TELMYRI.

Lassi oli kuusivuotinen ja ulottui Hildalle melkein nenään asti. Ja Hilda oli kymmenvuotinen ja luuli oikein hyvin sopivansa Lassille tätiksi. Molemmat kiistelivät päivät päästänsä ja tuskin tiesivät ollenkaan, miten suuresti rakastivat toisiaan. Mutta sen kyllä huomasivat, milloin olivat erossa, Kun Hilda oli poissa koulussa, oli Lassilla sanomattoman ikävä ja hän silloin teki vallattomuutta toisensa perästä. Ja kun Lassi oli isän kanssa käymässä Forssan tehtaalla, oli Hilda koko ajan neuvoton eikä tiennyt, mitä hänen piti tehdä, kun Lassi oli poissa. Hilda päätti kerran ruveta pitämään päiväkirjaa Lassin vallattomuuksista, ja se kiitettävä tarkoitus hänellä, oli mielessä, että saattoihan jossakin sopivassa tilaisuudessa lukea hänelle sen kauniin luettelon. Hän ajatteli siitä tulevan Lassille hyvän rangaistuksen, niin että saisi oikein hävetä tyhmyyksiänsä.

Pilvisenä päivänä ennen joulua, kun Hildalla jo oli lupa koulusta ja Lassi telmi tavallista enemmän, sanoi Hilda hänelle. "Lassi, tules tänne!"

Lassi istui nurkassa sovittelemassa paikoilleen puuhevosensa toista takajalkaa, jonka oli äsken ajanut poikki, kun ei muka hevonen kyllin vikkelästi vetänyt kuormaa. Hän oli suutuksissaan eikä ollut siis kuulevinaankaan.

"Tules tänne, niin minä luen sinulle jotakin", sanoi Hilda vähän veitikkamaisesti, sillä hän oli juuri ottanut käteensä sen merkillisen päiväkirjan.

Lassi tuli. Hän piti paljon saduista niinkuin kaikki muutkin ja luuli ehkä Hildan aikovan lukea ritari Siniparrasta tai muusta semmoisesta.

"Käyhän tuohon pallille istumaan ja ole vaiti ja hiljaa, niin saat kuulla rosvopäällikkö Telmyri Mellastelijan urhotyöt ja seikkailut."

Lassi istuutui siivosti ja Hilda alotti esipuheen:

Oli kerran rosvopäällikkö Telmyri ja niin edespäin. Hänellä oli kelpo kummi eli ristiäiti, ja koska hän teki niin paljon vehkeitä tässä maailmassa, täytyi hänen kumminsa tehdä kirja ja kirjoittaa siihen kaikki, mitä Telmyri teki. Sen kirjan päätti kummi sitte painattaa Porvoossa, että kaikki ihmiset saisivat tietää, miten häjy ja ymmärtämätön Telmyri oli ollut. Nyt, näetkös, minä lainasin kummin kirjan, ennenkuin se lähetetään Porvoosen painettavaksi, ja nyt saat kuulla, mistä kaikesta Telmyri saa hävetä.

Lassi hörkisti korvansa. Hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan semmoisesta rosvopäälliköstä.

Hilda oli olevinaan hyvin totinen ja luki päiväkirjasta:

1 päivä tammikuuta. "Telmyri alkoi vuotensa potkimalla rikki sänkynsä, ja ylös noustuaan pani hän toisen sukkansa pesuvatiin, nähdäkseen muka, pysyikö se veden päällä. Sitte tuli äiti sisään — sillä oli hänellä äiti — ja löi häntä märjällä sukalla. Eikö se ollut hyvin ansaittu?"

Lassi näytti kummastelevalta eikä sanonut mitään.

6 päivä tammikuuta. "Harmaa mirri makasi matolla uunin edessä. Telmyri otti mirrin, pisti sen uuniin ja pani suupellit kiinni. Tulta oli siellä ollut viimeksi eilen ja hiilet vielä hehkuivat; mirri alkoi hirveästi naukua. Isä tuli sisään — sillä Telmyrillä oli isäkin — vapautti mirrin ja käski Telmyrin ottaa käteensä hehkuvan hiilen. Telmyri aikoi juosta pois, vaan isä pani hiilen hänen käteensä ja antoi sen vähäsen polttaa. Silloin huusi Telmyri.

"Eipähän, en minä huutanut", sanoi Lassi.

"Tässä on, että Telmyri huusi."

2 päivä helmikuuta. "Pojat olivat kelkkamäessä, ja Telmyri myöskin. Silloin Telmyri hautasi lakkinsa lumeen, niin ett'ei sitä löytynyt ennenkuin seuraavana keväänä, kun kinokset sulivat. Vaan kun häneltä sillä kerralla kylmi vasen korva, pääsi hän pulasta varoituksella!"

"Kun en löytänyt lakkia."

"Kuulehan edelleen!

"20 päivä helmikuuta. Äitillä oli munia korissa, joka oli talvella vierashuoneessa, siinä kun ei kukaan asunut ja oli kohtuullisen viileä. Telmyri löysi korin vierashuoneen sohvan alta ja huviksensa nakutteli munia vastakkain, niin että sisus juoksi kaikista sohvan hienolle, vehreälle päällykselle. Siitä huvista pistettiin Telmyri ruokakaappiin, mutta sieltä hän löysi hillopurkin ja tyhjensi sen sormillansa. Sen kepposen tähden salvattiin hänet isän kammariin ja siellä hän pysyi hiljaa."

Lassi nauroi vähän hämillänsä.

"Niin, eikö se ollut kelvoton rosvopäällikkö?" jatkoi Hilda. "Kuule edelleen."

7 päivä maaliskuuta. "Telmyrillä oli myöskin sisar…"

"Nimeltä Hilda", keskeytti Lassi.

"Taisi olla Lauli. Hänellä oli hyvin kaunis ja sievä nukke, jolla oli oikea tukka ja oikeat silmät, ja sen nimi oli Helmi. Laulin ollessa koulussa otti Telmyri Helmen ja kaivoi rikki toisen silmän, nähdäkseen, mitä siinä oli sisässä. Sitte hirtti hän Helmen tukasta pellinnuoriin muka kiikkumaan. Lauli, kotiin palattuaan ja nähtyään Helmi raukan, alkoi itkeä."

Lassi punastui ja löi läntistyneiden saappaidensa kantoja lattiaan.

Hilda jatkoi: "Silloin alkoi Telmyrikin itkeä, pyysi sisareltansa anteeksi eikä ennen rauhoittunut, kuin isä laitatti tohtorilla Helmen silmän jälleen eheäksi. Oliko oikein, että hän katui?"

"Niin, mutta Helmihän parani jälleen", sanoi Lassi.

"Vahinko vain, että Telmyrillä oli niin lyhyt muisti. Viikon kuluttua, 14 päivänä maaliskuuta, aikoi hän lähteä hiihtämään, vaan oli hukannut villahansikkaansa. Silloin löysi hän äitin hyvät valkoiset ranskalaishansikkaat, sulloi ne käpälöihinsä ja läksi lumikinoksiin. Kun hän palasi, olivat kaikki sormet paljaana toisessa kädessä ja toinen hansikas oli hukkunut. Oliko se kauniisti tehty?"

"Minun paleli käsiäni."

"Äiti torui, mutta Telmyri ei viisastunut. 1 päivänä huhtikuuta aikoi hän säikyttää vanhaa Kaisaa. Sitä varten hän asetti kaksi tuolia päällekkäin salin oven eteen sisäpuolelle ja niiden päälle pallin ja pallille kukkaruukun. Kaisan sijaan tuli ovesta hovineuvoksen-rouva Agander ja oli vähällä pyörtyä säikäyksestä, kun tuolit romahtivat maahan ja kukkaruukku rikki räjähti. Silloin Telmyri taas pistettiin salvan taa.

"20 päivänä huhtikuuta tahtoi Telmyri koettaa jousella ammuntataitoansa ja ampui nuolen kyökin ikkunasta. Selvisi asiasta varoituksella.

"2 päivänä toukokuuta nyhti hän purston kukolta ja siitä tuhotyöstä salvattiin hänet tunniksi kanakoppeliin."

"4 päivänä sousi hän taikinakaukalolla ulos purolle, kaatoi kaukalon ja kastui korviaan myöten.

"18 päivänä hän pani lakkinsa täyteen kiviä ja upotti sen puron rantaan turpoamaan tiheäksi kuin korvo.

"22 päivänä oli äiti kylvänyt aamusilla herneitä ja iltasilla Telmyri ruoposteli hernepenkin katsoakseen, olivatko herneet jo kasvaneet. Sai vain varoituksia, ett'ei toiste olisi niin tyhmä."

"23 päivänä hän särki teekupin, survoi sen hienoksi huuhmaressa ja koetteli uskotella Kaisalle sen olevan sokuria.

"Juhannuksena teki Telmyri niin monta vallattomuutta, että niitä on mahdoton kaikkia luetellakaan…"

"Enpähän", sanoi Lassi. "Minä vain revin kaksi reikää mekkooni, suuremman ja pienemmän."

"Kuule vielä", jatkoi Hilda, "6 päivänä heinäkuuta kaivoi hän kuopan puutarhaan ja pani siihen isän sinetin, äitin sormustimen, kuusi männynkäpyä ja sammakon. Sitte täytti hän kuopan. Se oli muka aarre. Koko talo etsimään sinettiä ja sormustinta, kunnes Telmyri otettiin epäilyksen alaisena tutkittavaksi. Hän silloin tunnusti kaivaneensa maahan aarteen ja sai rangaistukseksi riittävän tukkapöllyn. Oliko se oikein?"

"Mutta minä en valehdellut", sanoi Lassi.

"Hyi! Olisiko hänen vielä pitänyt valehdella? Telmyrillä oli kuitenkin vähä pahaa omaatuntoa, sillä hän pysyi koko iltapäivän poissa naapuritalossa. Siispä hänen rangaistuksensa oli oikea. 28 päivänä heinäkuuta hän astui puujaloilla, kompastui ja kaatui pitkäksensä keskelle gurkku-penkkiä. 30 päivänä meni hän luvatta rantaan, työnsi veneen vesille ja läksi soutamaan. Mutta tuuli kovasti ja sankari oli joutua ulos ulapalle. Silloin hän alkoi huutaa apua."

"Kyllä minä olisin jaksanut soutaa, vaan airot, näetkös, olivat pitkät."

"Ja soutaja oli liian lyhyt. Matti souti sinne suurella veneellä ja toi veitikan maalle. Telmyri oli rangaistu omalla peljästyksellään. Seuraavana päivänä ratsasti hän kellolehmällä, putosi ja sai reiän päähänsä."

"Olen minä ratsastanut monella hevosellakin."

"Mahdollista kyllä", jatkoi Hilda. "11 päivänä elokuuta yritti Telmyri ratsastamaan myöskin tallipässillä. Mutta pässi ei tuosta ollut kovinkaan mielissään, vaan ryhtyi päkkäämään. Telmyri läksi pakoon ja pässi jäljestä. Viimein molemmat joutuivat kahakkaan tallin seinän luona, ja ell'ei Kaisa olisi sattunut maitorainnan kanssa juuri tulemaan läävästä, olisi siinä tullut suuri tappio."

"Minä löin sitä, niin, minä löin sitä niin että…"

"Tässä on, että Telmyrin kyllä teki mieli lyödä pässiä, vaan todella hän vain huusi: hyvä Kaisa, tule auttamaan!"

"Niin, kun keppi katkesi!"

"No, vielä edelleen. 19 päivänä elokuuta söi Telmyri raakoja karviaismarjoja; niin paljon, että tuli kipeäksi. 22 päivänä hän heitti kivellä rikki myllynviirin. 29 päivänä pani hän Helmen uimaan puroon ja 30 päivänä putosi itse siihen. 4 päivänä syyskuuta piirusti Telmyri hiilellä maisteri Pitkäsen muotokuvan äsken valaistuun kyökkikammarin uuniin. Siitä hän joutui salvan taakse."

"Niin, mutta minä menin ikkunasta pihalle."

"Ja sitte Telmyri salvattiin vinnikammariin, josta hänen ei tehnyt mieli hypätä ulos ikkunasta. 18 päivänä syyskuuta oltiin puolukoita poimimassa metsässä, ja Telmyri juoksi oravan jäljestä, kunnes putosi hetteesen. Siihen jäi toinen saapas ja uudet housut turmeltuivat pilalle. 20 päivänä oli hän perunoita kaivamassa ja löi kuokalla sääreensä. 24 päivänä hän putosi pihlajasta.

"4 päivänä lokakuuta juoksenteli Telmyri likasilla saappaillaan kaikki huoneet lakkiaan etsimässä, kunnes löysi sen puulaatikosta, johon sen oli kätkenyt hiekkaa täynnä. 8 päivänä toi hän kotiin sylin täyden nauriita jotka oli saanut joltakin pojalta, ja poika oli ne varastanut."

"En minä sitä tiennyt."

"Ei, Telmyri ei sitä tiennyt, sentähden häntä ei rangaistukaan. Mutta hänen täytyi itsensä kantaa nauriit takaisin naapuriin, josta ne oli varastettu. 16 päivänä hän ahneudessaan maistoi aniliinipullosta ja tuli hyvin kipeäksi. 17 päivänä kykeni hän jo lyömään nauloja äitin messinkisiilin reikiin. Siili aivan turmeltui, ja välttääkseen saman tyhmyyden tekoa uudestaan ajoi veitikkamme 18 päivänä puutulpan kahvipannun piippuun. 29 päivänä hän huvikseen pisti Kaisan kehrätessä tulen pellavakuontaloon, josta ilosta hän taas sai tukkapöllyä. 3 päivänä marraskuuta hiipi hän luvatta luistinjäälle ja veti ylös toisen pojan, joka oli pudonnut veteen. Siitä pääsi Telmyri ensin lukon taa ja sitte sai tortun."

"Minuapa kiitettiin myöskin", sanoi Lassi ylpeästi.

"Ei hyvää tehdä tortuista eikä kiitoksista", sanoi Hilda. "Pahempaa tapahtui 4 päivänä joulukuuta. Silloin joutui Telmyri riitaan Naapurin poikien kanssa suuresta aarteesta, jonka olivat löytäneet tallista, ja se oli kuollut hiiri. Telmyri löi kepillään Naapurin Kallelle kulmaan suuren kuhmun, ja Kalle oli häntä pienempi. Siitä piti Telmyrin pyytää anteeksi Kallelta, mutta hän ei tahtonut."

"Kalle se ensin löi minua", sanoi Lassi.

"Niin, mutta Kalle oli vasta neljän vuoden mies ja Telmyri kuuden. Hyi suurta häpeätä, lyödä niin pientä poikaa! Ja kun Telmyri ei tahtonut pyytää anteeksi, sai hän isältä vitsaa. Se oli ensi kerta koko vuodessa. Telmyrin täytyi pyytää anteeksi, mutta silloin vasta pahinta tapahtui. Hän pyysi anteeksi suullaan, vaan ei sydämmellään. Muutaman päivän kuluttua olivat pojat lumisilla, Telmyri puristi pallon hyvin kovaksi ja heitti Kallea. Pallo sattui Kallelle poskeen, ja poski turposi paksuksi. Miksi semmoista sanotaan?"

Lassi oli vaiti.

"Sitä sanotaan kostoksi, ja kosto on kiittämättömyyden ja petollisuuden jälkeen kaikkein ilkeintä, kuin ihmisen sydämmeen voi tulla. Kostonhaluinen ihminen on Jumalan vihollinen, ja kaikki taivaan enkelit itkevät sitä. Mitenkä voi semmoisella ihmisellä olla koskaan oikeaa iloa ja rauhaa omassatunnossaan?"

Lassi puri hammasta ja irvisti niin omituisesti, pidättääkseen kyyneliä. Vähän ajan perästä nousi hän paikaltansa ja meni pois sanomatta mitään.

Hilda tunsi kyllä veljensä, ei ollut huomaavinaan irvistystä eikä pyytänyt häntä viipymään. Puolen tunnin kuluttua palasi Lassi ilosta loistavana. "Missäs nyt kävit?" kysyi Hilda.

"Oli niin", sano\ Lassi vähän hämillänsä, "että… muistathan kelkkani, jonka sain viime vuonna joululahjaksi. Vilkki sen nimi on eikä niin sukkelaa kelkkaa ole kellään kuin Vilkki."

"Niin", sanoi Hilda, "kyllä muistan, että Vilkki on sinusta hyvä, parempi kuin Matista paras hevosemme, ja sinä aina kehut, ett'ei kellään ole niin hyvää kelkkaa."

"Nyt minä annoin Vilkin Naapurin Kallelle. Hän tuli niin iloiseksi, ett'ei osaa ajatellakaan, miten iloiseksi hän tuli!"

"Entä sinä, Lassi, etkö sinä tullut iloiseksi?"

"Kyllä; tiedäpäs, Hilda, minä olen ollut niin pahoillani siitä kuolleesta hiirestä, ja minä olen ollut niin paha aina siitä asti, ja niin ikävää kun on ollut… ja kun sinä kerroit, että Jumalan enkelit itkevät, silloin tuntui minuakin itkettävän… ja minä läksin Naapurin Kallen luo, näetkös… ja nyt on kaikki hyvin, nyt olen niin sanomattoman iloinen, että nyt se vasta tulee oikein hauska joulu."

Hilda syleili Lassia ja suuteli häntä ja tanssi hänen kanssaan seitsemän kertaa ympäri lattiaa. "Arvaapas mitä?" sanoi hän. "Nyt kun Telmyrin kummitäti lähettää päiväkirjansa Porvoosen painettavaksi, pyydämme häntä kertomaan myöskin tuon kuolleen hiiren jutun. Se historia oli ruminta ja viisainta kaikesta, kuin Telmyri teki koko vuonna."

"Pyydä häntä myöskin kertomaan Laulista, sillä ell'ei Laulia olisi ollut, olisi Telmyri ollut aika vekkuli."

"No, ei se niin vaarallisen paha Telmyri sentään ole! Välistä hän kyllä mellastelee ja tekee tyhmyyksiä, vaan Jumala on kuitenkin antanut hänelle rehellisen sydämmen; kyllä hänestä mies tulee."

Ja semmoinen se oli tämä rosvopäällikkö.