiä. Hän oli mielihyvällä monesti katsellut, miten ritarit ja asemiehet ohjasivat korskuvia ratsujaan linnanpihaan tai ajaa lennättivät ulos portista, niin että kaviot säkenöivät. Hän oli kesällä istunut äitinsä vieressä kunnia-istuimella katselemassa suuria turnausleikkejä, joita pidettiin aituuksen sisässä. Siinä olivat kreivit ja herttuat ratsastaneet vastakkain, pitkät keihäät ojossa; torvet pärisivät, höyhentöyhdöt häilyivät hatuissa, hevoset hirnuivat ja tomupilvessä kupertui ritareja toinen toisensa päälle avaralla kentällä, joka oli lipuilla koristeltu. Sitä ei prinssi Hookan voinut unhottaa; hän oli niin monesti uneksinut kerran pääsevänsä hänkin istumaan ratsun selkään ja saavansa miekan, haarniskan ja kannukset, niinkuin muillakin kuninkaanpojilla oli. Ja silloin hän tahtoi ratsastaa kauas, kauas pois, maailman ympäri, urhotöihin ja seikkailuihin! Sentähden kun hän siinä ratsasti äitinsä polvella, alkoivat hänen kauniit silmänsä loistaa, ja kun äiti lauloi:
Nähkääs ratsastajaa!
Blankalla se ajaa;
niin poika lapselliseen tapaansa kysyi:
Mihin ratsu rientää?
Sepä kysymys! Kenties hän odotteli äitin vastaavan: turnausleikkeihin, taikka: tuonne pyhälle maalle, jonne niin moni urhollinen ritari on ratsastanut edeltä, vaikk'ei moni ole sieltä palannut. Vai aikoiko hän ratsastaa Suomen synkkiin metsiin, joissa hänen isoisänsä isoisä kuuluisa Birger Jaarli oli ennen muinoin taistellut noitia ja pakanoita vastaan? Mutta hänen äitillään kuningattarella oli muuta mielessä; hän oli viisas kuningatar, ja hän mietti, mitenkä pikku prinssi oli kerran saava uusia maita ja valtakuntia aivan ilman miekan iskua. Siispä kun poikanen kysyi:
Mihin ratsu rientää?
niin äiti käänti hänen pikku päätään taapäin, suuteli häntä ja lauloi:
Kosimaan sun vievä
On se neitiä sievää.
Oli sievä pikku neiti, jota kuningatar ajatteli, ja se neiti makasi vielä kätkyessä. Mutta hänpä olikin morsian, jota kannatti ajatella, sillä hän oli kuninkaan tytär ja sitä paitsi mahtavan valtakunnan perijä. Sen tiesi kuningatar, vaan ei pikku prinssi. Kun kuningatar lauloi:
Kosimaan sun vievä
On se neittä sievää,
kysyi poika vain:
Mikä nimi armaan?
Niin, se oli suuri salaisuus. Kuningatar ei olisi mistään hinnasta ilmaissut sitä kellekään kammarirouvalle, munkille eikä ritarille, eipä edes puolisollensakaan kuninkaalle. Sillä hänen ajatuksensa tarkoittivat kokonaista kuningaskuntaa, eikä sitä sovi kertoa kaikille lörpöttelijöille. Saattoipa muutenkin tulla vaikeaksi semmoisen morsiamen saaminen: sinne saattoi kyllä karttua kosijoita joka ilmansuunnalta. Vaan kuitenkin, kun prinssi niin viattomasti kysyi:
Mikä nimi armaan?
ei kuningatar voinut hillitä äitinsydäntänsä, vaan taivutti prinssin kiharaisen pään syliinsä, peitti hänen molemmat silmänsä ja kuiskasi:
Margareetta varmaan.
Niin se oli. Margareetta oli Tanskan kuninkaan Valdemarin tytär ja kruunun perijä. Hänet piti prinssi Hookanin kerran saada morsiameksensa ja hänen kanssansa koko Tanskan valtakunta. Sen tulevaisuusajatuksen tahtoi viisas Blanka-kuningatar ikäänkuin laulaa pojan sydämmeen jo hänen pienenä ollessaan, että hän mieheksi vartuttuaan panisi sen toimeen. Prinssi Hookanin piti kerran kantaman päässänsä Ruotsin, Norjan ja Tanskan kaikkia kruunuja. Sentähden hän vielä kerran suuteli poikaa ja kuiskasi vielä kerran puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan:
Margareetta varmaan.
Samassa astui Maunu-kuningas kuningattaren huoneesen ja hänen jäljissään tuli kaksi kammarirouvaa, jotka olivat kuningatarta palvelemassa. Kuningas rakasti kauniita lauluja, ja ilokseen hän kuunteli kuningattaren laulua. Ja kun hän nyt tullessaan kuuli kuningattaren laulavan, vaan ei kuullut sanoja, kysyi hän, mikä laulu se oli.
Kuningatar Blankalla, kuten jo sanottiin, ei ollut halua ilmaista tulevaisuusaikeitaan kuninkaalle, joka ei juuri osannut pitää asioita salassa, ja vielä vähemmin hän niitä halusi ilmaista kammarirouville. Niinpä hän vastasi laulaneensa vain lasten leperrystä pikku poikaselleen.
"Laulakaapas se kuitenkin vielä kerran", sanoi kuningas. "Minusta se oli kaunis laulu."
"Se on hullunkurinen", sanoi kuningatar. "Siinä puhutaan, miten eräs nuori ritari kosii hovineitoa, ja alussa kävi hyvin, vaan viimein huonosti. Tahdotteko, kuninkaallinen majesteetti, kuulla lopun?"
"Tahdon kyllä, laulakaa vain!" kehoitti kuningas. Kuningatar lauloi:
Hovihin kun saapui hän
Muut kaikki oli poissa,
Vaan vanha akka koissa…
"Sepä lienee tuntunut nuoresta ritarista oikein kiusalliselta", virkkoi kuningas. "No, mitä se vanha lohikäärme teki, joka kotoa vartioitsi?"
… Tytärtään
Kehräämään
Hän neuvoi rohdinlankaa.
"Vai niin, olipahan siellä kuitenkin nuorikin tytär kotona. No, mitenkä sitte kävi?" kysyi kuningas.
Kehrää, kehrää tyttöni!
Huomenna saapuu sulhosi.
Maunu-kuningas nauroi. "Kas vain! Akka tahtoi huvittaa tytärtään, ett'ei työ tuntuisi liian ikävältä. Kuinkas sitte kävi?"
Kehrätessään
Siin itkikin hän…
"Voi pikku raukkaa!"
Vaan sulho ei tullut ensinkään.
"Sehän oli hyvin liikuttavaa", sanoi kuningas. "Vai ei se sulho tullut ensinkään."
Vuotta kun vieri toista,
Tuli se kullasta loistain…
"Ahah, sen kyllä luulin", sanoi kuningas. "Muuten olisikin ollut perin surullista. No, sittehän oli, niinkuin olla pitikin. Vai eikö nuori ritari saanut sydänkäpystänsä?"
Ei kenkään käsitä moista,
lauloi kuningatar, ja siihen se laulu loppui.
"Mitä sillä tarkoitat, rakkahin kuningattareni?" kysyi kuningas.
"Minusta laulu oli kyllin selvä."
"Herrani ja kuninkaani", vastasi Blanka-kuningatar, "tavallisesti on tämmöisissä lauluissa aina jotakin, joka jää arvattavaksi. Ja se se juuri onkin asian sukkela puoli."
"Kyllä kai!" sanoi kuningas. "Ikäänkuin ei tuosta ymmärrettäisi, että siinä tuli muhkeat häät. Kiitos laulusta, kyllä se oli huvittava. Ja nyt minä otan pikku Hookanin kanssani; hänen pitää oppiman ratsastamaan muillakin hevosilla kuin äitinsä polvella. Lähdetkö minun kanssani tallimestarin luo, pikku renki?"
"Lähden, lähden", sanoi poika, hypähti isänsä syliin, ja siihen ne unohtuivat Margareetat ja koko laulut.
* * * * *
Kuningas Valdemarin tytär Margareetta kasvoi isänsä kodissa Tanskassa viisaaksi pikku prinsessaksi, jolla oli vilkkaat mustat silmät ja reipas mieli. Jo kuuden vuoden ijässä oli hänellä monta kosijaa, jotka kaiketi enemmän ajattelivat Tanskan kruunua kuin pikku prinsessaa. Se, mikä ennen oli salaisuus, oli nyt kaikille tiettynä, sillä ritareja ja neuvosherroja ratsasteli Ruotsin ja Tanskan kuninkaallisten hovien väliä neuvottelemassa prinssin ja prinsessan liitosta. Välistä oli kihlaus sovittuna, sitte se purjettiin ja sitte taas sovittiin uudelleen. Kymmenen vuoden ijässä Margareetta tuskin tiesi itsekään, oliko hän kihloissa vai eikö; ylhäiset herrat eivät viitsineet kysyä täyskasvuistenkaan morsianten mieltä, mitäpä sitte lasten. Pikku Margareetasta oli hupaista, että häntä niin tavoiteltiin, mutta vielä hupaisempaa oli hänestä vedellä vanhoja neuvosherroja parrasta, kun he tulivat hänen isänsä luo kosinta-asioille. Ja silloin prinsessan ankara hovirouva Mertta antoi Margareetalle vitsaa; sillä siihen aikaan oli vielä tapana antaa myöskin prinsseille ja prinsessoille vitsaa, milloin olivat vallattomat.
Yhdentoista vuoden ijässä läksi Margareetta kauniina kesäaamuna lapsuutensa ystävän Ingegerd Knuutintyttären kanssa leikkimään isänsä linnan puistoon, joka oli meren rannalla. Valkoisia purjeita näkyi ulapalla, ja molempia lapsia huvitti litteiden kivien heitteleminen pitkin vedenpintaa, että saivat "voileipiä".
"Nyt leikimme niin", sanoi Margareetta, "että minä heitän yhden kiven kullekin kosijalleni, ja kenen kivellä tulee enin voileipiä, hänet minä otan."
"Niitä kiviä tulee paljo", sanoi Ingegerd. "Minä toivoisin, että
Ruotsin ja Norjan prinssi Hookan saisi enimmän voileipiä."
"Saammepahan nähdä, miten sukkela hän on", sanoi prinsessa nauraen. "Nyt minä heitän Meklenburgin kreivin. No, se upposi paikalla, hän saa heti rukkaset. Kuka sitte?"
"Brandenbnrgin rajakreivi."
"Kas niin! Brandenburgin rajakreivillä sain yhden voileivän; siitä en tule kylläiseksi. Kuka sitte?"
"Holsteinin herttua."
"Olkoon menneeksi herttua punatukkineen. Kolme voileipää! Pitänee tästä ruveta herttuattareksi. Kuka sitte?"
"Flanderin kreivi."
"Häh! Flander upposi. Onko vielä ketä?"
"On Saksin prinssi."
"Hänkö, jonka nenä on melkein halki miekan iskusta? — Jopahan! Hänellä sain neljä voileipää. Jo nyt riittää, Ingegerd. Eihän millään voi saada enempää."
"Koetahan vielä; ehkäpä tästä löytyy joku." Ja Ingegerd valitsi oikein hyvän litteän kiven.
"Älä luulekaan, että prinssi Hookan koskaan saa edes minun pikku sormeanikaan", sanoi Margareetta nauraen ja pyörähtäen korkeilla punaisilla kannoillaan sekä heittäen vallattomasti kiven, katsomatta sinne päinkään. Mutta Hookan teki kuusi voileipää.
"Äh", huusivat molemmat tytöt yht'aikaa.
Silloin rapisi lehdikossa ja nuori, muhkea ritari ratsasti puistoon, ja hänen kanssansa kullasta ja purpurasta loistavia asemiehiä. Hänen haarniskansa välkkyi auringonpaisteessa ja valkoinen höyhentöyhtö häilyi vienossa kesätuulessa. Hän hypähti ratsunsa seljästä maahan, astui kohteliaasti tyttöjen luo, laskeutui toiselle polvelleen Margareetan eteen ja sanoi:
"Kaikkein suloisin neiti, minä olen tullut maiden ja merien yli
osoittamaan teille ritarillista kunnioitustani. Minä olen prinssi
Hookan, ja teidän korkean isänne suostumuksella lasken Ruotsin ja
Norjan kruunut teidän jalkainne juureen."
Margareetta punastui näistä sanoista, niinkuin olisi jo ollut kuudentoista ijässä. Mutta koska hän todella vasta oli täyttänyt yksitoista, rohkasihe hän pian ja sanoi:
"Sinäkö se teit kuusi voileipää?"
Prinssi Hookan ei oikein tiennyt, mitä hänen piti vastata niin hullunkuriseen kysymykseen, jonka kuuli kuninkaallisen morsiamensa huulilta; mutta huomaten hänen säihkyvistä silmistään, ett'ei hän suinkaan ollut niin ymmärtämätön, kuin oli olevinaan, sanoi hän:
"En kuutta voileipää, jalo neiti, vaan kuusi kruunua minä tahtoisin voivani tarjota teille, jos vain sallisitte minun panna tämän sormuksen sormeenne." Ja hän painoi arvaamattoman kalliin timanttisormuksen morsiamen pienoiseen sormeen.
Neiti Margareetta salli sen estelemättä tapahtua, sillä syystä kyllä oli nuori prinssi hänen mielestänsä suloisin sulhanen, kuin hän saattoi toivoa. Mutta niin ilman mitään hän ei tahtonut antautua. Hän päästi sormuksen sormestaan, oli katselevinaan sitä hyvin tarkkaan ja sanoi: "Onko tuo harmaata kiveä, tuo tuossa?"
"Ei, korkeasukuinen neiti", sanoi prinssi, "se on Indiasta tuotu timantti."
"Jospa se olisi harmaata kiveä, niin saisin vielä kerran koettaa onneani", sanoi neiti. Ja samalla hän pyörähti ja viskasi sormuksen niin kauas mereen, kuin jaksoi. "Näetkös", sanoi hän, "ei tehnyt yhtään voileipää!"
"Ei tehnyt sentähden, että se niin vastahakoisesti luiskahti sormestanne", vastasi prinssi osoittamatta vähääkään kummastusta. "Mutta", jatkoi hän, "jos sallitte, niin koetanpahan tällä." Ja hän päästi suuren kultametaljin, joka hänellä riippui ritarivitjoissa haarniskan päällä, ja viskasi voimakkaasti sen pitkin kirkasta merenpintaa. Raskas kultaraha hyppeli hyppelemistään, kunnes viimein painui; voitiin lukea kahdeksan voileipää.
Silloin ojensi neiti Margareetta kätensä prinssi Hookanille, sanoen:
"Et sinä varsin huonosti viskaa! Tulevalla kerralla viskelemme kruunuja."
Muutamien viikkojen kuluttua olivat prinssi Hookanin ja neiti Margareetan häät. Ja suuret ja muhkeat ne häät olivat, niitä vietettiin yli koko Tanskan valtakunnan; turnausleikkejä ja kilpa-ajoja pidettiin, juotiin viiniä kaivoista ja paistettiin kokonaisia härkiä. Mutta hääiltana sai morsian Mertta-rouvalta vitsaa, kun puri sulhastansa suudellessa.
Margareetta lähetettiin jonkun ajan kuluttua prinssi Hookanin kanssa Norjaan sen maan kuningattareksi. Mertta-rouva ja vitsa läksivät mukaan pitämään yhä edelleenkin kuningatarta kurissa. Hyvää se lienee vaikuttanutkin, sillä kun neiti Margareetta kasvoi ja vaurastui järkevämmäksi, tuli hänestä viisain ja uljain kuningatar, kuin koskaan on pitänyt kruunua Pohjolassa.
Kahdeksan vuoden kuluttua häistä toivat keijukaiset kuningatar Margareetalle pikku prinssin, jolle pantiin nimeksi Olavi. Hän oli lempeä ja sinisilmäinen; ratsastaminen häntäkin hyvin huvitti.
Kerran istui Olavi-prinssi äitinsä polvella, ja äiti lauloi hänelle tanskalaista laulua, miten ritari Niilo Ebbesen surmasi talonpoikain kiduttajan kreivi Gertin. Mutta kuningatar Margareetan ääni oli karkea eikä niin kaunis kuin kuningatar Blankan.
Kuningas Hookan tuli sisään ja kuunteli vähän aikaa laulua. Silloin johtui hänelle mieleen oman äitinsä ratsulaulu, ja hän pyysi pojan polvelleen.
"Niin laula sinä", sanoi kuningatar. "Minussa ja minun äänessäni onkin enempi rautaa kuin sinussa." Hookan-kuningas lauloi:
Nähkääs ratsastajaa!
Blankalla se ajaa.
"Se oli sinun äitisi", sanoi kuningatar.
"Oli", sanoi kuningas ja lauloi edelleen.
Mihin ratsu rientää?
Kosimaan sun vievä
On se neittä sievää.
Mikä nimi armaan?
Margareetta varmaan.
"Se olin minä", sanoi kuningatar.
"En tiedä, ymmärrätkö laulun loppupuolta", sanoi kuningas, "se laulettiinkin vain alun hämmentämiseksi:
"Hovihin kun saapui hän,
Muut kaikki oli poissa,
Vaan vanha akka koissa."
"No, sen voit jättää laulamatta", arveli kuningatar. "Mutta miten oli loppu?"
"Vaan sulho ei tullut ensinkään",
"Tulipahan", sanoi kuningatar Margareetta.
"Niin, tulipa kuitenkin", myönsi Hookan-kuningas.
Ja sekä kuningas että kuningatar nauroi. Pikku Olavi-prinssi ratsasti maailmaan isänsä polvella, niinkuin isä oli ratsastanut äitinsä polvella. Heistä kaikista olisi paljokin kertomista, mutta tämä riittää laulusta. Senhän tuntee joka lapsi vielä tänäkin päivänä, mutta monikaan ei tiedä, kenestä se ensi kerran laulettiin. Pikku poika, joka nyt ratsastaa polvella, ei tunne enää Hookan-prinssiä, joka ratsasti kosimaan, eikä pikku tyttö, joka laulaa nukelleen Margareetasta, enää tiedä, kuka se laulun Margareetta oli. Kuninkaat, kuningattaret, prinssit ja prinsessat kuolevat, niinkuin muutkin ihmiset; mutta kauniit ja iloiset laulut eivät kuole; ne ratsastavat sävelten siivillä ajasta aikaan.
