PÄIVÄNSÄDE MARRASKUUSSA.

Muurahaiset tekivät työtä täydessä puuhassa. Paljo heillä olikin tekemistä. Ensiksikin piti heidän muurata kammarinsa muurahaiskeossa oikein tarkoiksi ja lämpimiksi talven varalle. Sitte piti heidän vielä tarkastaa kaikki ruokahuoneet ja katsoa, oliko kylliksi muonaa viideksi tai kuudeksi vankeuskuukaudeksi. Olipa vielä linnoitettava kekokaupungin portitkin vihollisten hyökkäystä vastaan. Sitte oli laistavat muurahaisten tiet ja toimitettava pois kaikki kuivaneet havut, ja viimeisenä työnä oli kiipeäminen lähimpään puuhun pitämään vaaria maailman menosta ja töllistelemään pilviä, olikohan talvi jo hetikin tulossa.

Mutta kaiken tämän lisäksi oli muurahaisilla vielä sittekin yksi vaivaloinen ja surullinen työ; heidän piti kaivaa hauta suurelle emovainajallensa Luonnolle, ja siinä työssä olivat kaikki maan pikku elukat, kaikki tyyni eli 94 kvintiljoonaa, 18 kvadriljoonaa, 400,000 triljoonaa, 888,000 miljoonaa 954,367. Kirjoitapas se luku; niin monta niitä sanottiin olevan, vaan minä en tiedä niin tarkkaan; ehkäpä niitä oli 954,368.

Jo oli hallanhärmää maassa, seitsemäntuhatta miljoonaa helmeä, eikä kukaan niitä koonnut. Kaikki kuihtuneet ruohonkorret ja kaikki lehdettömät puut olivat jo syvässä surupuvussa; mutta honkain ja kuusten, jotka aina pitivät tummanvehreätä turkkia, ei tarvinnut tehdä muuta kuin harjata pois sammal päällyksestä. Tuulet, nuo ilman tyttäret, istuivat pilvissä ja karttasivat lumivillaa käärinliinoiksi; jäätyvät aallot lauloivat surullisia lauluja rannalla, kunnes nukkuivat pois jääpeitteen alle, ja pikku linnut, joita vielä oli jäljellä muuttoajan jälkeen, harjoittivat pientä viatonta surumessua honkain iltahuminan säestykseen. Kaikki oli niin kolkkoa, niin pimeätä, niin syvällisen surullista.

Mutta silloin pilkisti pilven raosta yksi päivänsäde.

Yksi päivänsäde, oikeaa taivaista kultaa, paistoi mustasta lumipilvestä hallanhärmän helmille, lakastuneelle ruoholle, elottomille puille, jylhille hongille, uutteroille muurahaisille ja kaikille 94 kvintiljoonalle pikku elukalle — jopa unohtui, miten monta niitä olikaan — ja yht'äkkiä muuttui kaikki tyyni.

"Mitä tämä on?" sanoi huuhkaja, joka istui viiritangon nenässä ja harjoitteli alinta ääntä lauluun, joka alkaa näin: "Syksy on tullut ja myrskyelee." Ja käreä ääni hänellä oli, mutta tyydyttiin siihenkin nyt, kun laululinnut jo olivat poissa. "Mitä tämä on? Minä hämmennyn, minä laulan väärin, minä en näe ainoatakaan nuottia, kun päivä noin paistaa ihan vasten silmiä."

"Ei tämä käy päinsä", huokailivat muurahaiset, jotka juuri äsken olivat suurella vaivalla siistineet hallanhärmän kauneiksi helminauhoiksi ruohonkorsille, että näyttäisivät surukauluksilta, ja nyt alkoivat kaikki helmet sulaa; "ei tämä käy mitenkään päinsä, siitä tulee vain likaa ja rapaa. Eikö ole mitään päivänvarjoa, joka ulottuisi pohjoisesta etelään?"

Heinäsirkka oli koko kesän positiivia vinguttanut eikä ollut huolinut minkään työn teosta. Sentähden se nyt makasi näljästä puoli kuolleena lakastuneen haavanlehden alla, mutta virkistyi päivänsäteestä ja luuli jo kesän palanneen. Ja hän alkoi heti vääntää positiiviansa, niin että haavanlehti hypähteli, mutta samalla hän väännälsikin kätensä ja jalkansa poikki, sillä ne eivät enää olleet oikein kunnolla koossa, ja siihen se hupi loppui.

Sen kaiken näki päivänsäde pilkistäessään mustan ja paksun syyspilven raosta. Mutta väräjävillä siivillä liiteli se alaspäin läpinäkyvän ilman halki, etsien jotakuta lohduttaakseen ja ilahuttaakseen maan päällä.

Päivänsäde tuli jäätyneelle lammikolle ja välkkyi kirkkaassa syysjäässä. "Onko täällä ketään surevaista?" kysyi hän. "Ei", vastasivat koulupojat, tehden jäähän kauneimpia piirtoja äsken teroitetuilla luistimillaan sekä nauraen ja riemuiten, ja koulutytöt seisoivat rannalla, koetellen vuorottain kummallakin jalalla, kestikö jää. Se oli niin erinomaisen hauskaa.

Päivänsäde lensi edelleen ja tuli lehdettömään koivikkoon. "Onko täällä ketään surevaista?" "Ei", sanoi koivu, "mitäpä minä surisin? Tiedänhän minä viheriöiväni vielä ihanammin uudestaan, kun kerran tulee kevät."

Edelleen lensi päivänsäde ja saapui köyhään tölliin, jossa vanhemmat ja lapset antoivat viimeisestäkin leipäpalastaan toisille, jotka olivat heitä köyhemmät. "Onko täällä ketään surevaista?" "Ei", sanoivat ne köyhät ihmiset, "mitäpä me surisimme. Tiedämmehän, että Jumala laupeudessaan pitää huolen kaikista lapsistansa, ja me jätämme siis kaikki huolemme Hänelle."

Päivänsäde lensi laivalle, joka ankarasti taisteli myrskyssä. "Onko täällä ketään surevaista?" "Ei", sanoi vanha merimies, "mitäpä me surisimme. Jumalahan laivamme ohjaa satamaan; sentähden me pelkäämättä teemme työtä kaikissa vaaroissa."

Päivänsäde lensi edelleen ja tuli sairasvuoteelle. "Onko täällä ketään surevaista?" "Ei", sanoi sairas, "mitäpä minä surisin. Jumala on minun terveyteni ja Hän tietää paraiten, mikä meille on hyödyllistä. Niinpä on yksin tuskakin minun iloni, sillä minulle ei tapahdu mitään ilman Jumalan tahtoa, ja Hänen tahtonsa on aina paras."

Vielä kerran lensi päivänsäde ja saapui hautausmaalle. Siellä istui äiti itkien kuollutta lastansa, "Onko täällä ketään surevaista?" "Ei", sanoi itkevä äiti, "mitäpä minä surisin, sillä kohtahan näen jälleen lapseni tai kun itken, hyvä päivänsäde, niin itken ilosta, että Jumala niin aikaisin otti rakkaan lapseni ijankaikkiseen iloonsa."

Ja päivänsäde kummasteli, ett'ei löytänyt yhtään surua maan päällä.
Vaan eipä se hyvä säde ollut vielä nähnyt kaikkea.

Vähän ajan kuluttua paistoi se sisään eräästä ikkunasta, ja siinä seisoi pieni tyttö kukkaruukun luona. "Onko täällä ketään surevaista?" "On", sanoi tyttö, "tässä on yksi. Minä suren myrtinoksaani, jonka istutin onnelleni, ja nyt se kuihtuu pois syksyn pimeässä." "Eikö muuta, kyllä minä sinut siitä lohdutan", sanoi päivänsäde. Ja se paistoi niin lämpimästi myrtintaimelle, että se virkosi uuteen elämään, ja poissa oli suru ikkunasta, poissa lapsen sydämmestä.

Vielä lensi päivänsäde ja paistoi vankihuoneesen. "Onko täällä ketään surevaista?" "On", vastasi vangittu rosvo, joka istui siellä raudoissa, odotellen tuomiotansa. "Enkö minä surisi, joka olen pahantekijä ja vanki, jonka Jumala ja ihmiset ovat hyljänneet, jolla ei ole yhtään toivoa eikä armoa." "Katsos tähän", sanoi päivänsäde ja paistoi samassa raamatun lehdelle, josta oli auki se kohta, jossa Vapahtaja lupaa armoa ja anteeksiantoa ristissä riippuvalle ryövärille. Ja suru poistui vankeudesta, poistui toivottoman sydämmestä.

Päivänsäde lensi vielä kerran ja saapui vanhan Niku Remusen luo, joka seisoi käsiänsä väännellen pauhaavan virran rannalla. "Onko täällä ketään surevaista?" "On", sanoi Niku. "Mitä sinä suret?" "Minä suren lapsuuttani, jolloin olin kiittämätön ja tottelematon vanhemmilleni, ja he ovat jo ammoin kuolleet. Minä suren nuoruuttani, jonka kulutin laiskuudessa ja vallattomuudessa, ja nyt olen jo vanha. Minä suren koko elämääni, josta ei koskaan ole ollut kellekään mitään hyötyä eikä iloa, sillä minä en ole koskaan ajatellut muuta kuin omaa huviani. Sentähden minä nyt syöksyn tuohon kuohuvaan virtaan."

"Maltahan", sanoi päivänsäde. "Seuraa minua, niin minä näytän sinulle tien sinne, jossa vielä voit tehdä jotakin hyvää maailmassa." Ja päivänsäde liiteli edeltä mätästen ja kuivaneen ruohon yli, ja Niku Remunen seurasi, kunnes yhdessä saapuivat lammikolle, jonne koululapset olivat luvatta pujahtaneet työpäivänä. "Kas tässä", sanoi säde, "käy tuohon istumaan ja kerro lapsille, mitenkä on, kun koko ikänsä ajattelee vain omaa huviansa." Ja Niku Remunen ryhtyi kertomaan, ja pojat ja tytöt istuutuivat kuulemaan, ja päivänsäde katsoi heitä suoraan silmiin, niinkuin ijankaikkisen valon väläys. Ja vanha Niku Remunen tuli taas iloiseksi, että hän vielä osasi toimittaa jotakin hyvää, ja ymmärtäväiset lapset tulivat vakaviksi, mutta ei se vahingoksi ollut, se oli iloinen vakavuus, sillä siitä kasvoi totinen ilo.

Nyt oli päivänsäde lentänyt jo kylliksi sinä päivänä ja silmänräpäyksessä se palasi 14 miljoonaa peninkulmaa takaisin aurinkoon. Syyspilvi tuli ja laski rullakartiininsa maan yli, mutta säde istui vielä tähystelemässä auringon reunalla pilkistääkseen joka raosta, kuin vain huomasi tuossa rullakartiinissa. Kauanpa viipyi, ennenkuin rako ilmestyi, mutta hetipä siitä sädekin pujahti ja paistoi silloin valkoiselle lumelle. Vielä se kuitenkin muisti hauskaa retkeilyänsä marraskuussa; silloin se oli ilahuttanut niin monta sydäntä, ja se on aina iloinen muisto pitkiksi ajoiksi.