KEDON KUKKIEN LAULU.

    Me kainoja, pienoja, heikkoja vaan,
    Toki vaalivi meit' Isä taivahan, maan.
    Hänen vehreän kesk'kesähuonehens me,
    Hänen niittynsä, laaksonsa kaunistamme.

    Tapa meillä ei kehrätä, neuloakaan,
    Uus on toki meill' yhä vaatetus vaan.
    Niin loistanut ei jalo Salomokaan
    Kuin meistä yks pieni, jot' tallaellaan.

    Maailmassa köyhänä kärsiä saa;
    Hyvä, voimakas Herra tok' niin asettaa,
    Ett' on pian haihtuva suurellisuus,
    Vaan kestävi halpa ja viattomuus.

    Mist' tunturin honkia suurempina
    Näin värejä saisimme hohtavia
    Ja tuoksua herttaista niin kuni tuo,
    Jota laaksojen kukkivien tomu suo?

    Meill' on maja halpa ja alhainen näin,
    Vaan latvamme nostamme taivasta päin.
    Se suo valon myös alas loukkohon niin
    Kuin tunturin otsihin korkeampiin.

    Me laulaen kiitämme myös Jumalaa
    Niinkuin hovit metsien, jotk' humajaa.
    Hän kuulevi pyyntömme hiljaiset
    Niinkuin ukon pauhinat juhlalliset.

    Jumalassa me emmekö riemuita vois?
    Puvustamme ei erkane lehtinen pois
    Hänen tahtomattaan; jyvä pienosinkaan
    Isän tahdotta ei tule mullaksi maan.

    Rakas, pienonen pilttinen, kiehkurahaps,
    Jumalan kevätkukka, sä Jumalan laps
    Ole ainian; kevähäs vaikk' ohi on,
    Ole Luojasi laps, kuni me, viaton!