VANHA TUPA.

Tuolla saaren pohjoisniemellä, korkeimmalla mäellä, joka näkyy puiden latvain ja siniaaltojen ylitse, oli hyvin vanha tupa, niin vanha, ett'ei kukaan muistanut eikä tiennyt kertoa, milloin se olikaan tehty. Maalaamaton se oli ja laudoittamatonkin; puoli lahot hirret olivat aivan putoamaisillaan pois seinästä, ikkunoissa ei ollut enää ainoatakaan ruutua eheänä, siellä täällä vain joku palanen lasia jäljellä. Savupiippu oli jo ammoin varissut pois katolta ja uuni sisällä oli pysynyt vielä koossa ainoastaan sentähden, että se oli tehty lujista, suurista kivistä, jotka eivät vähällä kulu. Lattia oli täynnä suuria reikiä, joita rotat olivat nakerrelleet siihen aikaan, kun heillä vielä oli toivoa löytää tuvasta jotakin hyvää. Muuten oli kaikki hyvin pölyistä ja mustaa ja siistimätöntä tuossa autioksi jääneessä tuvassa.

Mutta kauimpana kaikkein pimeimmässä nurkassa, puoleksi piilossa korkean, seinään kiinni tehdyn sängyn takana, joka kaksinkertaisena ulottui kattoon asti, siellä loisti jotakin kaunista, niin kaunista, ett'ei kukaan tiennyt, oliko se hopeaa vai kultaa vai helmiä ja kalliita kiviä, tai ilta-auringon kirkkainta paistetta, joka oli pujahtanut raosta sisään suurentamaan omaa kauneuttansa tuvan pimeässä. Vai oliko se ehkä aarniotulta, joka paloi kätketyn aarteen päällä, tai ehkä vanha tonttu-ukko oli sytyttänyt kynttilänsä valasemaan illan pimeää hiljaisuutta.

Ei, minä kerron, mitä se oli. Ei se ollut kultaa, ei auringon eksynyt säde eikä kummitus, se oli vain palanen vanhaa seinähirttä. Se oli vanhuudesta ja kosteudesta aivan lahonut, ja nyt se loisti pimeässä, niinkuin välistä näkee vanhan puun loistavan. Siinä kaikki.

Mutta minulla on oma luuloni asiasta. Minä uskon, että kaikki ne kauniit muistot, kaikki iloiset ajatukset, kaikki leikki, onnellisuus ja sulous, jotka ennen viihtyivät tämän tuvan seinäin sisällä, että ne nyt uudestaan elivät tuvan pimeimmässä nurkassa ja loistivat siellä entisen ajan onnellisena muistona. Luulenpa, että yksin vanha seinähonkakin loisti silloin ilosta, ja sentähden se nyt niin kirkkaalta näytti.

Sillä jos tietäisit kaikki, mitä tämä tupa on aikoinaan nähnyt, niin uskoisit samaa kuin minäkin. Sehän oli ennen muinoin ainoa tupa koko tällä kauniilla saarella, eikä sen ovea koskaan suljettu, se oli aina avoinna köyhille ja rikkaille, surullisille ja iloisille, se tarjosi kaikille vierasvaraista suojaa, milloin ulkona myrskysi, kattoa pään päälle, milloin satoi, lieden, missä keittää hyppiviä ahvenia, ja kaikkein pehmeimmän heinävuoteen, kun ilta tuli ja lepo alkoi tuntua makealta. Siellä oli siihen aikaan kesät päästänsä iloisia ihmisiä kaupungista ja koko seudusta. He asuivat siinä kursailematta ja arkailematta, keittivät yhteistä kahvia suuressa kirkkaassa vaskipannussa, leikkivät leikkejänsä, makasivat vierekkäin olkivuoteilla lattialla, mutta arvokkaimmat ja vanhimmat saivat nukkua heinävuoteilla sängyissä, ja he olivat muka ylhäisiä ja makaavinaan untuvapolstareilla. Ja kaikki leikki, kaikki iloiset sanansutkaukset, kaikki pulmat, sukkelat vehkeet ja hupaiset laitokset, jotka tämä tupa oli nähnyt, ei, niitä olisi mahdoton kertoa. Nyt se oli autiona ja rappeutuneena, ja kaikista sen entisistä asukkaista oli siellä jäljellä ainoastaan yksi suku, joka ei ollut luopunut siitä sen vanhuudessakaan, ja se oli itikkain suku. He eivät siellä ennen olleet kovinkaan tervetulleet silloin, kun tuvassa asui ihmisiä, jotka rakastivat yörauhaa; he panivat suoria katajanoksia lieteen ja kannen savupiipun suulle, niin että tupa tuli täyteen savua, ja siitä olivat itikat hyvin hämillänsä. Mutta nyt ne saivat rauhassa tanssia kylliksensä päivänpaisteessa rikkinäisen ikkunan edessä ja vaikka he eivät saaneetkaan herkutella nuorella ihmisverellä, niin saivat sen sijaan elää rauhassa katajansavulta, ja kun nykyiset itikat kehuivat olevansa niiden itikkain lapsia kymmenennessä polvessa, jotka olivat eläneet tuvassa entisinä ilon aikoina, oli heissä säilynyt jokin verta mieltymystä tupaan ja he viihtyivät siellä, vaikka heillä ei ollutkaan ravintona muuta kuin päivänpaistetta ja kesätuulta.

Vanha tupa oli jäänyt autioksi sentähden, että saarella oli nyt monta uudempaa ja paremmin varustettua asuntoa, joissa nyt ne, joiden kannatti, viettivät kesää. Siellä todellakin oli pieniä kaksinkertaisia palatseja kaikkine mukavuuksineen, kuin ajatella saattaa: niiden lähellä oli puutarhoja taidokkaine lehtikujineen ja kukkapengermineen, ja jos tahdottiin puhua oikein isännän mieliksi, kysyttiin häneltä, mitenkä oli ollut mahdollinen saada sinne raivaamattomaan metsään ja pauhaavan meren rannalle rakennetuksi niin kaunis huvila. Siihen nyykäytti huvilan isäntä päätään ja sanoi: hm, kun tuopi kaupungista maalarin ja puutarhurin ja koko joukon muita mestareja, hakkuuttaa pois metsittyneet puut ja leikkelee ja siistii ja maksaa muutamia tuhansia markkoja, niin tuleehan viimein mahdotonkin mahdolliseksi.

Uusilla huviloilla oli kauniita nimiä niinkuin Ilola, Suruton, Niemelä y.m. Siellä elettiin aivan kuin kaupungissa, otettiin vastaan vieraita, pidettiin musiikillisia iltamia; oli siellä myöskin vehreitä korttipöytiä, keilaratoja ja karuselleja. Jos mentiin kävelemään, käveltiin vain hiekoitettuja käytäviä ja vehreitä kiinalaissiltoja, joita oli rakenneltu itsepäisten purojen ylitse: mutta vehreään, tuoksuvaan metsään mentiin ainoastaan joskus, milloin mesimarjat punaisimmillaan loistivat mättäillä tai mansikat ystävällisesti viittailivat rinteillä. Silloin tytöt käärivät ylös helmansa, ottivat sievät pikku korit käteen ja läksivät tunniksi tai kahdeksi seikkailuretkelle, mutta nuoret herrat läksivät purjehtimaan sievillä, valkoisilla luupeilla, joiden mastojen latvoissa koruliput liehuivat, tapasivat tytöt jollakin niemellä ja vertailivat heitä paimentyttöihin ja metsänneitosiin, pyytäen heitä kaikin mokomin pitämään korinsa, vaikka he hyvyydessään kyllä marjoja maistelivat.

Eräässä mitä kauneimmassa huvilassa, jolla oli muhkea nimi Albano, asui kaksi tyttöä, Antonia ja Mana, vanhempinensa. Molemmat olivat nuoret, kauniit ja iloiset, molemmat vallattomat ja mieleltään keveät, mutta eri tavalla; Antonia riippui nuoren sydämmensä koko kiihkolla kiinni päivän huvituksissa ja hetken pauhuisissa iloissa, vaan Marialla oli lämpöisempi sydän ja avoin kaikille vaikutuksille; ja juuri sentähden voi hän olla sitä iloisempi, että hän välistä osasi olla surullinenkin.

Paitsi vanhempia, sisaruksia ja koko perhettä, joka oli muuttanut tänne maalle kesäksi, asui siellä myöskin tyttöjen vanha mummo omassa pikku kammarissaan ylhäällä toisessa kerrassa. Hän oli lähes 90 vuoden ikäinen ja ihan sokea: mitä milloinkin tapahtui nyt hänen vanhana ollessaan, siitä hän tiesi ja muisti hyvin vähän, mutta mitä oli tapahtunut monen miespolven aika sitte, sen hän kaiken osasi ulkoa kuin kirjasta. Hän istui kammarissaan veisaten virsiä eikä ollut kenenkään tiellä; joka aamu tulivat kaikki lapset vuorotellen suutelemaan hänen kättänsä ja hymyilivät toisilleen, kun hän jo sadannetta kertaa kysyi, mikä kunkin heidän nimensä oli.

Enemmin kuin kukaan muu lapsista rakasti Maria vanhaa mummoa, ja hänen nimensä oli ainoa, jonka mummo muisti. Sentähden muut lapset häntä leikillä sanovat pikku mummoksi, "sillä sinä olet niin vanhan mummon näköinen, kun hän istuu tuolissansa", sanoivat he. Ja vaikka Maria rakasti mummoa, ei hän kuitenkaan voinut olla katsomatta monia ryppyjä ja harmaata, lakastunutta ihoa hänen kasvoistansa; ja kun muut sanoivat häntä niin mummon näköiseksi, itki hän.

Sen kuuli 90 vuoden mummo siinä istuessaan ja sanoi lohdutellen: "Älä itke, pikku Maija, katsoisit minun kuvaani!"

Sillä kotona kaupungissa, suuressa ja kauniissa vierashuoneessa riippui seinällä kaksi hyvin vanhaa taulua soikeissa, kullatuissa kehyksissä. Siinä oli nuori herra, 30 vuoden ikäinen, tukka puuteroituna ja palmikko niskassa, frakissa suuret, kiiltävät napit, hienotekoiset kalvokkaat käsissä ja komea pitsikaulus ja rintamus; ja hänen vieressään toisessa taulussa näkyi nuori, kaunis ja iloinen, noin 20 vuoden ikäinen rouva, tukka ylös kammattuna ja mekon liivi pitkä, aivan ruumiin mukainen, pönkkähame suurikukkaisesta triumfantti-kankaasta, hienotekoiset, pitkät kalvokkaat riippumassa puolitiehen asti paljailla käsivarsilla. Molemmissa tauluissa oli vuosiluku 1775. Ne olivat vanhan äitinisän ja äitinäitin muotokuvat, maalatut Tukholmassa heti heidän jouduttuaan naimisiin. Isoisä oli jo ammoin kuollut, mutta nuori, kaunis rouva, kasvojen juonteet ylpeät, hymyilevät ja kuitenkin niin hyvänluontoiset, hienoissa, kukoistavissa poskissa sievät pikku kuopat ja kirkkaissa sinisilmissä suloinen, lempeä loiste, hän oli nyt sama 90 vuoden ikäinen sokea mummo, jonka poskissa oli niin monta ryppyä, jonka iho oli harmaa ja kädet niin köhmyiset ja joka istui yksinäisessä kammarissaan: niin, hän oli sama vanha äitinäiti 70 vuotta sitte. Hän muisteli vielä nuoruutensa iloisia päiviä, jolloin hän kuuli kauneudestaan niin monta imartelevaa sanaa, ja sentähden hän hiljaisesti ja hyvänluontoisesti sanoi, vähääkään katkerasti ajattelematta kaiken maallisen kauneuden katoavaisuutta: "Älä itke, pikku Maija, katsoisit minun kuvaani!"

Muutamana aamuna nousi aurinko merestä niin punaisena ja suurena kuin vaununpyörä ja päivä tuli hyvin lämpimäksi. Antonia ja Maria ottivat korinsa ja läksivät poimimaan mesimarjoja eli maaramia. Oli niin kaunista, niin hiljaista metsissä, koivujen ja leppäin alla oli varjo niin taivaallisen suloinen. Suuret tummanpunaiset marjat kiiluivat tiheäin lehtien alta mätästen laidoista; semmoisia marjoja eivät tytöt olleet koskaan poimineet, niin pulleat, kauniit ja mehuiset ne olivat. Mitä etemmäksi he joutuivat lehtimetsään ja tuoksuville, vielä niittämättömille niityille, sitä enemmän marjoja he löysivät ja sitä sukkelammin täyttyivät korit. Se oli viehättävän hauskaa ja he yhä poimivat iltapäivälle asti.

"Nyt jo olisi aika lähteä kotiin, sillä aurinko alkaa paahtaa polttavasti kuin leipäuuni", sanoi Antonia.

"Odotahan vähän", sanoi Maria, "parikymmentä marjaa mahtuu enää vain koriini." Ja he astuivat edelleen mättäältä toiselle.

"Täällä minä en ole koskaan ennen ollut", sanoi Antonia. "Näetkö tuota vanhaa tuvan hökkeliä tuolta puiden välistä? Se näyttää juuri tontun asunnolta. Kun vielä antavatkin tonttujen asua tällä kauniilla saarella!"

"Tupa on ruma ja vanha", vastasi Maria, "mutta ei ole oikein halveksia sitä vanhuutensa tähden. Onhan mummokin ruma ja vanha, mutta on kuitenkin niin hyvä, ja hän on ollut nuorena kauniskin."

"Lorua sinä tuommoisesta vanhasta ladosta!" sanoi Antonia nauraen.

"Mutta meidän pitää lähteä kotiin; minun vuoroni on laittaa teetä tänä iltana."

"Helppo kyllä sanoa, mutta mihin päin?"

"Lähtekäämme tänne vasemmalle."

"Nyt erehdyit, oikealle päin on mentävä."

"Sieltähän tulimme."

"Mutta sitä ennen käännyimme monta kertaa vasemmalle."

"Tiedäpäs, Maria, me olemme eksyneet."

"Aivan samoin luulen minäkin, Antonia."

"Mitä nyt teemme?"

"Astutaan pitkin rantaa, niin pääsemmehän viimein Albanoon."

"Niin, huomenna. Etkö tiedä, että saari on ympäri mitaten peninkulmaa laaja?"

"Mitä hullua! Ja nyt alkaa sataa."

"Huh, kun nousee noin sysimusta pilvi auringon eteen; tulee hirmuinen rajuilma."

"Jo jyrisee ilmassa…"

"Näitkö ukontulta… Antonia!"

"Pisarat putoilevat kuin suuret kirsikat."

"Ja meidän uudet hameemme!"

Ja molemmat tytöt alkoivat juosta, minkä jaksoivat, tietämättä oikein minne. Mutta sade kiihtyi yhä rajummaksi ja yhä tiheämmin leimahtelivat ukontulet; pilvissä vieriskeli ukkonen kovasti ja räjäkästi jyristen, niinkuin raskaat vaunut kiivaassa ajossa kivikadulla. Se oli oikea Herran ilma.

"Nyt minä en enää jaksa", sanoi Antonia läpimärkänä, uuvuksissa ja pelosta kalpeana.

"Levätkäämme tämän koivun alla!" kehoitti Maria.

"Ei, ei, ei millään lailla! Etkö ole kuullut, että ukkonen usein iskee korkeihin puihin?"

"Se on totta! Meidän pitää juosta muuanne." Ja he läksivät uudestaan juoksemaan. Mutta hetkisen kuluttua olivat he taas ihan samassa paikassa.

Silloin tyttö raukat olivat jo menettää kaiken rohkeutensa. Antonia tarttui puun runkoon ja sanoi: "Nyt minä en enää lähde mihinkään, vaikka ukkonenkin tähän iskisi." Maria alkoi itkeä.

Mutta samassa harveni hetkiseksi synkkä pilvi, ja tytöt näkivät aivan edessään mäellä vanhan tuvan puoli lahon seinän. "Tule, sisko!" sanoi Maria ja parissa minuutissa ehtivät molemmat katon suojaan.

Miksipä olikaan Antonia äsken niin halveksivasti puhunut vanhasta tuvasta? Huiskin haiskin siinä kyllä kaikki oli ja Albanoon verraten oli paljokin muistuttamisen aihetta; mutta rajuilmaa vastaan siinä oli hyvä suoja, ja jos vain ei tunkeutunut aivan lähelle nurkkia, joihin sade tippui rikkinäisestä katosta, oli siinä kyllin hyvä ja turvallinen istua.

"Tässähän meillä on hyvä kuin palatsissa", sanoi nauraen Maria, joka aina tyytyi vähään. "Katsos, tonttu on odottanut vieraita. Mitäpä muuta varten se olisi levitellyt tuoreita lehtiä lattialle ja pannut tuoreita, tuoksuvia heiniä vuoteihin? Nyt satakoon ja iskeköön tulta kuinka hyvänsä; tupa on kyllä kestänyt monta sadetta aikoinaan."

"Täällä on ollut tänään kalastajia ennen meitä", huomautti Antonia, "ja saattavatpa he nytkin palata minä hetkenä hyvänsä. Ovathan ne jättäneet rautapannun tuohon liedelle, ja tuollahan näkyy ahvenen paitakin."

"Ah, jospa olisi vähä tulta kuivata vaatteitamme!"

"Katsotaanpas! Kyllä tässä vielä hehkuu hiiliä tuhkassa."

"Puhu, Antonia, puuh! Vielä kerran, puuh! No, nyt se jo syttyi, ja lastut palavat aika hyvästi, Tässä on kuivia lepän risuja; niistähän saamme kunnon valkean: Vielä yksi risu… kas niin; johan sanoin, että me olemme tässä kuin palatsissa."

Puhellessaan ja sisartansa rohkaistessaan oli Maria todellakin saanut kirkkaasti palavan tulen tehdyksi. Vanhat risut räiskivät ja säkenöivät ja hetkisen kuluttua olivat molempien tyttöjen vaatteet melkein kuivat. He olisivat nyt mielellään lähteneet umpimähkään tavoittelemaan kotia kohti, mutta satoi vielä rankasti, niin että oli mahdoton semmoiseen säähän mennä korkeaan heinikkoon hapuilemaan.

Tyttöjen täytyi siis odottaa ja odottelijasta tuntuu aika pitkältä. He ryhtyivät tarkemmin tutkimaan tupaa; kukapa voi tietää, mitä siitä ehkä vielä löytyi?

Antonia löysi vanhasta savustuneesta ja tomuisesta seinästä monta sekä hellää että naurettavaa värsyä, jotka hän saneli hullunkurisen juhlallisesti. Yksi oli näin:

    "Namusias syö, sä ihanaisin!
    Varjonas jos luonas olla saisin!"

Ja sen alle oli joku koiranhammas kirjoittanut:

"Olis oikein, jos sua tukistaisin."

Toinen oli tämmöinen:

    "Arkaadiassa tuolla
    Oon käynyt minäkin.
    En enää viihdy siellä,
    Palaan jo takaisin."

"Ah, miten hellää ja liikuttavaa!" huudahti Antonia. "Mutta tässä on vielä tuntehikkaampi värsy:

    "Hyvästi, armahain!
    Jos kuinka kävis mulle,
    Beata Sofie, mä sulle,
    Niin sulle elän vain!"

"Beate Sofie, sehän on mummon nimi!" kummasteli Maria.

"Kyllähän monen muunkin nimi on saattanut olla Beate Sofie kuin ainoastaan mummon", vastasi Antonia ja saneli vain seinistä. Mutta viimein tuli niin hämärä, ett'ei hän enää nähnyt, ja silloin molemmat sisarukset istuutuivat yhdessä lieden luo.

"Tiedätkö mitä?" huokasi Maria.

"Mitä sitte?" kysyi Antonia.

"Meidän täytyy jäädä tänne yöksi. Kun noin yhä näkyy satavan ja iskevän tulta, emme me voi lähteä ulos eksymään yöksi metsään."

"Niin kyllä!" huokasi Antonia. "Mutta minulla on nälkä."

"Siihen minä keinon keksin", vastasi Maria (joka muuten aina keksi keinoja). "Minä olen lukenut jostakin kirjasta, että arabialaiset aavikoillansa usein syövät illallisekseen vain kourallisen keitettyjä riisejä."

"Vitsa-riisiäkö vai mistä sinä aiot keittää?" ivaili Antonia.

"Maltahan, niin saat nähdä!" Ja Maria otti hameensa taskusta riisiryynejä, joita hän mielellään söi kuiviltaan, niinkuin tytöillä on tapana, kunnes aikaihmisinä unhottavat lasten tavat. Sitte pyyhki hän pannun hyvin puhtaaksi, pani sen ulos sateesen, sai kokoon vähän vettä ja pani riisiryynit kiehumaan. Hetkisen kuluttua olivat ne kypset, ja kun päälle puserrettiin vähän mesimarjan mehua, maistuivat ne oikein hyviltä.

"No, sinä kaikkia keksit, sinä!" sanoi Antonia.

Syötyään etsivät tytöt puhtaimman vuoteen, jossa oli aivan kuivia heiniä, ja laskeutuivat levolle, koetettuaan ensin sulkea ovea niin hyvin, kuin taisivat. Kohta nukkuikin Antonia.

Mutta Marian silmiin ei uni tullut. Hän ajatteli, miten nyt vanhemmat olivat levottomat, kun ei heitä kuulunut iltasilla kotiin; hän muisteli vanhaa mummoa, Beate Sofielle kirjoitettua värsyä ja kenties mitä kaikkea, joka johtuu nuorelle tytölle mieleen, milloin ei uni ota tullakseen. Hän koetteli kaikki keinot, kuin tiesi, houkutellakseen unta silmiin, hän ajatteli ikävimpiä asioita, kuin osasi, ajatteli vanhaa, nuuskaavaa sotaneuvosta, joka aina tahtoi suudella häntä hampaattomalla suullaan, hän luki kolmeensataan kolmeenkymmeneen kolmeen; mutta ei mistään tullut apua.

Viimein hän kääntyi toiselle kyljelleen. Silloin silmät sattuivat pimeään vastapäiseen nurkkaan. Siinä paistoi kuin tulikipinä, vaan kuitenkin oli valo valkeampi ja kalvakampi kuin tulen valo. "Mikä se oli? Olenkohan todellakin saattanut sinne tulisen hiilen liedestä?" ajatteli hän.

Hänen piti nousta katsomaan. Hän meni nurkkaan. Ei, ei se tulta ollut, vaan jotakin muuta; vanha, laho puu se loisti pimeässä. Maria katseli sitä vähän aikaa mielihyvällä. Vaan silloin huomasi hän toisen pienen kohdan seinässä, joka myöskin loisti, vaikka vielä vaalakammin. Se on myöskin lahoa puuta, ajatteli hän ja koetti kädellään. Mutta ei, se oli pieni sormus, pistetty syvälle seinän rakoon. Vaivalla sai hän sen pois ja näki, vaikka pimeässäkin, valon tulevan pienestä timantista, joka oli kiinnitetty sormuksen kantaan. Mikä löytö! Ja miten Marian kärsivällisyyttä kiusasi, kun ei nyt heti saanut katsella sormusta tarkemmin. Hän pani sen sormeensa ja palasi vuoteelle. Nyt ei hänen enää tarvinnut kauan odotella unta.

Olettehan varmaankin kuulleet höyhensaarista? Siellä oli Maria kuin kotonaan, niinkuin kaikki hyvät lapset, ja kultaiset unet lentelivät taivaan sinisillä siivillään hänen vuoteensa ympärillä. Ne ottivat häntä kädestä ja veivät seitsemänkymmentä vuotta taemmaksi ajassa. Hän näki mummon seitsemäntoista vuoden ikäisenä, niin iloisena ja hymyilevänä, niin hellänä ja kauniina kuin Maria itse. Hän istuu tässä samassa vanhassa tuvassa, jossa Maria nyt makaa; mutta tupakin on silloin uusi ja valkoinen ja siisti! Seitsentoista-vuotisen mummon vieressä istuu kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen merimiehen puvussa. He puhdistavat marjoja, he katselevat toinen toistaan. Miten kirkkaat, ystävälliset silmät! Olivatko ne mummon silmät? Niin, ne samat ne olivat, mutta seitsemänkymmentä vuotta sitte! Silloin kaunis, valkotukkainen poika ottaa hänen kätensä ja suutelee sitä, juoksee ulos ja purjehtii laivalla pois merelle. Ja miten vanha mummo itkee… (aina minä sanon vanha mummo; vastahan hän oli seitsemäntoista vuoden ijässä!)… Miten hän itkee, se kaunis, suloinen, nuori tyttö! Hänen sisaruksensa tulevat tupaan, korit täynnä marjoja. He asettuvat vanhan mum… rakkaan nuoren sisaren ympärille, he tanssittavat häntä, tahtovat lohduttaa ja ilahuttaa häntä, mutta hän itkee vain ja katselee tuota sinimeren kirkasta, pohjoiseen katoavaa reunaa!

Maria heräsi ja katsoi ympärilleen. Poissa oli nuori, itkevä tyttö; poissa oli myöskin poika ja kaunis tupa. Kotona Albanossa istui vanha mummo 90 vuoden ikäisenä ja sokeana, ja Maria makasi rappeutuneessa, harmaassa tuvassa, joka oli kokoon luhistumaisillaan. Marian sydämmessä tuntui niin kummalliselta.

Kuitenkin vaipui hän uudestaan ystävällisten unien syliin, ja nyt ne veivät häntä seitsemänkymmentä vuotta eteenpäin ajassa. Mitä hän nyt näkee? Onko tämä sama saari? Miten toisennäköinen hän itse on ja samalla kuitenkin miten samannäköinen! Poissa on vanha tupa, niin ett'ei ole merkkiäkään jäljellä, eikä kukaan ihminen sitä tiedä edes olleenkaan; Maria vain yksin tietää sen. Siinä paikassa, jossa tupa oli ja jossa huvilat olivat, ja yli koko sen ennen niin vehreän saaren ulottuu nyt katuja, toreja ja korkeita taloja; vaunuja vierii, ihmisiä hyörii, siinä on elämää, melua ja liikettä, kaupunki on muutettu tänne entisestä paikastaan manterelta, ja sen muuton jälkeen on se kasvanut neljä kertaa suuremmaksi, väkirikkaaksi ja vauraaksi… Ah, mutta missä nyt ovat kauniit mesimarjat ja suloinen lintujen laulu, joka ennen soi metsien yksinäisessä hiljaisuudessa? Ne ovat paenneet melua, linnut eivät viihdy kauneissa puutarhoissa, joita on istuteltu kaikkialle pitkin rantoja. Kas, tuossa tulee hyvin vanha mummo, ympärillä lastenlasten lapsia. Hänen toinen jalkansa on rampa, hän ei enää jaksa astua, häntä kannetaan tuolissa; hän on kuuro, niin ett'ei kuule mitään, mutta sokea hän ei ole, niinkuin vanha mummo. Hän näyttää vanhuudessaan niin hyvältä ja rakastettavalta: sanokaas, kuka hän on. Maria näkee hänet unissaan, katselee häntä tarkkaan, mielistyy häneen ja suutelee hänen kättänsä, vaan ei tunne häntä. Silloin kuiskaa joku ääni hänelle korvaan: sinä itsehän se oletkin, Maria, yhdeksänkymmenen ijässä! Maria säpsähtää unissaan, tuntuu taaskin niin kummalliselta hänen sydämmessään; hän itkisi sekä surusta että rakkaudesta mutta ei osaa. Hän tuntee olevansa niin vanha, hänhän onkin tuo rampa ja kuuro 90 vuoden ikäinen mummo, joka istuu tuossa kantotuolissa. Hän katsoo kauas, hyvin kauas taapäin! Hän katselee nyt sitä paikkaa, jossa ennen oli vanha tupa, vaan jossa nyt on pieni huvihuone, ikkunoissa vaaleanpunaiset silkkiverhot ja pieni viiri katolla. Hän sanoo lastensa lasten lapsille: Voitteko uskoa, että tässä ennen muinoin oli vanha, rappeutunut tupa, joka tiesi kertoa niin monia vanhoja muistoja? Sata neljäkymmentä vuotta sitte seisoi tässä samassa paikassa minun äitini äiti ja otti jäähyväiset iloiselta pojalta, joka purjehti pois merelle eikä koskaan palannut. Ja seitsemänkymmentä vuotta sitte, kun minä vielä olin nuori ja lapsellinen, eksyimme minä ja sisareni Antonia metsään. Me olimme yötä vanhassa tuvassa ja minä löysin sieltä sormuksen; silloin minä olin seitsentoista-vuotinen! Ja nuori tyttö, joka seisoi lähinnä nuorta ja kaunista Mariaa… no, mitä sanonkaan? sitä yhdeksänkymmenen ikäistä, kuihtunutta, rampaa ja kuuroa mummoa!… nuori tyttö katsahti kummastuen kantotuolissa istuvaan vanhukseen ja sanoi luonnollisessa viattomuudessaan: oletko todella, mummo, ollut seitsemäntoista vanhana?

Silloin taaskin niin ahdisti Marian sydäntä, hän näki sumua laskeutuvan punaisilla silkkikartiineilla ja kattoviirillä koristetun huvihuoneen ympärille, se himmensi kaikki esineet, mummonkin kantotuolinensa ja lapset, jotka iloiten leikkivät hänen ympärillään. Ja Maria samassa heräsi ja tunsi lämpimiä kyyneliä poskillansa. Säikähtäen hypähti hän ylös. Oliko hän todellakin niin vanha ja kuihtunut, kuin juuri äsken oli nähnyt itsensä kantotuolissa? Ah ei, hän oli yhtä nuori, yhtä keveä jalalta kuin ennenkin; hänen poskensa olivat hienot, lämpöiset, pehmeät ja punakat, hän katsoi käsiänsä, ne olivat valkoiset ja pehmeät kuin ennenkin! Niin, hän oli vieläkin seitsemäntoista ijässä, ja kaikki, jonka hän oli nähnyt ja joka oli niin kummallisesti liikuttanut hänen sydäntänsä ja saanut hänet oikein itkemään, se kaikki oli vain unta!

Oliko se todella kaikki unta?

Oli, sillä nyt paistoi aurinko niin kirkkaasti vanhan, harmaan tuvan rikkinäisistä ruuduista; ukkonen ja sade olivat lakanneet, ja suloista tuoksua tuli vehreästä metsästä.

Maria pyyhkäsi otsaansa kädellään. Unta se oli, sanoi hän hiljaa itsekseen; mutta millaista unta!

Antonia vielä nukkui. Maria herätti hänet suutelolla, ja he käärivät ylös helmansa, sillä ruoho oli vielä märkä, ja sanoivat tuvalle jäähyväset. Mutta eivätpä he kauas ehtineet, kun jo lähellä rantaa näkivät veneen; heidän huolestunut isänsä itse oli soutanut heitä etsimään. Vajaassa tunnissa he nyt ehtivät kotiin Albanoon.

Antonialla oli paljo kertomista kotiin päästyä, ukkosesta, vanhasta roskaisesta tuvasta ja hullunkurisista värsyistä, joita oli tuvan seinissä. Mutta Maria meni heti vanhan mummon luo, syleili häntä, suuteli hänen ryppyisiä käsiään ja hyväili häntä kaikin tavoin. Hän ei voinut unhottaa untansa, hän ajatteli: minun kaltaiseni on mummokin ollut, ja mummon näköiseksi minäkin tulen! Ja samalla hän ajatteli kaunista merimiestä, joka purjehti pois ainiaaksi, ja hän ajatteli, vaan en huoli sanoa, ketä, ja miten ihmeellistä onkaan muistella seitsemänkymmenen ijässä häntä ja kaikkia näitä suloisia nuoruuden päiviä, jotka hän nyt leikin iloissa on kuluttanut. Silloin nousivat kyynelet Marialle silmiin; ainahan ne olivatkin väjymässä, milloin hän vain oli suruinen tai hyvin iloinen, se hyvä, hellä Maria.

"Mummo", sanoi hän, "minä olin vanhassa tuvassa! Siellä oli seinässä sinun nimesi, ja koko yön minä unissani näin sinusta kummallisimpia asioita."

Mutta vanhus ei kuullut; hän vain piti kiinni Marian kättä ja tunnusteli tarkkaan timanttisormusta, joka oli nimettömässä sormessa. "Sormus, sormus!" sanoi hän vapisevalla äänellä. "Mistä sait sormuksen?"

"Vanhasta tuvasta minä sen löysin, syvältä seinän raosta."

"Sama sormus se on!" virkkoi mummo, kumartui, suuteli sitä ja painoi sen kuivettuneesen sormeensa. "Kiitos, pikku Maija, ihan sama se on, ihan sama! Minä etsin sitä eilen, etsin koko päivän enkä löytänyt. Mutta nyt minä sen sain."

"Eilenkö, mummo? Eilenkö."

"Eikö se ollut eilen? Ei, sinä olet oikeassa, johan siitä on monta viikkoa. Silloin, kun hän purjehti pois."

"Sekö nuori, kaunis merimies, jolla oli yllä sininen mekko?"

"Niin, juuri hän. Tunnetko sinä siis hänet?"

"Hänetkö, joka puhdisteli sinun kanssasi marjoja vanhassa tuvassa ja sitte purjehti pois merille?"

"Hänet juuri. Sinä et ehkä tiedä, että me hyvin rakastimme toisiamme. Me olimme rakastaneet toisiamme aina pienestä asti; hän oli vain kolme vuotta vanhempi. Hän oli minulle kuin veli, mutta hän rakasti minua enemmän kuin sisartansa. Lähtiessään pois muutama viikko sitte, sanoi hän minulle: Beate Sofie, sinä et rakasta minua, niinkuin minä sinua; minä nyt lähden merille enkä ehkä koskaan palaa. Mutta tähän tupaan minä kätkin sormuksen, jonka näit eilen; etsi se, sinä saat sen? Kun sormus on kädessäsi, silloin tiedät, että minä kohta palaan luoksesi; mutta jos et sitä löydä, niin emme koskaan enää näe toisiamme."

"Etsitkö sinä, mummo, sormusta?"

"Etsinkö? Yöt päivät, päivät ja yöt, mutta en löytänyt. Minä etsin sitä joka kesä, eikä hän koskaan palannut. Sanopas, pikku Maija, onko siitä kauankin, kun hän purjehti pois. Ehkä jo monta kuukautta?"

"Ah, mummo, siitä on kulunut seitsemänkymmentä vuotta!"

"Seitsemänkymmentä vuotta! Lapsi, sinä olet oikeassa, minä en tullut ajatelleeksi. Se päivä on minusta niinkuin eilen; kaikki, mitä on välillä, on juossut ohitseni kuin virta, ja minä olen jäänyt yksin rannalle. Sanopas, mitä on kirjoitettuna sormuksen sisäpuolella?"

"1772. Minä palaan luoksesi."

"Hän palaa luokseni! Niin, nyt minä tiedän, että hän tulee, mutta ei hän minun luokseni, vaan minä hänen luoksensa. Hän on nyt niissä valoisissa saleissa, joissa ei ole mitään eroa enää. Sinne minäkin kohta joudun. Silloin hän tulee minun luokseni!"

"Ei mummo, et sinä saa kuolla pois meiltä!"

"Älä sure, pikku. Maija! Pitkällä päivällä on ehtoonsa niinkuin lyhyelläkin. Mutta samapa se, onko päivä ollut lyhyt vai pitkä, kunhan vain joka hetki on vienyt meidät lähemmäksi Jumalan valtakuntaa. Silloin otetaan ilta vastaan ilolla ja lepo rauhallisella mielellä, ja ijankaikkinen aamu valkenee autuaana entisyyden yön jälkeen."

Niin puhui vanha mummo niin taivaallisella luottamuksella, kuin ainoastaan sillä on, joka on saanut paljon kokea, vaan joka kuitenkin on pitänyt uskonsa loppuun asti. Kun seuraava kesä tuli, kasvoi hento, lapsellinen ruoho jo hänen haudallansa. Mutta Antonia ja Maria purjehtivat vanhempinensa saareen, ja se tapahtui samaan aikaan elokuussa. "Lähtekäämme, sisko", sanoi Maria, "katsomaan, vieläkö vanha tupa on pystyssä!" "Mennään vain", sanoi Antonia, "mutta nyt panemme tien tarkkaan merkkiin, ett'emme eksy." Ja he läksivät.

Kun he saapuivat kauniille mäelle järven rannalle, ei vanhaa tupaa ollutkaan enää siellä. Se oli kukistunut viime syksyn marraskuun myrskyillä ja osa hirsistä oli vedetty pois, vaan lahoimmat olivat jäljellä ynnä suuri harmaakivinen uuni, jossa tytöt olivat keittäneet riisiryynejä. Ainoastaan hyttyset yhä vielä tanssivat kuin ennenkin tuvan raunioilla ja laskeutuva aurinko levitti lempeitä kultasäteitänsä entisten muistojen autioon asuntoon.

"Mitä nyt!" huudahti Antonia. "Kotitonttu on koditonna, sen linna on kukistunut, ja nyt se ehkä muuttaa kotinsa Albanoon!"

Maria ei tuota kuullut. Hän katseli tuvan jäännöksiä, joita aurinko kultasi, katseli tulevaisuutta ja sanoi hiljaa itsekseen: "Seitsemänkymmenen vuoden kuluttua on tässä suuri kaupunki laivoineen ja tehtaineen ja tässä samassa paikassa pieni huvihuone, ikkunoissa vaaleanpunaiset silkkiverhot ja katolla viiri. Silloin ei kukaan enää muista tässä olleenkaan vanhaa tupaa, jossa hyviä, iloisia ihmisiä on asunut. Eräs vanha mummo sen vain muistaa."

"Tule, Maria!" huusi Antonia. "Täällä on kauneimpia ja punaisimpia mesimarjoja. Katsos, miten ne kiiltävät! Tunne, miten ne tuoksuvat! Ah, en minä tiedä mitään ihanampaa maan päällä kuin oikein suuret, kirkkaat tummanpunaiset mesimarjat. Eikö niin?"

"Niin, niin, poimikaamme niitä!" sanoi Maria hymyillen. Ja siihen lapsuuden raittiisen, suloiseen, viattomaan hymyyn haihtuivat sekä entisyys että tulevaisuus.