PRINSESSA RUUSUNEN.

Satu kolmessa seikkailussa.

Henkilöt ensimäisessä seikkailussa:

Sitä paitsi hovinaisia, hoviherroja ja kansaa niin paljo, kuin kuninkaalla on varaa tarjota. Seikkailu tapahtuu kuninkaan linnassa.

Ensimäinen seikkailu: Kumminlahjat.

Mestarikokki (kultakauhaa heilutellen). Ho-hoi, onko täällä ketään oikeaa ihmistä, jolla olisi senkään vertaa ymmärrystä kuin laihalla kalkkunalla? Koko linna on hulluna; koko valtakunta on kuin suuri parvi unen horroksissa hyppeleviä Espanjan kanoja. Kuka lentää sinne, kuka tänne, eikä kukaan pidä lukua kuninkaallisesta päivällisestä. Sam, Sam, missä sinä vetelehdät?

Sam (juosten sisään). Tulen heti.

Kokki. Vai niin, oletko siinä, nokinenä? Etkö jo juokse toimittamaan minun käskyjäni?

Sam. Kyllä juoksen ja lennän. Mitä käskette, mestarikokki?

Kokki. Sam, tänään on merkillinen päivä. Käske teurastamaan kuusi kultasarvista härkää ja kuusitoista kaikkein lihavinta juottovasikkaa. Teloittaja katkaiskoon kaulan parilta kymmeneltä kukolta. Sitte vielä puoli sataa ohutsääristä kananpoikaa; meidän armollinen kuninkaamme syö mielellään kananpoikia pikkelsin ja Espanjan pippurin kanssa. Sitte pari kolme korvoa lihalientä rapupiirakoidea kanssa ja muuta semmoista.

Sam. Ei, olkaas hyvä, malttakaa vähän! Kuusitoista ohutsääristä härkää, kuusi kultasarvista kukkoa, puoli sataa rapupiirakkaa, kuusi korvoa pikkelsiä lihaliemen ja Espanjan pippurin kanssa ja muuta semmoista.

Kokki. Kuule, mitä minä sanon! Lohta, kampelaa, sardiineja, ruokasimpukoita ja muita meren eläjiä. Sitte salattia, gurkkuja, punajuurikoita, makaroonia, parsaa ja muita kasviksia. Sitte jäätelövuoria suuria kuin Kimborazo, sokurileivoksia korkeita kuin Baabelintorni; hyytelöitä laajoja kuin Punainenmeri, rautatien pituisia pumpernikkelejä, ja viimein lättyjä! Muista lätyt! Armollinen kuningattaremme syö niin mielellään lättyjä.

Sam (luetellen sormillaan). Lohta, kampelaa, gurkkuja, punajuurikoita, jäätelövuoria, sokurileivoksia, lättyjä ja muita meren eläjiä.

Kokki. Älä unhota lättyjä! No, tuolla ulkonakin olevain kunnon ihmisten pitää saaman jotakin suuhunsa. Mene parsijaräätälin naurismaahan, nyhdä kaikki nauriit, kuori ne ja survo puuroksi; meidän kelpo kansallamme on hyvä ruokahalu. Ota leipurin pavut, mene sitte suutarin kaalimaahan, valitse sata kaalinkerää ja pane sekaan kiehumaan yksi palovartian kanoista, että kansalle tulee oikein voimakas lihasoppa. Kuningas maksaa, kun milloin jaksaa. Ja kaikki pitää olla tehtynä yhdessä tunnissa.

Sam (juoksee). Tulen heti.

Kokki. Kuules, odotahan. Mitä saat palkkaa Sam?

Sam. Kolmesti ruokaa ja kuudesti ruoskaa päivässä, senhän kyllä tiedätte, mestarikokki.

Kokki. Sam, poikaseni, sinulla on liian vähä tekemistä, sinun pitää saada parempi palkka.

(Tukistaa häntä.)

Sam. Kiitoksia paljon. Mutta mihin nyt koko näitä tämmöisiä pitoja tarvitaan, herra mestarikokki?

Kokki. Mihinkö tarvitaan? Etkö sitte tiedä, nahjus, että tänään on suuri päivä, oikein kunnianpäivä armolliselle kuninkaallemme ja koko hänen valtakunnalleen.

Sam. En, en todellakaan tiedä, kertokaa, mestarikokki.

Kokki. No, kyllä minä hämmentelen sinun kivettyneen ymmärryksesi. Etkö osaa käsittää, että kuningas ilman perillistä on kuin hyvä päivällinen ilman jälkiruokaa?

Sam. Kyllä minä tiedän monta, jotka mieluimmin alkavat jälkiruoasta.

Kokki. Koko valtakunta tietää, että armollinen kuninkaamme ja kuningattaremme eivät ole tähän asti saaneet rintaperillisiä, kunnes haltia Valotar eilen toi kuningattarelle kaikkein suloisimman pikku prinsessan…

Sam. Se on jälkiruoka.

Kokki. Ihan oikein, poikaseni. Tänään hänet ristitään; sentähden koko valtakunta on liikkeessä, sentähden täällä on pidot ja sentähden pitää kansan saada nauriita ja kaalia. Kuusi haltianeitosta on kutsuttu kummeiksi ja he tuovat komeita kumminlahjoja. Oikeastaan pitäisi heitä olla seitsemän, koska heitä on yhtä monta kuin väriä taivaankaaressa, mutta kuninkaalla on ainoastaan kuusi kultatalrikkia, paitsi itselleen ja kuningattarelle. Valtioneuvoksetar Kunigunda arveli, ett'eivät haltianeidot mitenkään voi syödä muulta kuin kultatalrikeilta, ja sentähden jätettiin kutsumatta Tuonetar-neiti, joka on seitsemäs.

Sam. Siitäpä se neito suuttuu. Sanotaan, ett'ei Tuonetar ole paraimpia, milloin suuttuu.

Kokki. Niin, kukapa sille mitään voi, että mustalais-Kerttu varasti seitsemännen talrikin? Mutta tässäkö sinä yhä seisot ja lörpöttelet kaiken aikasi (tukistaa häntä), kun kuningasta ja koko hovia joka hetki odotellaan kirkosta? Etkö jo joudu tiehesi ja pian?

Sam (juoksee pois). Tulen pian.

Kokki (yksin). Käsittämätöntä, miten huono muisti pojilla on. Tässä minä hänelle annan yksinkertaisimman asian toimitettavaksi, eikä hän häpeä viivytellä minua tyhmällä lörpötyksellään. Hyvät ystävät, jos kukaan teistä aikoo mestarikokiksi, niin hankkikoon kaikin mokomin itselleen ymmärtäväisen juoksupojan.

Ylimäinen juomanlaskija tulee, taluttaen Samia korvasta.

Juomanlaskija. Ahah, nahjus, sainkos sinut viimeinkin käsiini. Sinulla vain ei ole niin mitään tekemistä, vetelehdät aamusta iltaan. Heti joudu kellariin ja laske viisikymmentä ruukkua kuninkaallisen majesteetin satavuotista Kypron viiniä! Täytä sitte kaksi sataa tuoppia vanhalla oluella ja varo, ett'et laske maahan yhtään pisaraa. Kiillota sitte kultatalrikit ja hopeapikarit, niin ett'ei niihin jää yhtään pölyn hivettä, ja sitte juokse noutamaan hoviapteekista viisitoista pulloa likööriä. Kaikki se pitää olla tehtynä puolessa tunnissa. Ymmärrätkö, että pikku prinsessa ristitään tänään?

Sam. Huhuttu! Kaksi sataa tuoppia Kypron viiniä lasketaan vanhaan olueen, kiillottaa kultatalrikkia, niin että viisitoista pulloa likööriä lasketaan maahan puolessa tunnissa… Tulen pian.

(Juoksee pois.)

Juomanlaskija. Te, mestarikokki hemmoittelette kaikki hovin palvelijat: niillä on liian hyvät päivät. Hyvät ystävät, jos kukaan teistä aikoo ylimmäksi juomanlaskijaksi, neuvon minä häntä pitämään silmällä väkeänsä ja antamaan heille yhden asian kerrassaan tehtäväksi. Muuten kuohuu kaikki yli kuin nuori olut.

(Menee pois.)

Hovimarski von Cirkel tulee, taluttaen Samia tukasta.

Hovimarski. Vai niin, vai uskalletaan juosta karkuun, kun esivalta käskee? Olet laiskuri, vetelys, nahjus; vaan kun tässä on sinulla kunnia palvella hänen majesteettiansa, kaikkein armollisinta kuningastamme, niin sinun pitää osoittaa asianmukaista uutteruutta. Nyt menet heti lakasemaan linnanpihaa, toimittamaan mattoja, siistimään rappuja, puhdistamaan lakeijain pukinnahkasaappaat ja kiillottamaan kamarineitsytten kenkäin soljet. Sitte peset tyhmän pikku naamasi, että julkenet astua kaikkein armollisimman pikku prinsessan, hänen kuninkaallisen korkeutensa eteen, joka armossa kohta kannattaa tänne itsensä kummiensa ja koko muun hovin kanssa. Kaikki se pitää olla tehtynä viidessätoista minuutissa, ymmärrätkö?

Sam. Rappuja, mattoja, rikkoja, lakejoita, kammarineitsyitä pukinnahkasaappaissa… Tulen pian! (Laulaa:)

    Mitä mä kuulla jo sainkaan?
    Samilla työtä ei lainkaan:
    Uninen, laiska ja nahjus hän ain';
    Onpa sen palkkakin suuri,
    Lisäksi saa heti juuri
    Selkähän, mutta ei suuhun vain.

Hovimarski. Mitä sopimatonta laulua sinä rohkenet liritellä korkean esivallan läsnä ollessa?

Sam (laulaa:)

    Härjät ja lohet ja ravut,
    Nauriit, lätyt ja pavut;
    Kypron viini, likööri ja tee!
    Prinsessa saatu on oiva!
    Sam, pidä kaikista hoiva!
    Voi, tuota Samia, ei mitään tee!

(Juoksee pois.)

Hovimarski. Siinä nyt nähdään, mitä seuraa, kun ollaan alentuvaiset huonompaa kansaa kohtaan. Armollinen kuninkaamme on, kunniani kautta, liian kansallinen. Alhaiso alkaa jo ottaa sellaisen tavan, sellaisen käytöksen, kuin se olisi meidän vertaisemme, ja se tulee siitä, että kansalla on liian vähä tehtävää. Mutta kas, tuollahan suuri saatto jo saapuu kirkosta. Vahti aseihin!

(Kaartin musiikki soittaa kuninkaallista marssia, ja koko hovi tulee sisälle juhlakulussa. Ensinnä airuita ja sotilaita. Sitte kuningas, ylimäinen juomanlaskija ja valtakunnan hienot herrat. Sitte Ruusunen prinsessa, kuninkaallisen lapsenhoitojattaren käsivarsilla. Prinsessalla on niin pitkä laahus, että neljä hovinaista sitä kantaa. Sitte seuraa valtioneuvoksetar Kunigunda, jonka laahusta kaksi hovinaista kantaa. Häntä seuraa hovijunkkareja, munsyörejä, muotimamseleja, matameja ja alhaista kansaa, jota tarvitaan hurraamaan.)

Hovimarski. Eläköön kuningas! Hei hurraa!

Kansa. Hei, hurraa!

Hovimarski.

    Majesteetti, joko voi,
    Nyt kun armas, armollinen
    Prinsessa, maan perillinen
    Itsensä jo kastaa soi,
    Kansa tulla tuntemaan,
    Minkä hän on nimellinen?
    Alammaisna kysyn vaan.

Kuningas. Ruusunen, rakas hovimarski, Ruusunen. Mutta heittäkää nyt kaikki tarpeeton kursailu pois. Tyttö on soreamuotoinen eikä tarvitse kaunistelemista. Vai kuinka, valtioneuvoksetar? Minkä hullunkurisen laahuksen te lapseen riipustaneet olette? Onhan hän aivan sellainen kuin pitkäpyrstöinen paperileija.

Valtioneuvoksetar Kunigunda (itsekseen).

    Oi, kuin kovin höhnömäistä
    Joskus kuulla saa myös näistä
    Onnen kruunaamista päistä!

(Kuuluvasti.)

    Paperleija? Hauska kasku,
    Suurenmoinen leikinlasku!
    Ha ha haa, niin sukkelaa!
    Moista harvoin kuulla saa.

    Hänen armons kuuluisaksi
    Tulee muodin haltijaksi,
    Suojelijaksi somuuden;
    Siis hän siksi kunniaksi
    Olkoon muodinmukainen.

Kuningas. No, sepä vain on aikaista ja ihanaa kasvatusta!

Kuninkaallinen lapsenhoitajatar. Armollinen, rouva, vauva tahtoo ruokaa.

Kunigunda.

    Noin sä puhut tuhmuudessa;
    Milloin vauva on prinsessa?
    Mieltä olla tarvitseepi.
        (Ylhäisesti.)
    Armo syödä suvaitseepi.
        (Prinsessa huutaa.)

Hoitajatar.

    Sille en voi mitäkään.
    Kuulettehan myös te tään:
    Armo huutaa suvaitseepi.

Kunigunda.

    Armon tietää tarvitseepi:
    Hovin kuullen huutamaan
    Ruveta ei sovikkaan.

Hoitajatar.

Hiljaa, kiltti, vaiti vaan!

Hovimarski.

    Tiedoksi siis tulkohon,
    Että prinsessamme on
    Ottanut nyt nimen oman.
    Ruusunen, sen nimen soman.
    Hei…

Kansa. Hei…

Kuningas. Olkaa hiljaa, hovimarski. Tuoltahan näkyvät tytön äitikummit tulevan hopeavaunuissa, joita joutsenet vetävät. Onko kaikki kunnossa heitä vastaanottaa?

Hovimarski.

    Kaikki, majesteetti, on!
    Sam vain kiiruhtakohon.

Kuningas. Juomanlaskija, oletko tuottanut pöytään parasta Kypron viiniäni?

Juomanlaskija.

    Sit' ei pitäis puuttua;
    Sam on siinä toimessa.

Kuningas. Mestarikokki, oletko laittanut ruoat ja kultatalrikit?

Kokki.

    Se jäi Samin haltuhun,
    Käy, kuin voi käy palttuhun.

Sam (kurkistaa akkunasta sisälle).

    Mun vain tehdä tarvitseis;
    Vaan jos Sam nyt sanoo: seis!

Hoitajatar.

    Hys, hys, pienoni;
    Nähdä saat nyt kummisi.
    Kummi hieno, kuudella,
    Joutsenella ajava,
    Kultaa, silkin hienon
    Lahjaks suo hän pienon.

(Hovi antaa tilaa, ja yksitellen tulevat sisälle haltijattaret, kaikilla kruunu ja taikasauva, jolla he kukin vuorostaan koskettelevat Ruususta.)

Sulotar neiti (vehreässä hameessa).

    Heijan, teijan tuulaii tuon!
    Hyvyyttä mä sulle suon.
    Hyvyys, hellyys, kuulijaisuus,
    Ne sun parhain ominaisuus.
    Täällä murhetta ei mustaa,
    Jolle et sois huojennusta,
    Kyynelt', jot' et tahtois pestä,
    Vaivaa, jot' et mielis estää.
    Korkein harrastus on sulla
    Toisten onneks, hoivaks tulla.
    Oman riemus unhotat,
    Jos vain muut on riemuisat.

Koitar neiti (valkoisessa hameessa).

    Tuuli illan laila la!
    Ymmärrystä annan ma.
    Selväksi teen ajatukses;
    Viisaus on kaunistukses.
    Opit kaiken kauniin, jalon,
    Opit seikat luonnon talon;
    Ihmistiedot, hyveet, kunto,
    Niist' on sulla selvä tunto.
    Oppis ottaa ihmeeks ratki
    Mailman suuret viisahatki.
    Itse arvaat itsesi
    Aivan tiedottomaksi.

Päivätär neiti (punaisessa hameessa).

    Tiskon, toskon tiukaus!
    Lahjani on kauneus.
    Kauneus on katoovata;
    En voi antaa parempata.
    Mutta sulo lemmittävä
    Sydammet on miellyttävä,
    Varsinkin jos lapsi sorja,
    Kuten laakson kukka korja,
    Its' ei tiedä tuoksustansa,
    Ihmeisestä mahdistansa.
    Moinen mahti viaton
    Lahja multa sulle on.

Kuutar neiti (keltaisessa hameessa).

    Kilin, kalin kalistan!
    Kultaa minä lahjoitan.
    Arvokkaampaa lahjaa vastaan
    Rikkaus on ainoastaan
    Halpa; mutta ääntä tunnon
    Seurata jos mielit kunnon,
    Kuullessasi kurjan hätää,
    Silloin saatat lahjaa tätä
    Antaa kullekin, ku anoo.
    Sammuta näin nälkä, jano,
    Hätää helli, lievitä:
    Kultasi on kestävä.

Tähdetär neiti (sinipunervassa hameessa).

    Tippaan, tappaan tilleri!
    Elosi teen pitkäksi.
    Tämäkään ei lahja parhain;
    Yks on kuolo myöhään, varhain.
    Onnettaren elon mittaa.
    Elää et voi murenitta;
    Mutta rukoilemme tätä:
    Sulle pitkää eiämätä,
    Jotta saisit kauan monta
    Ilahduttaa ilotonta
    Ynnä siunaamana työs
    Lepoon vihdoin päästä myös.

Valotar neiti (sinisessä hameessa);

    Hoi on, hoi on huoletta!
    Lemmen, lemmen annan ma,
    Lemmen elos juhlitsemaan,
    Lemmen lempes palkitsemaan,
    Lemmen valtakuntaan taivaan,
    Lemmen halvimpaankin aivan,
    Lemmen synnyinmaahan syvän,
    Lemmen kunniahan, hyvään,
    Isään, äitiin, ystävyksiin,
    Puolisoon ja sisäryksiin,
    Lemmen puhtaan, lämpöisen.
    Parhain lahja viimeinen.

Kuningas. Jalot, korkeasti kunnioitetut haltijattaret, teidän lahjanne ovat tosiaankin parahimmat maan päällä. Kukaan kuningas ei voi lapselleen kalliimpia kumminlahjoja antaa. Kuinka voinkaan tarpeeksi kiittää teidän anteliaisuuttanne!

Kunigunda.

    Yksi jäi, jos virkkaa saisin:
    Tulee olla muodikkaisin.

Hovimarski.

    Oppia myös niiaamaan,
    Kuulon sekin asiaan.

Juomanlaskija.

    Vieraitakin kunnioittaa,
    Tulis myöskin tuota koittaa.

Kokki.

    Kalopsia arvostaa
    Eikä rumast' ahmustaa.

Kuningas. Kaikki on nyt täydellisesti ja oivallisesti. Nyt ei puutu muuta kuin kunnioitettuja kummeja hurraamalla tervehtiä ja sitte käydä päivällispöytään.

Hovimarski. Hei…

Kansa. Hei…

Kuningas. Hiljaa! Kuka tuolta tulee jylhän ukkospilven läpi kuuden mustan joutsenen vetämissä vaunuissa?

Valotar. Se on meidän seitsemäs sisarpuolemme, Tuonen tytär, Tuonetar. Minä vapisen pelosta rakastetun ristityttäremme tähden.

Kokki. Niin, siinä on meille makso seitsemännestä kultalautasesta.

Kuningas. Hiljaa! Hän on jo täällä.

Tuonetar-neiti astuu sisälle mustassa hameessa ja koskettaa prinsessaa taikasauvallaan.

Tuonetar (kuninkaalle).

    Kaikki oivaa, sanotte?
    Jätitte mun kutsumatta!
    Siis jäi lahjan' antamatta.
    Tiedättekö, mik' on se?
    Olisin sen lahjoittanut,
    Mink' on kukin unhottanut:
    Tytön otsaan kirjoittanut
    Lauseen: elo loputon!
    Ajan hukka muu kaikk' on,
    Pila, tyhjyys, turhuus, juoni,
    Jonka murtaa myrsky. Tuoni.
    Ainoastaan tytär Tuonen
    Hallitseepi elon suonen,
    Oienneiden ytimen.
    Hylkäsitte lahjan sen.
    Sallimusta kuulkaatten:
    Kaiken, min nuo toiset tuopi,
    Sallimus niin käydä suopi:
    Nero, hyvyys kauneus,
    Ikä, kulta, rakkaus —
    Ruusunen saa kaiken sen
    Viiteentoista' vuotehen.
    Mutta silloin haavoittuu
    Värttinällä impysenne —
    Haihtuvat näin toivehenne —
    Ja hän nukkuu…

Kuningas.

                     Kuollen? Niin
    Julmat sanat! Kauhistusta!
    Miksi raivoot, henki musta?

Tuonetar.

Siten käskee sallimus.

(Katoaa.)

Valotar.

    Ah, mun valtaa aavistus!
    Sallimus ei mikskään muutu;
    Vaan ei kaikki toivo puutu:
    Ikäähän myös luvattiin…
    Tiedän kaksoset… no, niin:
    Eikö uni, kuolon lailla,
    Kuljettele unheen mailla
    Helpost', ajan lyhyen,
    Mutta melkein samaten?
    Ei hän nuku kuolemahan,
    Vaan kun haavan saa hän,
    niin uinuvi hän unelmahan
    Täyteen sadan vuoden ajan;
    Silloin vasta kuolo saa.
    Hovi samoin uinahtaa.
    Vaan jos kohtalolta saa
    Silloin juur' hän pelastajan
    Heräävä hän riemuin on…

Kuningas.

Synkkä on yö kohtalon!

(Ensimäisen seikkailun loppu.)

Toinen seikkailu: Ruusu.

Sama sali kuninkaan linnassa, vaan keskellä peräseinää on nyt punainen esirippu. Viisitoista vuotta on kulunut ensimäisestä seikkailusta, ja kaikki henkilöt ovat siis viisitoista vuotta vanhemmat, paitsi Sam, joka muuttumatonna on sama pikku hulivili. Ruusuprinsessa on tullut pitkäksi tytöksi. Nähtävinä ovat hänen äitinsä, kuningatar, ja muutamia muita uusia henkilöitä, niiden joukossa hovineidit Narsissi ja Leukoija sekä pikku Sanna.

Narsissi ja Leukoija yhtyvät salissa.

Leukoija.

    Narsissi, ah, sinäkö?
    Oi, kuin hauskaa sattui tuolla!
    Olen oikein nauruun kuolla.
    Prinsessamme… tiedätkö?

Narsissi.

Mitä sitte?

Leukoija.

    Niin, hän tuolla Lapsosia pieniä
    Vaattehitta, kengittä
    Näki käyvän puiston puolla.
    Juoksi sinne joutuisaan,
    Antoi päähineensä päästä,
    Kaulahuivin kaulastaan,
    Tahtoin nuhasta nuo säästää;
    Sitte, yhden kerrallaan,
    Harson, hanskat, viitan vielä
    Antoi pois ja jalastaan
    Kengät samaa tietä vaan.
    Arvaathan sen, millä miellä
    Kunigunda katsoi moista,
    Kun hän näki neidin noista
    Vaattehista paljasna,
    Kengittäkin — hirmuista. —
    Sinne tänne juoksevana
    Niinkuin kynittynä kana.
    Sievään Kunigundakin
    Lensi häntä läksyttämään;
    Mutta pahoin kävi tämän:
    Kaatui loiskisi — lampihin.

Narsissi.

Prinsessako?

Leukoija.

                 Eukko vaan.
    Ah, kuin tuota nauroinkaan!
    Ruusu, hänpä riensi heti,
    Ylös auttoi eukon ja
    Hälle antoi sukkansa.
    Vaan nyt itkuvirttä veti
    Kunigunda, kun nyt julki
    Paljain jaloin neiti kulki.

Narsissi.

Hyv' on neiti sydämmestä.

Leukoija.

    Kantapäähän kiirehestä.
    Kuinka viisas taas hän on,
    Sit' ei pysty arvaamahan.
    Eilen yksin kulkemahan
    Sai hän tänne puistohon,
    Mitä varten arvaappa!
    Satamäärä lintuja
    Viserteli riemuisesti;
    Siinä seuraa lukuisesti;
    Ja hän puhui vaivatta
    Niiden kaikkein tavalla
    Tirlilirli, kukkurluu;
    Niin ei osaa kenkään muu.

Narsissi.

Sulossa hän verratonna.

Leukoija.

Niin, kun hän on lempeä.

Narsissi.

Rikas…

Leukoija.

Ylpeydettä.

Narsissi

Lemmitty…

Leukoija.

                Ah, syämestä!
    Kuulematta hänt' on konna.

Narsissi.

    Hengetärten lahjoiks kansa
    Sanoo noita.

Leukoija.

                 Syystä kanssa.
    Pahat kielet… Voitko… tuota
    Vaijeta?

Narsissi.

             Kuin seinäki,
    Kala, muuri, murmeli;
    Etkö vainen minuun luota?

Leukoija (kuiskaamalla).

    Kansa kertoo jonkunmoista
    Seikkaa, jot' ei tajua,
    Että hän on viidentoista
    Ikäisenä nukkuva
    Sangen kauan.

Narsissi.

Tajuun mä.

Leukoija.

    Sen saa aikaan värttinä.
    Sikshän yli kaiken maan
    Koota värttinät ja heittää
    Antoi tuleen palamaan
    Kuningas ne, ett'ei vaan
    Pistäis sormeen Ruusu-neittä.

Narsissi.

    Mutta juuri tänään hän
    Viisitoista täyttää…

Leukoija.

    Totta! Siitä nähdään tietäjän
    Valhe varsin selvähän:
    Kas, ei ole, mistä ottaa
    Koko maasta värttinän.
    Ruusunen hän valvoo, hän.
    Mutta tässä aikaa tuhlaan;
    Neittä tulee laittaa juhlaan.

Narsissi.

    Niin, jos Kunigunda saisi
    Kuulla, kuinka kielet hakkaa
    Meillä, niin hän raivoaisi.

Leukoija.

    Olet oikeessa. Ja akka
    Taas on kuiva, arvaan sen.
    Rientäkäämme, siskonen!

(Menevät.)

Ylimäinen juomanlaskija ja mestarikokki tulevat päinvastaiselta taholta.

Juomanlaskija. Sam! Missä on Sam? Aina sitä nahjusta saa odottaa.

Kokki. Sam! Nahjus! Missä sinä vetelehdät?

Sam (sisään juosten). Tulen pian.

Juomanlaskija. Sinä kelvoton! Sinä laiskuri! Heti laittamaan kaikkea järjestykseen prinsessan syntymäpäiväksi suureen juhlaan! Muista nektari! Äläkä unhota ambrosiaa! Jätähän vain kiillottamatta ja puhdistamatta hopeapikarit, tinatuopit, oluttuopit ja kiinalaiset kupit ja muut semmoiset.

Sam. Ja muut semmoiset ja muut semmoiset.

Kokki Oletko sinä, poika, jo valmis? Joko paistoit härjät, keitit valaskalan, survoit porkkanat, paistoit lätyt ja koristit sokurileivoksen prinsessan nimellä? Sam sinä olet pahin vetelys, kuin koskaan olen nähnyt.

Sam. Ja muut semmoiset. Voi, herra mestarikokki, voi, herra juomanlaskija; tuota minä nyt olen saanut kuulla jo viisitoista vuotta, eikä kukaan toimita niin paljoa kuin minä. Jospa edes lakattaisiin sanomasta minua pojaksi! Olenhan minä jo vanha mies, herra mestarikokki, neljänkolmatta vuoden vanha (itkeä nyyhkyttäen), ja minulla pitäisi jo ammoin olla parta, mutta kas, se ei ota kasvaakseen!

Juomanlaskija. Yhdeksän vuotta, hillonokka, yhdeksän vuotta. Et sinä koskaan sen vanhemmaksi pääse, ja tiedänpä minä kyllä syynkin. Sentähden, että niin huonosti pidit huolta haltija-neitojen ravinnosta sinä päivänä, kun prinsessa ristittiin.

Kokki. Mitä partaan koskee, niin onkin hyvä luonnon järjestys, ett'ei kokkipojilla ole partaa, sillä he sen pistäisivät joka kastekkeesen, kun tarpeetta häärivät paistinpannujen ympärillä.

Sam (nyyhkyttäen). Minunko oli syy, että kaikki kävi nurin päin niillä suurilla päivällisillä viisitoista vuotta sitte? Miksi se Päivätär-neiti minulle tuomitsi niin kovan rangaistuksen, että minun pitää ainiaan oleman pienenä kokkipoika-parkana eikä saamaan koskaan partaa eikä koskaan parempaa palkkaa? Minä en tätä kestä enää, minä menen Tuonetar-neiden luo ja tarjoudun paimentamaan hänen pöllöjänsä.

Juomanlaskija (nipistää häntä korvasta). Etkö joudu alas kellariin?

Kokki (nipistää häntä toisesta korvasta). Etkö riennä ylös kanakoppeliin?

Sam (ruikuttaen). Tulen pian.

(Menee.)

Juomanlaskija. Tottapa silloin viisitoista vuotta sitte olikin hirveät pidot. Oikein kauheata! Vierasten piti käymän pöytään eikä ollut edes kaivovettäkään tarjota.

Kokki. Niin, selkääni karmii, kun sitä muistelen. Ei senkään vertaa ruokaa, että rotta olisi siitä suuhunsa saanut. Onneksi me kaikki syytimme Samia. Kun antaa niin selviä käskyjä…

Juomanlaskija. Ja niin vähä tekemistä kuin hänellä… Mutta lähtään, virkaveljeni, ottamaan vähän vahviketta sill'aikaa, kun Sam laittaa kaikki valmiiksi päivällisille. (Menevät.)

Tuonetar-neiti tulee sisälle, värttinä kädessä.

Tuonetar.

    Kuolevat ja sokeat te
    Viisauteenne luotatte,
    Sallimusta vastustatte,
    Jotakin jos uhkaa se!
    Kuningas tuo houreissansa
    Sitä luulee ohjaavansa,
    Tyynnä on, kun poltti kaikin
    Värttinät, mit' käsiins' saikin
    Kas, ei tiedäkkään hän hurja,
    Että toivon sijahan
    Murhe saa ja olo kurja!
    Yhden jätti ainoan
    Poltosta: sen halvaks keksi;
    Vaan se saattaa varmahan
    Hänen keinons hulluudeksi.
    Sallimusta odotan.
    Huone tää on kaikkialta
    Suljettuna muilta: valta
    Hengettärillä tääll' on.
    Ruusu-neiti onneton,
    Kohta kauneutesi
    Kuihtuu, haihtuu ijäksi!

(Astuu sisälle punaisen esiripun taakse.)

Valotar-neiti tulee sisälle.

Valotar.

    Tuonen tyttö kolkko, musta,
    Tytär yön, täys uhkausta,
    Uhkaa, huuda sallimusta!
    Minä olen puoltamassa
    Ruusu-neidon elämää.
    Unikukan nuppu tää,
    Joka kasvoi Untolassa,
    Pysyy häntä suojaamassa.
    Kun se häll' on kädessään.
    Niin ei kuolo pystykkään,
    Vaan hän ruusu-uduin liitää,
    Elon korven halki kiitää
    Toisten aikoin rannallen,
    Unen maassa uinaillen.

(Menee.)

Kuningatar ja Kunigunda tulevat

Kunigunda.

    Hän, oi armollinen rouva,
    Oli paljas jalaltaan,
    Kuten lanttu kuorettaan.
    Olis ollut kauheata,
    Jos mun nuoraa kengittä
    Herrat olis nähnynnä:
    Vaan tää vast' on pahempata.

Kuningatar.

    Rauhoittukaa, ei se tapa!
    Ruusu tahtoo olla vapaa.
    Viaton hän kylläkin,
    Eikä sovi hyveihin
    Lellitys: se kainoutta
    Ainoastaan haittaa. Mutta
    Kastuittehan kokonaan…

Kunigunda.

    Majesteetti, anteeks vaan!
    Moist' ei satu milloinkaan.
    Olen niin förbluffattu,
    Häpen, öfverraskattu…
    Mitäs — lampiin tvingattu
    Promeneeraamahan!… flaatti:
    — Suuren häpeän se saatti —;
    Olen niin sinierattu.

Hovimarski von Cirkel tulla sipsuttaa sisälle.

Hovimarski.

    Päivää, majesteettinne!
    Kysyn alammaisuudessa,
    Missä retkeilee prinsessa?
    Me ja kansa hartaudessa
    Häntä kaikin etsimme.

Kuningatar.

    Tiedossa ei mulla se.
    Kenties käy hän tapanansa
    Köyhissä ja sairaissansa.
    Mutta, hovimarsalkki,
    Mitä kummaa kuuluvi?
    Iskettehän haukan lailla.

Kunigunda.

Sota, kapinako mailla?

Hovimarski.

    Ei, vaan viisaat, oppineet,
    Jotka selkeyttä vailla,
    Kauan ovat tuumailleet
    Salaisuutta elämän
    Ynnä suuren mietinnön
    Käytettyään kokonahan,
    Selväksi ei saaden vaan,
    Turvasivat prinsessahan,
    Ja hän vastas sukkelaan:
    Rakastaa on elon syvä
    Salaisuus…

Kuningatar.

Mun tyttöin, hyvä!

Kunigunda.

    Marski, tuokaa hajuvettä!
    Eihän ihmeellistä, että
    Pyörryttää.

Hovimarski.

                Ja prinsessaa
    Siitä tahtoo koristaa
    Viisaat maan nyt seppeleellä…
    Vaan, kas, tuossapa hän saa…

(Kuningas tulee sisälle, taluttaen prinsessaa, jolla on yllä valkoinen hame ja otsalla laakeriseppele. Jäljestä tulee viisaita miehiä ja hoviväkeä.)

Kuningas. Minä kiitän teitä, korkeasti kunnioitetut, viisaat miehet, että olette tytärtäni noin kauniilla laakeriseppeleellä kunnioittaneet. Hän ujostelee niin suurta kunnianosoitusta niin yksinkertaisen vastauksen tähden. Kumarra, lapseni, ja kiitä viisaita miehiä!

Ruusunen (syvälle kumartaen).

    Varsin halpa olenkin
    Laakeria kantamahan.
    Lintu tai laps' pienosin
    Samoin oppis vastaamahan
    Tuulelta. Me sokeita;
    Viisas on vain Jumala.

(Viisaat miehet kumartavat aina maahan asti ja lähtevät pois. Ylimäinen juomanlaskija tulee sisälle ja kurottaa otsakoristetta, jonka Kunigunda kiinnittää prinsessan otsalle.)

Juomanlaskija.

    Diadeemin otsallenne,
    Teidän jalo korkeutenne,
    Neuvokset maan lähettää.

Ruusu.

    Heitä kiitän, tyttö rukka.
    Yhtä kallis halvin kukka
    Mulle on kuin lahja tää.
    Tarkoitus tään pyhittää.

(Narsissi tuo ruusuista ja rubiineista tehdyn köynnöksen, jolla hän koristaa prinsessan.)

Narsissi.

    Tämän, teidän korkeutenne,
    Ritaristo lahjoittaa
    Koristeeksi varrellenne,
    Nimellenne omistaa.

Ruusu.

    Terveiseni ritareille!
    Toivon, kiitokseksi heille,
    Nauhan piikittömän vaan
    Siteeks kuninkaan ja maan,
    Ett'ei pistä ollenkaan.

Pikku Sanna (kahdeksanvuotinen, tulee esille ja suutelee prinsessan hameenlaskoksia). Suuri kiitos kengistä, jotka te, kiltti prinsessa, annoitte minulle.

Ruusu (nostaa hänet ja suutelee häntä). Suuri kiitos siitä ilosta, ett'ei jalkojasi palele. Älä unhota minua!

Sanna. Ah, prinsessa, teitä en saata ikinä unhottaa, vaikka eläisin sadan vuoden vanhaksi.

(Hän menee.)

Leukoija (tuoden villasukkaparia).

    Teidän korkeutenne! enkö
    Nauraisi, vai itkenenkö?
    Vanha sairas Saara-rukka,
    Jota hellin hoiditte,
    Hän nyt luulee, ett'ei sukkaa
    Ole teillä jalkaanne,
    Ja hän nämät rakkahalle
    Pyys mun tuomaan Prinsessalle,
    Keltä, ei hän virkkaa suo,
    Vaan hän itse kutoi nuo.

Ruusu.

    Mua hellii hän kuin lastaan.
    Vaan, oi, mitä hälle vastaan?
    Sano, että lahjoista
    Kaikista nyt saamistani
    Oli mulle rakkain ani
    Tämä pari sukkia.
    Olen häntä kurjemp', oi!
    Varansa hän kaiken soi.
    Vastalahjaks' multa siitä
    Valta-istuinkaan ei riitä.

Kuningatar.

Oikein sanoit, tyttönen.

Kunigunda.

    Yhhyh tapa tuommoinen!
    Sopiiko se puheesen?
    Sukat vaimo-ihmisen!

Kuningas. Matami Kunigunda, minun tahtoni on, että hovinaiset huomisesta aikain käyttävät villasukkia silkkikengissä. Se on hyvin terveellistä, ja teidän tulee olla muille hyvänä esimerkkinä. Ruusu-tyttöni, sinä olet usein pyytänyt äitiltäsi lupaa opetella värttinällä kehräämään.

Ruusu. Niin, isäni, se on kauan mielihaluni ollut, vaan äitini ei ole siihen suostunut. Ja hänen käskyänsä mieluisesti tottelen.

Kuningas. Siihen on ollut omat syynsä. Mutta tänään sinä täytät viisitoista; lapsi et enää ole. Nyt saatat kehrätä niin paljon, kuin tahdot.

Kuningatar. Ei tänään, puolisoni! Mutta huomenna.

Kuningas (hiljaa). Ole huoletta, minä olen poltattanut kaikki värttinät koko valtakunnastani. (Kuuluvasti.) Ruusu, äitisi antaa sinulle luvan kehrätä ensimäisellä värttinällä, kuin löydät. Juomanlaskija, toivoakseni meille tarjotaan tänään parempaa päivällistä kuin viime kerralla.

Juomanlaskija. Teidän majesteettinne, saatte luottaa meidän alamaiseen uutteruuteemme. Samille on annettu tarpeelliset ohjeet.

Valotar-neiti (astuu esiin ja kohottaa, kenenkään huomaamatta, unikukkansa).

    Tula, tula tuinu.
    Uinu! Uinu!
    Niin laaksonen
    Kuin korkeus,
    Niin riemunen
    Kuin vaivaus!
    Uinuos vaan,
    Hetkinen maan!
    Vaipuos, vuos'sata, pois unehen
    Niinkuni kukkihin kyyhkynen!

Kuningas. Hyvä; minä hallitusistuimellani odotan päivällistä, tahi oikeammin nautin päivällisunta, sillä tuntuupa hiukan nukuttavan.

Kuningatar (haukottelee). Ilmassa on ukkosta.

Kunigunda (haukottelee). Liikavarpaani ennustavat sadetta.

Hovimarski (haukottelee). Tulee paha ilma, se tuntuu seljässäni.

(Kuningas ja kuningatar asettuvat hallitusistuimelleen, ja koko hovi asettuu ryhmiin heidän ympärillensä. Kaikki, paitsi katsojat, alkavat torkkua.)

Ruusu.

    Viidentoist', täys ihminen!
    Isä virkkoi mulle äsken.
    Narsissi, mä pyydän, käsken.
    Lausu, lapsko murheinen,
    Suuri aina riemuinen?

Narsissi.

    Olo hauska nuorna vaan,
    Tyttärenä kuninkaan,
    Lemmittynä, kunniassa…

Ruusu.

    Eikö tie siis raskaskaan?
    Eikö tuskaa saapumassa?

Narsissi.

    Kaikkea ei pyytää saa.
    Pilvetön on lapsen aamu;
    Nuorten taivahalle saa
    Moni kumma pilven haamu,
    Josta iskee salamaa,
    Vaan en virka, millaisia.
        (haukottelee)
    Anteeksi!

Ruusu (hymyillen).

Ei lukua!

(Hän tarkastelee tarkasti punaista esirippua. Kaikki muut nukkuvat vähitellen samaan asentoon, kuin seisovat tahi istuvat. Mestarikokki tulee sisälle, nukkuvaa Samia korvasta taluttaen.)

Kuningas (unissaan). Kokki on pohjaanpalanut… kananpoika… pitää hirttää.

Kokki (Samille). Siinä kuulet: kuningas sanoo, että sinut pitää hirttää. Mikä tänään koko linnaa vaivaa? Minä menen kyökkiin: siellä makaavat kyökkipiiat kattilainsa ääressä, paisti makaa vartaassa, kauha padassa haukottelee. Menen talliin: kuskit kuorsaavat, hevoset seisovat liikkumattomina. Kapuan kanahuoneesen: kanamuori makaa kynnyksellä, kukko orrella torkkuu. Kuninkaallinen kaarti makaa kivääriensä varassa, nukkuneena on komentosana överstin huulilla. Ja mitä näen? Täällä kuningas, kuningatar ja koko hovi viattomuuden unta nukkuvat. Prinsessa yksin hereillä on. Nöyrin palvelija!

(Haukottelee.)

Ruusu.

    Kokki, tiedättekö te,
    Miksi kaikki uneen raukee?
    Myöskään teidän silmänne
    Eivät enää oikein aukee.

Kokki. Minä? Oh, teidän korkeutenne, minä olen niin iloinen kuin vasta suomustettu ahven. (Haukottelee.) Samin syy se on kokonaan. (Ravistelee nukkuvaa Samia.) Minä opetan sinut, laiskuri, palveluksessa nukkumaan.

(Kohottaa kätensä, korvalle läimäyttämään, vaan nukkuu samaan asentoon.)

Ruusu.

    Hänkin! Yksinäni mä
    Maailmassa nukkuvitten.
    Vaan tuo esirippu sitten,
    Mikä sill' on tehtävä?

(Hän vetää esiripun syrjään; Tuonetar-neiti näkyy värttinällä kehräämässä.)

Tuonettaren kehruulaulu.

(Sama sävel kuin "Den bergtagna" nimisen näytelmän kehruulaulussa.)

    Mä kuolevan kohtaloks teen tätä työtä,
    Mä teen tätä työtä.
    Lankaani on kerrattu kuoloa, yötä,
    Se kuoloa, yötä.
    Ei rauhoa mulla,
    Kun täytyvi rullan
    Jok' ainoan kuolevan kohdalle tulla.

Ruusu.

Mikä ääni? Mit' on se?

Valotar-neiti (astuu hänen taaksensa ja kurottaa hänelle unikukan).

Pannos kukkain rinnalle!

Ruusu.

Miksikä?

Valotar.

Ah, mua kuule!

Ruusu.

Kukka ei tee pahaa, luulen.

(Kiinnittää unikukan rinnalleen.)

Tuonetar (laulaa taas)

    Kuninkahan impynen sievä ja sorja,
    Sä sievä ja sorja,
    Kas, kehrävi myös kedon kukkanen norja,
    Myös kukkanen norja.
    Käy, kehrätä koita
    Ja onnea voita!
    Pois piikit, sä ruusunen: murtele noita!

Ruusu.

    Kedon kukkain, tietääkseni,
    Kehrätä ei tapana;
    Tuo tok' on niin suloista,
    Oppisin sen mielelläni.

Tuonetar.

Käy! Sen pian opit sa.

Ruusu (vaihtaa Tuonettaren kanssa paikkaa, tarttuu värttinään, kehrää ja laulaa).

    Suloista, kun kiertyvät pehmeät langat
    Nuo pehmeät langat!
    Jos vois ijäks sitoa murehet sankat,
    Niin, murehet sankat,
    Ja onnea tuottaa
    Vois niille, mit suotta
    Saa kärsien, kyynelin riemua…
    Ai, sain haavan värttinästä!

Tuonetar (kuuluvasti ja kolkosti).

    Sattui sallimuksen mukaan;
    Sit' ei saata estää kukaan.

(Tuonetar katoaa.)

Ruusu (hiljalleen uneen uupuen).

    Kaikki onnekkaat! oi, tästä
    Riemastuin. Mä eloni
    Soisin muille hyväksi…
    Päivä… kevät!… Hyvästi!

Valotar (jatkaa kehruulaulua).

    Jos voisit sä sitoa murehet sankat,
    Sä murehet sankat,
    Ja onnea tuottaa
    Sä niille, mit suotta
    Saa kärsien, kyynelin riemua vuottaa!

(Toisen seikkailun loppu.)

Kolmas seikkailu: prinssi Florestan.

Ensimäinen osa.

Tässä esiytyy muutamia uusia henkilöitä, niinkuin prinssi, Barbra, Doriina ja vanha Sanna. Sata vuotta on kulunut. Mahtavana on vehreä piha ja ruohopenkki. Suoraan edessä on suuri, korkea, kukkiva ruusupensasto. Muutamia prinssejä riippuu pensastossa, vaan niitä ei näy vehreäin lehtien takaa.

Doriina (paimentyttö, kastaa pensastoa ja laulaa).

(Sävel: "Jag gick mig ut en aftonstund".)

    Jos oisin ruusulehtinen,
    Mi kevähällä loistaa,
    Olisin aina riemuinen
    Päivistä ihanoista.
    Heiluisin vienoon tuulessa,
    En mitään tietäis itkusta,
    Mi rinnan riemun poistaa.

Ah, kuinka Jumalan maailma näin aikaisin keväällä on ihanainen! Rakkaat ruusut, en saata teitä kastamatta olla, vaikka äiti ei teistä pidä. Kasva, pensastoni, kasva kuni vuori korkeaksi! Sinun vertaistasi ei koko maailmassa ole, sanoi Aladin-prinssi. Hän osaa arvostella ruusuja, hän. Vahinko oli, että hän toissa päivänä lähti. Hänen muka piti etsiä Ruusu-prinsessaa, hänen niinkuin muidenkin. Mitä hän paimentyttö-parasta välittäisi. Mutta prinsessa, se on jotakin toista, vaikka hän olisikin sata vuotta kuolleena ja lumottuna ollut.

(Barbra äiti tulee, rainta kädessä.)

Barbra. Seisotko taas, laiska tyttö, täällä tuota kelvotonta pensastoa kastamassa? Enkö ole niin monta kertaa sanonut, että ruusut ovat vain turmioksi?

Doriina. Kuinka niin, äiti?

Barbra. No, kun ne pistävät. Ja mihinkä kelpaavat ne? Eivät keitettäväksi eikä paistettavaksi. Kelpaavatko ne edes porsasten ruoaksi? Jahka kreivin vouti ensi kerran tänne tulee, niin pyydän häntä hakkuuttamaan maahan koko roskan.

Doriina. Mutta, rakas äiti, sanoohan kansa, että tuolla pensaston takana on lumottu linna.

Barbra. Tuhmuuksia kansa jaarittelee.

Doriina. Vanha Sanna, teidän isänne iso-äiti, sanoo samaa.

Barbra. Hän on sadan kahdeksan vuoden vanha ja on tullut jo uudestaan lapseksi.

Doriina. Mutta hän on itse nähnyt Ruusu-prinsessan. Hän on usein kertonut, kuinka prinsessa eräänä päivänä puistossa omat kenkänsä riisui ja antoi Sannalle, joka silloin oli kahdeksan vuoden vanha.

Barbra. No, mitä sitte? Se oli silloin, se. Kello kaksitoista tänään pitää meidän pässi keritä. Pidä vaaria tässä niin kauan, kun lehmät lypsän, ett'ei taas joku prinssin hupsu tule hirttäytymään ruusupensaihin. Musta Mirri pesee itseään: se tietää hassusti vieraita.

(Hän mennä lyyryttää pois.)

Doriina (yksinään). Hirttäytymään, sanoo Barbra-äiti? Ah, ihana prinssi Aladin, ennenkuin mitään niin julmaa sinulle tapahtuisi, tahtoisin tuhat kertaa mieluisemmin (itkee) nähdä sinut sadan vuoden vanhan prinsessan kanssa naimisissa! (Jahti-torven toitotus kuuluu.) Saattaisiko se olla Aladin? Ei, vieras herra se on.

Florestan-prinssi (tulee sisälle).

    Huomenta, oi impi sievä!
    Kenties tiedät, tämäkö
    Tie se linnahan on vievä?
    Tänään sinne päässeekö?

Doriina.

Minne linnaan?

Florestan.

                   Et sä miellä
    Puhu totta. Tunnusta:
    Kuni tähti pilves', siellä
    Nukkuu kaunis prinsessa!
    Oi, se onnellinen varmaan,
    Ken saa kättä tarjota
    Hälle, herättää sen armaan
    Sadan vuoden unesta!

Doriina.

Prinssikö te, herra?

Florestan.

                         Tosin,
    Koska prinsessata kosin.

Doriina.

    Varokaatte, onneton!
    Kuulkaa, kuinka seikka on:
    Henget tääll' on asumassa;
    He sen matkaan saattoivat,
    Koko linnan noituivat;
    Ruusunen on nukkumassa.
    Ruusupensaat pihan sen
    Peittää, häntä tuutien.
    Hänet kyllä herättää
    Tarvitseisi…

Barbra (tulee sisälle).

                   Mitä tää?
    Taaskin yksi huimapää!
    Tehkää hyvin kääntykää,
    Muuten saatte selkähänne
    Miten moni edellänne!

Florestan.

    Tuolla mäillä linna kai on?
    Tänään vielä sinne aion.

Barbra.

    Jos, kuin luulen, lienette
    Prinssi, mua kuulkaatte:
    Moinen hurjuus jättäkäätte!

Florestan.

    Mull' on toivo salainen;
    Tien teen läpi pensasten.

Barbra.

    Armotta niin kuoloon jäätte.
    Ei, en enää kestä, en!
    Tiedättekö, mit' on tullut
    Prinsseistä, jotk' ennen — hullut!
    Pyrki läpi pensasten?
    Lopun sai he suruisen.
        (Vie prinssin pensaston luo.)
    Tuossa yhden hurme vuosi
    — Prinssi Soliman se on —;
    Siitä on nyt tästä vuosi.
    Tuolla puolen pensaston
    Taas on Mirza. Häntä suuri
    Ampiainen pisti: juuri
    Paikalla se kuolon toi.
    Tuolla taas on…

Doriina.

                      Taivas! voi,
    Aladin!

(Juoksee pois.)

Barbra.
           Se nimi hällä.
    Hänpä toissa päivänä,
    Riemuisena, röyhkeenä,
    Miekoin paikalla löi tällä.
    Silloin hiipi lehdistä
    Hämähäkki hirmun suuri,
    Hänet langoin kietoi juuri,
    Imi hänen verensä…
    Halaatteko osaa moista?

Florestan.

    Mua aaveet julmat, joista
    Puhutte, ei peljätä.
    Ruusua vain lemmin mä.
    Hänet saavani mä soisin,
    Hänet herättää jos voisin!
    Hänet kannan syämessä.
    Ei ken häädä lempein tulta;
    Aaveet saavat surman multa.

Barbra.

    Kas, se hyvä, herranen!
    Tuiki hullu oletten.
    Kuulkaa, jos on rahtunenki
    Järjestänne paikoillaan
    Eikä hylkykalu henki!
    Aaveita ei olekkaan,
    Juttuja ne ämmäin suussa.
    Satu vain on itse Ruusu,
    Viisast' ei se pettää saata.
    Moista uskoo houru vaan.
    Kuinka kenkään voisi maata
    Sata vaotta unessaan?
    Vaan voi itsens', tiedän sen,
    Hullu hirttää pensaasen:
    Teillekin niin käydä voi.

Florestan.

    Varmuus anna, onni, oi!
    Ruusu, toivoin, kuullos mua,
    Onkohan vai eikö sua?

Barbra.

    Kaksitoista kello jo
    Kohta on; käyn kotio.

(Satavuotinen Sanna astuu köyryisenä ja kainalosauvan nojassa sisälle.)

Sanna.

    Mitä kuulin! onko kellä
    Ruusu-neiti muistossa?

Barbra.

    Erehdyitte, äiti hellä;
    Kotiin käykää rauhassa!

Florestan.

Muistatteko? Prinsessanko?

Sanna.

    Olen kuihtunut jo ranko,
    Kiireelläin vuos'sadan lunta;
    Vaan jos toisen verran saa
    Ruumis raukkan' odottaa
    Rangaistukseks' haudan unta,
    Unhottaa en toki voi
    Ihmeen kaunist', hyvää, hellää,
    Lempeätä Ruusu-neittä,
    Kun hän mulle hyvää soi.
        (Hän näyttää kultaompeleisia kenkiä.)
    Katso, näitä kerran kantoi
    Hänen jalot jalkans', vaan
    Mulle hän ne helläst' antoi,
    Jääden paljaaks jalaltaan.
    Näe! Mulla viel' on ne:
    Hyvä ollos köyhille!
    Jalo työ ei kuolekkaan:
    Se ken armahtaa ja säästää,
    Kylvää kylvön kasvamaan,
    Joka vuosisatain jäästä
    Muistossa saa kukkimaan.

Florestan.

    Kiitos, vanhus! Uljuutta!
    Pois saa kehno kammo mennä.
    Huotrasta nyt, kalpa, lennä!
    Veren, hengen uhrata
    Mielin edest' armahan,
    Ihanuuden, kunnian.

(Hän vetää miekkansa ja iskee ruusupensastoa.)

Barbra.

    Olen nähnyt hulluja,
    Mutta moisen vertaista —
    Toki milloinkaan ei näy:
    Pään lyö seinään suoraan juuri…
    Vaan jo yhtä kello käy,
    Hikeen kuolee pässi suuri.

Florestan.

Voitto! Kas, jo horjuu muuri!

(Raivaa aukon pensastoon ja katoaa.)

Barbra (kummastuneena).

Luulenpa, että hän ihan suoraa päätä syöksähti lävitse. No, se ei mikään konsti ollut. Sanoinhan, että puhe lumotusta linnasta on sulaa jaaritusta.

Sanna.

    Oi, jos saisin nähdä sen
    Ihmeen, ett' tuo uni loppuu,
    Poistuu satavuotinen
    Tuska, vaiva, hätä, hoppu,
    Ja jos vielä näkisin
    Lapsuuteni enkelin!

Doriina (iloisesti sisään juosten). Äiti, äiti, ihme yli kaikkein ihmeiden! Minä kuljin metsässä, itkien prinssi Aladin-parkaa, jonka ilkeä hämähäkki verkkoonsa kutoi. Silloin kohtasin loistavan, kruunupäisen haltijattaren. Älä itke, sanoi se. Minä olen Valotar-neiti ja ilmoitan sinulle suuren ilon. Täsmälleen kello kaksitoista tänään on sata vuotta kulunut. Loppunut on lumous; tietä linnaan ei enää ruusupensasto sulje. Ruusu-neiti vartoo vapauttajaansa, eloon herätetään taas kaikki kuolleet prinssit. — Aladin-prinssikö myös? kysäsin. — Niin, Aladin-prinssi myös, hän sanoi. — Ah, kuinka iloinen olen! Nytpä laulan taas:

    Mull' ystävä on verraton,
    Kuin kastehelmet loistaa.
    En tohdi virkkaa, ken se on:
    Vois riemun siltä poistaa.
    Hän honka tumma, varteva,
    Mä köyhä koivu, kaikuva
    Lintusten lauleloista.

Toinen osa.

Sama huone kuninkaallisessa linnassa kuin ennenkin. On aivan pimeä.
Kaksi ääntä kuuluu puhuvan.

Ensimäinen ääni. Tässä seison entisyyden yössä. Sadan vuoden kuluttua olen tullut takaisin tähän linnaan ja tapaan sen samanlaisena, kuin lähtiessäni jäi. Kaikki on pimeää. Kaikki on hiljaista. Kaikki on kuollutta. Kuninkaasta, joka mahtiani uhmailla rohkeni, on muistokin ihmisten seasta sammunut. Mutta minä elän. Minä olen synkän sallimuksen sanansaattaja, eikä kaiken elollisuuden nielevä yö minulle mitään voi. Minä olen kuolematon.

Toinen ääni. Kuolematon, vaan et yksinäsi!

Ensimäinen ääni. Ääni, ken sinä olet?

Toinen ääni. Ääni, ken sinä olet?

Ensimäinen ääni. Minä olen Tuonetar.

Toinen ääni. Minä olen Valotar.

Tuonetar. Mitä täältä haet? Etkö tiedä, että minä kuoletan kaikki, jotka lähelleni tulevat?

Valotar. Etkö tiedä, että minä annan elon sille, jonka sinä olet kuolettanut?

Tuonetar. Et kykene. Kuolema on elämätä mahtavampi.

Valotar. Erehdyt, pöyhkeä haltijatar! Elämä on kuolemata mahtavampi.

Tuonetar. Tyhjät sanat! Täällä ovat kaikki kuolleina.

Valotar. Ei, he nukkuvat.

Tuonetar. Pitkää unta!

Valotar. Fiat lux! (Tulee äkkiä valoisaksi ja kuningas, kuningatar sekä hovi näkyvät makaavana samassa asennossa kuin ennen, vaan kaikki paksulla tomulla ja hämähäkin verkoilla peitettyinä.)

Tuonetar. Aaveita! Ulkokiiltoa! Haa, julkea, etkö tiedä, että tämä on vastoin luonnon lakia? Fiat nox!

(Pimenee taas.)

Valotar. Tuonetar, minä tiedän sinut leppymättömäksi. Mutta jos avaat sallimuksen kirjan, seitsemännen sivun oikealla, niin saat lukea, että Ruusu-prinsessa ja kaikki linnan asukkaat heräävät taas sadan vuoden perästä eloon, jos vain tunnin perästä sen ajan kuluttua jollakin nuorella ritarilla on rohkeutta uskaltaa henkensä ja herättää prinsessa suutelemalla häntä otsalle.

Tuonetar. Sinä olet oikeassa; se ennustus minulta on unhottunut. Mutta tunti pian kuluu: ei ketään tule.

Valotar. Kukapa tietää!

Tuonetar. Puuttuu ainoastaan viisi minuuttia.

Valotar. Viisi minuuttia? Voi, jos tänne ei kenkään tulisikaan! Jos kaikki suruni ja kaikki rakkauteni olisivatkin hukkaan menneet?

Tuonetar Näetkö nyt, mieletön haltijatar, että mahtava sallimus vielä kerran arvailusi pettää. Nyt puuttuu vain neljä minuuttia.

Valotar.

    Missä viivyt, ainokainen,
    Jot' ei nähty, kuultu —
    Jonka taivas avuks soi?
    Avun hetk' on haihtuvainen!
    Voi, se siivin lennähtääpi;
    Kaunis Ruusu-neiti jääpi
    Kuihtuvaksi nupuksi!

Tuonetar.

Loppu! Säästä huolesi!

Valotar.

    Kaksi minuuttia vailla.
    Fiat lux!
        (Tulee valoisaksi. Ulkoa kuuluu jyskettä.)
              Näen miekan mä;
    Pensasta lyö urhon lailla…

Tuonetar.

Mutta ei se ennätä!

Valotar.

Joudu, oi!

Tuonetar.

Nyt loppui taika.

Valotar.

Minuutti on vielä aikaa.

(Haltijattaret vetäytyvät sivulle. Florestan-prinssi syöksyy sisälle ja pysähtyy hetkiseksi epäileväisenä.)

Florestan.

     Mitä? Kaikki nukkuvi!
     Missä olet, onneni,
     Ruususeni armahainen?

(Hän käy punaisen esiripun luo ja työntää sen sisulle. Ruusu nähdään nukkuneena värttinä kädessä.)

    Suloisuus, oi taivahainen!
    Unta nähnenkö mä vaan?

Tuonetar (sivulta).

Loppu… Hän ei muistakaan.

Valotar (sivulta).

Puoli minuuttia on!

Florestan.

    Taivaan ihme verraton,
    Tohdinko sun herättääkään?

Tuonetar.

Voitto! Aikaa ei nyt jääkään!

Valotar.

    Sekuntia kuus! Aik' kallis,
    Seiso!

Florestan.

           Suuteloni tää
    Voiko sinut herättää?
    Oi, jos sallimus sen sallis!

(Hän suutelee Ruusua otsalle. Ruusu avaa silmänsä.)

Tuonetar.

    Voi mua! Elo kuolon lyö.
    Valo voittaa, poistuu yö…

Valotar.

    Kiitos, kallis hetki, aivan
    Viimeisin, sä lahja taivaan!

(Molemmat haltijattaret katoovat.)

Ruusu (heräten).

    Jos vois ijäks sitoa murehet sankat
    Ja onnea tuottaa…
          Ken sä? Miks mua tarkastatki?

Florestan.

    Oi, sä kauniin Ruusuni!
    Olen vieras; suurin ratki
    Riemuni ja toivoni
    On sua saada elohon
    Tässä linnass' sallimuksen.

Ruusu (ajatellen).

    Niin; sain äsken loukkauksen;
    Vaan se vaaratonta on,
    Sainhan naarmun varsin pienen.
    Sitte hiukan uinahdin,
    Raskas kun ol' ilmakin.
    Puoleenpäivään maannut lienen.

Florestan.

    Paljoko on aikaa siitä,
    Jolloin suljit silmäsi?

Ruusu.

    Neljännes tai — jos ei riitä —
    Kaksi. Sit' en ihmehdi,
    Kun ol' uni makeata.

Florestan (hiljaa).

    Ei hän tiedä, että sata
    Vuotta siitä vierikin!
        (Kuuluvasti.)
    Puolipäivä on nyt tosin. —
    Ruhtinatar ylevin!
    Sua saavuin tänne kosiin;
    Olen prinssi Florestan.

Ruusu.

    Vieras, pilaa puhuthan!
    Sinä mies noin muhkea,
    Minä tyttö pieni vasta,
    Jonka löysit torkkumasta.

Florestan.

    Pieni tyttö? Oletpa
    Isoäitin' äitiä
    Vastaava sä ijässä,
    Jos hän eläis. (Hiljaa.) Unhotin.

Ruusu.

    Huomaan, että uneksin;
    Kas, kuin tuolla kaikki makaa!

Florestan.

Kaikki herää, se on vakaa.

(Kuningas ja kaikki muut heräävät siinä järjestyksessä, kuin alkavat puhuakin.)

Kuningas.

Paistia!

Kuningatar.

On helteistä.

Kunigunda.

Ukkost' oli, luulen mä.

Hovimarski.

    Sanon, vaikk'en juuri kiistäin:
    Kivi putos selkäpiistäin.

Leukoija.

Nukuinkohan mä! Vai mitä?

Narsissi.

Minäkin.

Kunigunda.
             Yh, moinen hovi!
    Tuo ei konvenanssiin sovi.

Hovimarski.

Kas! mä saatoin ryhdin pitää.

Juomanlaskija.

Onneks Sam on jäljellä.

Kokki.

    Sam, sen nahjus! Esiin sä!
    Onko nähty hölmömpää?
    Nukkuuko hän? Häpeää!
    Opetan sun, pahan polven,
    Mistä Taavetti sai olven!

(Hän antaa sata vuotta odottaneen korvapuustin. Sam herää. Hän on sen sadan vuoden kuluessa saanut pitkän parran.)

Sam.

    Kiitos herättämästänne!
    Mull' on vilpas joka jänne.

(Tunnustelee partaa).

Kuningas.

Miksi säikähdät, Sam-ukko?

Sam.

    Majesteetti, leukani
    Heltan saanut on kuin kukko.

Kuningas.

Nyt saat ajaa partasi.

Sam.

Parta mull'? En usko, en!

Kuningas.

Saunan seinän paksuinen.

Sam (hyppää ilosta).

    Parta mulla! Tosiaan!
    Hei, se hauska uutinen:
    Palkan paremman nyt saan!

Kuningas.

Tietty se; nyt olet sievä.

Kokki.

Kas, kuin Sam nyt onkin rievä!

(Barbra, Doriina ja Sanna tulevat sisälle.)

Doriina. Tule, äiti, katsomaan! Täällä on oikea lumottu linna. Ulkona pihalla juoksentelee kansaa, hevosia ja koiria. Kaikki prinssit elävät, ja täällä on ihka elävä kuningas kaikkein armollisimman, ihka elävän hovinsa kanssa. No mitä nyt sanotte, äiti?

Barbra. Mitä sanon, tuhma tyttö? Enkö jo ole aina sanonutkin, että kyllä täällä loitsua on; pitäisipä olla samanlaatuinen ymmärrys kuin harmaalla kivellä, jos ei noin päivänselvää noituutta käsittäisi. Nöyrin palvelijattarenne, armollinen herra kuningas! Teidän majesteettinne, olette vetäneet pitkän unen; toivon, että nyt olette oikein tarpeeksi maanneet.

Kuningas. Mitä se eukko lörpöttelee?

Kunigunda. Ne ovat alhaista kansaa, teidän majesteettinne. Heidän pukunsa on kovin vanhanaikainen.

Barbra. Te, rouva, vanhanaikainen olette. Te olette puettu, niinkuin sata vuotta takaperin isäni isoäidin aikana tapa oli.

Kunigunda. Mitä? Vanhanaikainenko? Rohkenetteko sanoa, että minä vanhanaikainen olen?

Barbra. Juuri te. Mitäpä muuta kuin vanhanaikainen voi olla, kun sata vuotta maannut on?

Kunigunda.

Voi, mä pyörryn!

Kuningatar.

Sata vuotta?

Sam.

Enpä partaa saanut suotta.

Kuningas.

Mitä se? En ymmärrä…

Sanna (näyttää kultaompeleiset kengät).

    Taivaan olon tykönä
    Haihtuvainen niinkuin mikä
    Sekunti on ihmisikä,
    Sadan vuoden mittaki
    Niinkuin mennyt minuutti.
    Minä, joka kanssa sauvan
    Tässä horjun — kuinka kauan? —
    Lapsena sain kengät nuo
    Ruususelta itselleni…

Kunigunda.

Aivan äsken sattui tuo…

Kuningatar.

Tunti sitte, luullakseni.

Sanna.

    Oi, kuin paljon Korkein voi!
    Kiitos Hälle, kun mun soi
    Nähdä lapsuusriemuin vielä!
    Nyt käyn hautaan ilomiellä.

(Menee Ruusun luo, joka täll'aikaa on Florestanin kanssa keskustellut, ja suutelee hänen hameensa helmaa.)

Ruusu.

    Sunko, ystäväni pienen
    Näen? En sua tuntenut.
    Ai, kuin olet vanhennut!
    Miksi minä nuori lienen?

Sanna.

    Tähden sydämmes. Myös sä
    Kerran vanhenet kuin mä.
    Kuningas, oi! Ruusu-neidin
    Florestan se saattoi henkiin;
    Hänen suokaa Ruusu ottaa!
    Se ei ole ansiotta.

Florestan.

Omaks suokaa mulle neiti!

Kuningas.

    Hiljaa! Mitä sanoo äiti?
    Tyttökään ei harkinnotta
    Suostu…

Kuningatar.

              Myönnyn, jos hän vaan
    Lienee jalo ritari.

Ruusu.

    Sellainen hän tosiaan.
    Elo elost' annetaan.

Kuningas.

    Äitiä hän kuulevi!
    Aina on hän kuuliainen.
    No, jos asia on sen lainen,
    Saakoon prinssi armahansa,
    Rakastakoon häntä kanssa;
    Hän ei enää ikää vailla:
    Sadan viidentoista mailla.
    Sama saattaa olla se;
    Eläväthän sielumme
    Vuotta monta miljoonata.
    Toisella jos vuosisata
    Enemp' oli tehtävää,
    Lienee samantekevää.
        (Valotar-neiti tulee sisälle.)
    Tuossapa, kas, kummi taas,
    Jalo kummi laulakaas!
    Suokaa kauniin laulun soida!
    Paria noin muhkeaa
    Kyllin ylistää ei voida.

(Kaikki toivottavat onnea kihlatuille.)

Valotar (värttinä kädessä seisoa perällä ja laulaa).

    Mä kehräjän henkien maast' tämän langan,
    Tään kultaisen langan.
    Ei moist' ole piirissä maailman sankan,
    Ei maailman sankan.
    Tää juossut on yöstä,
    On päivästä myös tää,
    Kun vuos'sata käynyt on hetkisen työstä.

Kaikki (yhtyvät laulamaan).

    Me kaikin nyt onnea kehräelemme,
    Me kehräelemme,
    Näin henkien lemmikin kaunistelemme,
    Näin kaunistelemme;
    Niin riemua tuottaa
    Hän niille, mit suotta
    Saa kärsien, kyynelin riemua vuottaa.