TÄHTISILMÄ.

Olipa kerran pikku lapsi, joka nukkui lumikinoksessa. Miksi nukkui hän siinä? Siksi, että oli siihen pudonnut.

Jouluiltana se oli. Lappalainen ajeli porollansa autioilla tuntureilla ja jäljestä ajoi eukko toisella porolla. Lumi kimalteli, revontulet räiskyivät, ja tähdet loistivat kirkkaina taivaalla. Lappalaisesta tuntui matka juhlalliselta ja hän katsahti aina eukkoonsa, joka ajoi toisessa pienessä pulkassa. Porot eivät näet voi vetää enempää kuin yhden kerrallansa. Eukolla oli sylissä pikku lapsensa. Hän oli käärinyt sen paksuun, poronnahkaiseen peskiin; mutta poroa hän ei voinut hyvin ohjata, kun piteli lasta sylissään.

Kun he olivat tulleet vuoren korkeimmalle kohdalle ja alkoivat alaspäin ajella, kohtasivat he susia. Niitä oli suuri lauma, poroja vainoamassa, niinkuin niitä usein talvella Lapissa nähdään. Sudet eivät olleet nyt poroja kynsiinsä saaneet, ne ulvoivat nälissänsä ja rupesivat seuraamaan lappalaisukkoa ja hänen eukkoansa.

Kun porot sen huomasivat, rupesivat he harppaamaan, minkä vain jaksoivat ja laukkasivat tunturin kuvetta alas niin kovalla vauhdilla, että pulkat lentelivät sinne tänne ja pyörivät monta kertaa ympäri lumikinoksissa.

Mutta lappalainen ja hänen eukkonsa olivat tottuneet tuohon, he pysyivät pulkissansa, vaikka kuulo ja näkökin olisi heiltä mennyt tässä kyydissä. Näin eteenpäin riennettäessä pudottikin lappalaiseukko lapsensa lumeen. Turhaan huusi hän ja koetti poroa seisauttaa; poro tiesi susien olevan jo aivan kantapäillä, liputti korviansa ja juoksi niin kovasti, että jalat naksoivat, ihan kuin pähkinät, kun niitä särjetään. Hetken kuluttua olivat porot ja pulkat jo etäällä.

Lapsukainen lepäsi nyt hangella, peskiinsä käärittynä tarkastellen tähtiä. Tuokiossa olivat sudet hänen luonaan. Hän ei itkenyt eikä liikkunut, katsoi vaan. Ja pikku lasten viattomilla silmillä on ihmeteltävä voima. Nälkäiset pedot seisahtuivat vauhdissansa eivätkä uskaltaneet lapseen koskea. Vähän aikaa seisoivat he aivan hiljaa, hämmästyneinä katsellen. Sitte läksivät he käpälämäkeen porojen jälkiä myöten, metsästystä jatkamaan.

Lapsi oli nyt aivan yksin suuressa, autiossa erämaassa, talviyönä lumessa. Hän katseli tähtiä ja tähdet katselivat häntä, ja niin tulivat he ystävyksiksi. Nuo äärettömän suuret, lukemattomat, kauniit auringot, jotka etäisyydestä yön taivaalta loistavat, näkyivät armahtavan turvatonta maan lasta, joka lumessa lepäsi. Ja kun ne katselivat lapseen ja lapsi katseli niihin, niin jäi tähtien valoa pienokaisen silmiin. Kuitenkin olisi hän kohta paleltunut kuoliaaksi, jos ei Jumala olisi niin asettanut, että toinen matkustaja tuli samaa tietä erämaahan. Se oli suomalainen uudisasukas, kotoisin Inarista. Hän oli paluumatkalla Vesisaarelta, josta oli ollut hakemassa jouluksi suoloja ja jauhoja. Lapsen löysi hän ja otti rekeensä.

Joulu-aamuna tuli uudistalolainen kotiinsa juuri, kun Inarin kirkon kellot kutsuivat aamukirkkoon. Heti vei hän lapsen tupaan ja antoi sen vaimollensa.

"Tässä on sinulle joululahja, Liisa", sanoi hän pyyhkien huurua ruskeista kiharoistaan. Ja sitten hän kertoi, kuinka hän oli lapsen löytänyt.

Uudistalolaisen vaimo otti lapsen, irroitti nahkaisen puvun pois ja antoi hänelle lämmintä maitoa.

"Jumala on lähettänyt sinut meille, lapsi raukka", sanoi hän. "Miksi minua noin katselet? Ell'ei sinulla ole isää eikä äitiä, niin on Simo Sorsa oleva isäsi ja minä olen äitisi, ja sinä olet oleva meidän lapsemme. Simmu, Palte ja Matti tulevat varmaan iloisiksi, kun saavat sisaren, sillä sinähän olet tyttö. Oletkohan sinä edes kristityksi kastettu?"

"Siihen ei ole luottamista", arveli uudistalolainen Simo Sorsa.

Lappalaisilla on pitkä matka kirkolle, sentähden säästävät he lastensa kastetta, kunnes lapset tulevat vanhemmiksi. Silloin ajavat lapset itse papin luo, ottavat pappia kädestä ja sanovat "amen", kun hän on heidät kastanut. "Koska nyt on aamukirkko, on parasta, että viemme lapsen heti kastettavaksi", sanoi Simo.

Vaimosta oli tämä neuvo hyvä, ja niin kastettiin löytölapsi ja hän sai kasvatusäitin nimen: Elisahet. Pappi kummasteli, kuinka lapsen silmät loistivat aivan kuin tähdet, ja sanoi leikillisesti: "Tähtisilmä pitäisi nimesi olla eikä Elisabet."

Uudistalolaisen vaimosta ei tämä puhe ollut kristillistä, ja hän kertoi sen miehellensä. Mutta Simo Sorsa oli huomannut saman kuin pappikin ja arveli, että toinen nimi on yhtä hyvä kuin toinenkin. "Mitä nyt?" sanoi vaimo. "Ethän vain luule lasta loihtijaksi, koska hän on Lapin lapsi, ja lappalaiset ovat loihtijoita? Simmulla ja Paltella ja Matilla, niin, niillä kyllä on yhtä kauniit harmaat silmät, kuin hänellä ruskeat, ja jos tahdot tytölle liikanimen antaa, niin olkoon se 'kissansilmä', voihan sekin olla yhtä hyvä."

Uudistalolainen ei tahtonut suututtaa vaimoansa, ja oli unohtavinaan uuden nimen, mutta tieto papin sanoista levisi ympäri lähiseudun ja siitä päivästä rupesivat naapurit sanomaan Simo Sorsan löytölasta Tähtisilmäksi.

Tyttö kasvoi kolmen kasvattiveljensä seurassa, ja hänestä tuli yhtä hoikka ja solakka kuin pojista tuli paksut ja jykevät. Hänellä oli ruskeat silmät ja musta tukka, jommoisia on harvoilla Lapin lapsilla. Mutta Lapin lapset ovat joskus kiivaita ja itsekkäitä kuin neekerilapset, mutta Tähtisilmä oli aina rauhallinen, säyseä ja hiljainen. Lapset sopivat hyvin keskenänsä, paitsi pojat, jotka vaihteen vuoksi joskus olivat tukkanuottasilla. Uudistalolainen ja hänen vaimonsa rakastivat näitä kaikkia. Asiat onnistuivat hyvin kaikin puolin, eikä kukaan äiti eikä isä enää kysynyt Tähtisilmää. Lappalainen eukkoineen ei voinut muuta uskoa, kuin että sudet olivat syöneet heidän pienen lapsensa.

Tähtisilmä oli vasta kolmannella, kun hänen kasvatusäitinsä alkoi huomata hänessä jotakin käsittämätöntä. Lapsen silmissä oli kummallinen voima, jota ei kukaan rohjennut vastustaa. Hän ei koskaan puolustanut itseänsä, kun pikkupojat hänelle pahaa tekivät: hän katsoi vain heihin, ja heti tekivät he mitä voivat, ollaksensa hänelle mieliksi. Musta kissa ei voinut katsoa häneen; talon koira, ruskea, pörhökarvainen Kettu, herkesi heti haukkumasta ja murisemasta, kun Tähtisilmä vain sitä silmäili. Kasvatusäiti luuli näkevänsä tytön silmien kiiluvan pimeässä. Eräänä päivänä oli kova myrsky, ja kun Tähtisilmä meni portaille, näytti tosiaankin melkein kuin hän olisi myrskyn asettanut, sillä muutamissa hetkissä tuli aivan tyyni.

Paljon kyllä uudistalolaisen vaimo piti lapsesta, mutta tällaista hän ei voinut kärsiä.

"Älä katso minuun", sanoi hän joskus rauhattomasti pienokaiselle.
"Näyttääpä siltä kuin sinä luulottelisit voivasi katsoa sydämmeeni!"

Tähtisilmä tuli alakuloiseksi ja murheelliseksi; hän ei käsittänyt asiaa, vaan sen hän näki, että hänen hyvä äitinsä oli suuttunut. Silloin taputteli kasvatusäiti ystävällisesti häntä poskelle ja sanoi: "älä itke, Liisuseni, ethän sinä sille voi mitään, että olet Lapin lapsi."

Eräänä päivänä kun Tähtisilmä jo oli kolmivuotinen, istui uudistalolaisen vaimo rukkinsa ääressä ajatellen miestänsä, joka taas oli matkoilla. Silloin sattui hän muistamaan, että hänen hevosensa vasemmasta takajalasta oli kenkä pudonnut. Tähtisilmä istui nurkassa ja oli ajavinaan hevosella, hän piti, näet, penkkiä hevosena; mutta yht'äkkiä sanoi hän penkille: "äiti miettii, että sinulta on pudonnut kenkä vasemmasta takajalasta."

Uudistalolaisen vaimo seisautti rukkinsa ja sanoi kummastuneena: "mistä sinä sen tiedät?"

"Liisa pikku näki sen", vastasi Tähtisilmä. Kasvatusäiti ei ollut tätä huomaavinaankaan, vaikka hänellä kuitenkin oli paha mieli. Nyt päätti hän ruveta tarkastamaan pikku kasvattiansa. Muutamia päiviä sen jälkeen oli eräs matkamies tuvassa yötä. Aamusella huomasi emäntä sormuksensa pöydältä kadonneen. Miestä epäiltiin ja hänen vaatteensa tarkastettiin, mutta sormusta ei löytynyt. Silloin heräsi Tähtisilmä, katsoi kummastuen mieheen ja sanoi: "hänellä on sormus suussa!"

Siellä olikin sormus. Mies ajettiin pois, mutta vieläkään ei uudistalolaisen vaimo ollut huomaavinansa mitään. Kului vähän aikaa. Palte tuli tuhkarokkoon ja pappi tuli lasta katsomaan, sillä hän oli vähän lääketiedettäkin tutkinut. Äidillä oli pari tuoretta lohta aitassa ja hän mietti: "antaisinkohan papille pienemmän taikka suuremman lohen? Luulenpa pienessäkin olevan kylliksi."

Tähtisilmä istui nurkassa; hänellä oli havuluuta sylissä, ja se oli olevinaan kipeä. Vasta oli olevinaan pappi ja Tähtisilmä sanoi vastalle: "Annanko minä nyt sinulle pienen taikka suuren lohen? Luulenpa, että pienessäkin on kylliksi."

Kasvatusäiti kuuli tämän ja jokainen sana pisti kuin neula hänen sydämmeensä. Papin mentyä ei hän enää voinut hillitä vihaansa, vaan sanoi Tähtisilmälle: "Nyt näen, ett'ei velhous koskaan sinusta eroa, Lapin penikka! Sentähden et saakaan enää tästä lähtien katsella minua velhoavilla silmilläsi. Permannon alla kuopassa saat asua ja kerran päivässä saat tulla tänne tupaan syömään, mutta silloinkin peitetään silmäsi paksulla huivilla, niin ett'et näe ihmisiä, ennenkuin tuo ilkeä voima on sinusta kadonnut." Tämä ei ollut hyvin tehty pienelle lapsi raukalle, joka ei ollut kellekään pahaa tehnyt. Mutta uudistalolaisen vaimo oli taikauskoinen, niinkuin moni muu hänenlaisensa, ja luuli aivan toden teolla lappalaisten voivan velhota. Hän sulki sentähden Tähtisilmän pimeään kuoppaan permannon alle. Ruokaa, vaatteita ja leposijaa sai lapsi kyllä, ett'ei hänen tarvinnut nälkää nähdä eikä paleltua. Tähtisilmällä oli kaikkea paitsi vapautta, rakkautta, ihmisten seuraa ja päivän valoa.

Poissa oli uudistalolainen, ja kellarissa istui Tähtisilmä. Hauskaa ei siellä olo ollut, mutta ei se juuri ollut ikävääkään. Tähtisilmällä oli näet kumppanejakin. Ne olivat vanha, laho hirsi, rikkinäinen saviruukku, käämi ja kaulaton pullo. Hirsi oli olevinaan isä, saviruukku äiti; halko, käämi ja pullo olivat kasvattiveljet; nämä kaikki, paitsi hirsi, asuivat tyhjässä hulikassa. Jokaisella heistä oli hulikassa omat toimensa. Tähtisilmä lauloi heille ja hiiret ja rotat kuuntelivat.

Uudistalolaisen vaimolla, Liisalla, oli hyvä ystävä, naapurin vaimo, Murra. Joulu-aattona istuivat vaimot tuvassa puhellen lappalaisten taikatempuista. Äiti neuloi kintaita, Simmu leikitteli kuparirahoilla, Palte survoi tiiliä muruiksi ja Matti oli sitonut nuoran kissan jalkaan. Yhtäkkiä kuulivat he Tähtisilmän laulavan kuopassa; sylissänsä käämiä pidellen lauloi hän näin:

    "Äiti kintaat kutelee
    Uuhen-untuvaiset.
    Simmu syliin latelee
    Lantit hohtavaiset,
    Palte jauhaa tiiliä
    Matti köyttää kissiä.
    Nyt jo loistaa aurinko,
    Käämikin se lepää jo."

"Mitähän lappalaispenikka tuolla kuopassa laulaa?" kysyi Murra.

"Hän laulaa kehtolaulua leikkikaluillensa", vastasi Liisa.

"Mutta näkeehän hän permannon läpi kaikki, mitä teemme", arveli Murra,
"Hän näkee auringon paisteen pimeässä kuopassa."

"Luulenpa todellakin, että niin on!" huudahti Liisa. "Kyllä varmaan hän on taikurin lapsi."

"Minä tiedän neuvon", sanoi ilkeä Murra. "Sido hänen silmiensä eteen seitsemän villaliinaa ja pane kuopan suulle seitsemän villavaippaa, niin varmaankaan hän ei mitään näe."

"Tahdonpa koettaa", vastasi Liisa, mennen heti kuoppaan. Siellä sitoi hän seitsemän villaliinaa pikku Tähtisilmän silmäin eteen, ja kuopan suulle, tuvan permannolle, pani hän seitsemän vaippaa.

Hetken perästä tuli pimeä, tähdet alkoivat loistaa ja revontulet paloivat vaaleanpunaisina kaarina iltataivahalla.

Silloin kuului taas Tähtisilmän laulu:

    "Tähdet pienet tuikkavat
    Iltataivahalla,
    Revontulet suihkavat
    Tuolla korkealla,
    Tänne tähdet katselee,
    Revontulet tuikkailee.
    Kultatähdet hohtaa,
    Joulu onpi kohta."

"Eläs huoli!" sanoi Murra, "nyt hän kuitenkin näkee revontulet ja tähdet! En ole tuollaista taikapenikkaa koskaan kuullut."

"Mahdotonta", sanoi uudistalolaisen vaimo, "minä menen katsomaan." Hän nosti pois seitsemän vaippaa, ja siellä näki hän Tähtisilmän istuvan, seitsemän villaliinaa silmillä, ja kysyi häneltä: "näetkö tähtiä?"

"Tähtiä, paljon, paljon", vastasi Tähtisilmä, "Nyt on niin kirkasta ja valoisaa, äiti; nyt tulee joulu!"

Uudistalolaisen vaimo meni tupaan takaisin ja kertoi asian Murralle. Murra sanoi: "muu neuvo ei nyt auta kuin täytyy kaivaa seitsemän kyynärän syvyinen hauta kuopan pohjalle, panna taikapenikka sinne ja peittää hauta mullalla. Kyllä auttaa, luulen mä."

"Ei toki", sanoi Liisa, "sitä en koskaan tee. Voi toki sitä lasta, — minä pelkään, että mieheni vihastuu, jos hän saa sen kuulla."

"No, anna penikka minun huostaani", sanoi Murra; "minä vien hänet
Lappiin takaisin."

"Kunhan vaan ette tee hänelle mitään pahaa", sanoi uudistalolaisen vaimo.

"Mitä pahaa minä hänelle tekisin?" sanoi Murra. "Minä vien hänen sinne, josta hän on tullutkin."

Niin sai Murra lapsen, kääri sen vanhaan poronnahkaturkkiin ja vei sen mukanansa tunturille. Sinne jätti hän Tähtisilmän ja meni tiehensä, sanoen: "niinkuin olen luvannut, niin teenkin. Koska hän on kinoksesta tullut, niin menköön myös kinokseen."

Hangella lepäsi nyt Tähtisilmä ja katseli taivahan tähtösiä. Taaskin oli jouluyö niinkuin kolme vuotta sitte. Taivaan tuhannet, kauniit, kirkkaat, äärettömän suuret, kaukaiset auringot katselivat armollisesti viatonta lasta. Ne valasivat hänen silmiänsä, ne katsoivat hänen sydämmeensä, eivätkä löytäneet sieltä muuta kuin hyvyyttä ja jumalisuutta. Silloin saivat lapsen silmät vielä kummallisemman kirkkauden, ja paljon laveammalta voi hän nyt nähdä. Hän näki etäälle tähtien taakse, näki sinne, missä Jumalan näkymätön valtaistuin oli, sinne, missä enkelit liitelivät ylös ja alas Jumalan käskyjä miljoonille maailmoille vieden. Yö oli tyyni ja kirkas, täynnä äänetöntä rukoilemista. Revontulet vain yksin taivaalla rätisivät; ne kulkivat kaarevina Tähtisilmän yli tunturilla, kiittäen Jumalaa.

Varhain jouluaamuna, lasten vielä nukkuessa, tuli uudistalolainen matkaltansa kotia. Vaimoansa syleiltyään ja pyyhittyään huurun ruskeista kiharoistansa, kysyi hän lapsia. Silloin sai hän vaimoltansa kuulla Palten sairastaneen tuhkarokkoa, mutta nyt jo olevan terveen, ja Simmun ja Matin olevan terveitä ja pulleita kuin vehnäpullat.

"Kuinkas Tähtisilmä voipi?" kysyi uudistalolainen vielä.

"Hyvin", vastasi vaimo, sillä kovin pelkäsi hän miestänsä ja omatunto soimasi häntä.

"Meidän täytyy hoitaa hyvin Tähtisilmää", jatkoi uudistalolainen. "Viime yönä reessä nukkuessani näin minä unta. Näytti siltä kuin taivaalta olisi rekeni peitteelle pudonnut kirkas tähti, joka sanoi minulle: 'ota minut hoitaaksesi ja hoida minua hyvin, sillä minä olen huoneesi siunaus!' Mutta kun ojensin käteni tähteä ottaakseni, olikin se jo kadonnut. Minä heräsin, rupesin ajattelemaan, kuinka Jumalan siunaus on seurannut meitä näinä kolmena vuotena, siitä asti, kun otimme tuon vieraan lapsen. Ennen ei meille tahtonut mikään onnistua; me olimme sairaita ja köyhiä; halla turmeli toukomme, karhu raateli karjamme ja susi söi lampaamme. Mutta nyt on meille kaikki niin hyvin onnistunut… ja tämä tulee varmaankin siitä, että Jumala on armollinen armeliaille, ja hänen enkelinsä pitävät erityistä huolta viattomista lapsista."

Kun uudistalolaisen vaimo tämän kuuli, koski se hänen sydämmeensä taas kovin, mutta hän ei uskaltanut virkkaa mitään.

Pojat heräsivät sillä välin. Isä iloitsi nähdessänsä kaikki terveinä ja voimakkaina ja otti heidät syliinsä. Hetkisen lapsia polvillansa pidettyään, kysyi hän taas: "Missä Tähtisilmä on?"

Silloin vastasi Simmu: "äiti on sulkenut hänet kuoppaan."

Palte sanoi: "äiti on sitonut seitsemän huivia hänen silmiensä eteen ja pannut seitsemän vaippaa kuopan suulle."

Matti sanoi: "äiti on antanut hänet Murralle ja Murra on vienyt hänet tunturille."

Tämän kuultuansa punastui uudistalolainen vihasta, mutta hänen vaimonsa tuli valkoiseksi kuin palttina eikä voinut vastata muuta kuin: "Hän oli Lapin penikka ja lappalaiset ovat taikureita."

Tähän ei uudistalolainen mitään vastannut, mutta niin väsyksissä kuin olikin, meni hän heti talliin, valjasti hevosensa ja läksi ajamaan.

Ensin ajoi hän Murran luo, kaappasi hänet rekeensä ja pakotti neuvomaan sen paikan, johon hän oli lapsen jättänyt. — Tunturille tultuansa nousivat he reestä ja hiihtivät suksilla lumisten rotkojen poikki. Jouduttuansa sinne, minne Murra oli lapsen jättänyt, näkivät he vielä siinä, missä lapsi oli levännyt, pienen kuopan hangella, — ja vähän matkaa siitä näkyi suksen jälkiä. Mutta Tähtisilmää ei siellä näkynyt, poissa oli hän. Edellä hiihti uudistalolainen ja vähän jäljempänä Murra. Silloin kuului huuto; uudistalolainen kääntyi takaisin juuri kun oli aika kyytiä mäkeä alas kiitämässä ja näki lauman Lapin nälkäisiä susia mäen päällä Murraa repimässä. Jyrkkä mäki esti uudistalolaista apuun joutumasta, ja kun hän vihdoin vaivalla mäen päälle pääsi, olivat sudet jo syöneet Murran. Surullisena kääntyi hän takaisin ja saapui kotiansa juuri kun kirkon kellot kutsuivat aamukirkkoon.

Uudistalolaisen vaimo istui kotona katkeralla mielellä. Hän ei rohjennut mennä kirkkoon Jumalaa ylistämään, sillä aamusilla, kun hän oli lampaita ruokkimaan mennyt, ei huoneessa ollut yhtään elukkaa jäljellä; sudet olivat täälläkin käyneet tuhoja tekemässä, tunkeutuen lammasnavettaan.

"Nyt alkaa rangaistuksemme", sanoi uudistalolainen. "Äiti, menkäämme kirkkoon lasten kanssa; nyt on se meille tarpeellisempaa kuin ennen, sillä suuri synti on meillä anteeksi pyydettävänä."

Tästä päivästä lähtien ei kukaan tiennyt, minne Tähtisilmä oli joutunut. Suksen jäljistä sen paikan luona, jossa Tähtisilmä oli hangella ollut, tultiin siihen luuloon, että hyvä enkeli oli taas jonkun matkustajan erämaahan ohjannut; tämä oli sitte lapsen löytänyt ja mukaansa ottanut. Täytyneehän uskoa niin käyneen, mutta kukaan ei tiedä, ken matkustaja oli taikka minne Tähtisilmä sitte joutui ja missä uuden kodin sai, toivoaksemme paremman kodin; siellä on hän siunausta tuottava ja näkevä enemmän kuin toiset näkevät. Niin, hän on näkevä seitsenkertaisten muurien läpi, hän on näkevä ihmisten sydämmiin, hän on näkevä sivuitse tähtien, taivaan sinisen kannen läpi autuaiden asunnoille saakka.

Ja mitä merkillistä tämä sitte on? Eikös tuollaista taitoa nähdä joillakuilla, että he voivat ikäänkuin lukea toisten ajatuksia? Eikös löydy hyviä ja hurskaita ihmisiä, jotka vahvalla uskollansa voivat nähdä autuuden esirippua? Esirippua etemmä he eivät voi nähdä, sillä siellä on vielä paljo, jota "ei yhdenkään korva ole kuullut eikä silmä ole nähnyt". Mutta sekin on jo suuri lahja, kun voi nähdä maailmaa etemmä ja sitä voivat ainoastaan valitut.

Ennen uskottiin ihmisten kohtalon riippuvan tähdistä. Nyt uskotaan ihmisen kohtalon riippuvan Jumalan tahdosta, mutta tähdet eivät kuitenkaan ole ihmeellistä voimaansa kadottaneet. Sillä kun oikein hartaasti katsomme niitä, näemme ikäänkuin kaistaleen Jumalan kirkkauden puvusta hänen äärettömässä luomakunnassaan. Sieltähän loistaa aina osa ijankaikkisuutta maailman yöhön, ja siitä se tulee, jos valonheijastusta jääpi silmihimme ja sieluhumme. Valon heijastus jäi Tähtisilmään, sillä hän oli viaton, hyljätty lapsi, jolla ei ollut turvaa maailmassa. Erotus on siinä, että muiden silmissä vaalenee tähtien valo niin usein niiden ajatuksien ja halujen tähden, jotka mieltämme maailmaan vetävät.

Nythän ei kukaan tiedä, missä Tähtisilmä on. Hän on varmaankin vielä lapsi, sillä ei siitä ole kovin kauan, kun hän katosi. Sentähden katsele kaikkia hyviä, kirkassilmäisiä lapsia: kukaties on joku niistä kadonnut Tähtisilmä. — Sanottiin häntä ruskeasilmäiseksi ja mustatukkaiseksi, mutta ei sinun tarvitse sentähden luulla, ett'ei hän voisi olla vaaleiden sinisilmienkin joukossa. Sellainen sivuseikka ei mitään merkitse. Onhan hän voinut muuttua toisen näköiseksi. Tarkasta vain, voiko hän lukea ajatuksesi, voiko hän asettaa myrskyn ja voiko hän tietää salaisuuden seitsemän villahuivin läpi. Jos hän sen voi, on hän varmaan Tähtisilmä. Jos löydät hänet, niin ilmoita meille, mutta älä sano sitä hänelle itselleen, sillä hän on jo aikoja sitte unohtanut ihmisten kovuuden ja tuon kolkon kuopan tuvan permannon alla, ja parempi onkin, että hän on ne unohtanut.

Oi, pikku Tähtisilmä, minä näin sinut kerran, mutta en sano, missä minä näin sinut ja sinä luit minun ajatukseni; sinä kiersit kätösesi kaulaani, sillä sinä näit, että minä rakastin sinua. Kukapa sinua ei rakastaisi, sinä suloinen lapsi, äärettömyyden valosta säteilevin silminesi!