PEKAN SEIKKAILUT.

(Nälkävuonna, keväällä 1868.)

    Ken on tuo poika murheeton,
    Mi kulkee tuolla tiellä?
    Se reipas Pekka itse on;
    Kas, hän ei nolomiellä.
    Hänestä kulkee huhuja
    — Sen syy, jos puhun valhetta:
        — Hoo, virkkoi Pekka.

Hän oli köyhä poika, jolla ei ollut isää eikä äitiä, ja häntä oli kasvatettu sukulaistensa luona niin kauan, kun heillä oli hänelle leipää antaa. Mutta tuli suuri katovuosi maahan, sukulaiset itse köyhtyivät ja sanoivat Pekalle:

    Nyt loppui leipä viimeinen,
    Eik' yhtään rahaa meillä.
    Sun täytyy leipäs, poikanen,
    Ansaita mieron teillä.
    Saat selkääs, Pekka, pussin tään,
    Ja sinäkin käy kerjäämään!
        — Hoo, virkkoi Pekka.

Ja hän otti pussin, sulloi sen täyteen sammalia metsänrinteestä ja läksi ulos avaraan maailmaan. Eipä hän etäälle ehtinyt, ennenkuin hänelle tuli vastaan nälkäinen susi, näytti julmaa kitaansa ja sanoi:

    Sinusta oivan paistin saan.
    Mä olen Näljänhätä,
    Käyn kelmeänä kautta maan,
    En henkiin hevin jätä.
    Varroppa, nyt ei toivoa;
    Mä syön sun heti paikalla!
        — Hoo, virkkoi Pekka.

Mutta kun susi aukasi kitansa, niin Pekka viskasi siihen sammalet ja juoksi tiehensä. Sitte hän otti pussinsa täyteen vettä (sillä se oli vedenpitävä) ja astui edelleen. Ei hän pitkälle päässyt, kun tuli vastaan takkuinen karhu, jonka silmät leimusivat, ja karhu sanoi hänelle:

    Tervekkö tänä vuonnakin
    Sä vehnäleivän lailla?
    Mä Tauti olen, kuljeksin
    Ja toimin näillä mailla:
    Lyön maahan vanhan, nuorenkin,
    Ja, katso, nyt lyön sinutkin!
        — Hoo, virkkoi Pekka.

Samassa nosti karhu mahtavan käpälänsä; mutta Pekka heitti sille kylmää vettä selkään ja juoksi tiehensä. Sitte hän katkoi pussinsa täyteen koivun vitsoja ja astuskeli edelleen, vaan jo vähän matkan päässä näki nälkäytyneen härjän tien vieressä loikovan ja heiniä päivänpaisteessa pureksivan. Härkä sanoi hänelle:

    Miks käydä viitsit ollenkaan?
    On puuhas turha aivan.
    Mä Laiskuus olen, nautin vaan
    Ja hylkään kaiken vaivan.
    En jaksa tulla luoksesi;
    Käy tänne puskeakseni!
        — Hoo, virkkoi Pekka.

Ja hän otti koivun vitsat pussista ja antoi härjälle niin oivallisen selkäsaunan, että härkä lähti pakoon, minkä suinkin pääsi. Pekka poimi sitte kiviä pussiin ja astui edelleen. Kuljettuaan kappaleen matkaa tapasi hän ketun, joka sanoi hänelle:

    Miks kerjäät leipäs, narri, noin?
    Varasta se tai ryöstä!
    Mä olen Kavaluus ja voin
    Niin hyvin muiden työstä.
    Käy, pidä kiinni hännästäin,
    Ja kaikki käy kuin tanssi näin.
        — Hoo, virkkoi Pekka.

Ja hän otti kivet pussista ja viskeli niillä kettua, niin että sillä korvat soivat. Kettu livisti käpälämäkeen aika hojakkaa, ja Pekka nauroi niin, ett'ei muistanut mitään pussiinsa poimia. Kun hän sitte astui kotvasen, tuli vastaan leijona, joka hänelle sanoi:

    Minussa näet Kohtalon,
    Mi kurjan henkes hukkaa.
    Mik' oikeus sun elää on?
    Mult' elos kerjää, rukka!
    Sä muuten, orja sattuman,
    Saat vilu-, nälkäkuoleman.
        — Hoo, virkkoi Pekka.

Hän heitti pussin, tarttui leijonan tuuheaan harjaan ja alkoi painiskella. Sepä oli ponnistelua se. Ylpeä leijona kiljui niin, että vuoret vapisivat, ja kohotti hirveän käpälänsä, kaataakseen Pekan maahan. Pianpa olisi hänestä loppu tullut. Mutta voima maan päällä rakastaa säikähtymätöntä uljuutta, ja leijona rupesi ystävälliseksi Pekalle. Huolimatta häntä ruhjoa otti se hänet kuin lapsen syliinsä ja sanoi:

    Ken vastaan kovaa onnea
    Jalosti käydä koittaa,
    Hänelle annan voimia,
    Niin hädän voi hän voittaa.
    Siis elä! Maalles voiton suon;
    Sen onnen moiset pojat luo.
        — Hoo, virkkoi Pekka.