KAKSI KERTAA KAKSI ON NELJÄ.

Jänis ja orava olivat niin hyviä ystäviä, että he nimittivät toisiaan
Pupuksi ja Kurreksi.

— Hyvää päivää, Pupu, — sanoi orava, kun kohtasi jänön.

— Hyvää päivää, Kurre, — sanoi jänis. — Oletko kuullut jonkun koiran haukkuvan tänään.

— En muun kuin lukkarin Priskan. Ja siitä minä en mitään välitä.

— Ei, kukas pelkäisi lukkarin Priskaa? arveli Pupu suuremmoisesti.

— Vaikka oliskin hevoisen kokoinen!

— Lähtekäämme nyt ansiolle, sanoi Kurre. Ja jakakaamme kaikki mitä ansaitsemme. Minun tulee saada yhtä paljo kuin sinun, ja sinun yhtä paljo kuin minun.

— Siihen suostun, — vastasi Pupu.

Sanottu ja tehty. He menivät ansiolle ja jakoivat kaikki veljellisesti. Kun he tulivat pihlajan luo, kiipesi Kurre puuhun ja heitti punaisia marjoja Pupulle. Kun he tulivat kaalimaahan, puri Pupu pulleita kaalinkupuja ja kuljetti niitä Kurrelle.

Eräänä päivänä löysivät he maantieltä neljä omenaa. Uudenpihan Kalle oli mennyt aikaisin aamulla kouluun säkki selässä. Säkissä oli hänellä puoli leipää, pala juustoa, pieni maitopullo ja neljä omenaa, jotka äiti oli antanut hänelle hyvän todistuksen palkkioksi. Säkin yhdessä nurkassa sattui olemaan jommoinenkin reikä ja siitäpä olivat omenat ulos osanneet.

Nytpä Pupu ja Kurre tahtoivat jakaa omenat. Kurre koetti laskutaitoansa ja jakoi siten, että Pupu sai yhden ja hän kolme omenaa.

— Ei, odotas vähän, sanoi Pupu. Liekös se aivan oikein? — Nyt koetti Pupu jakaa omalla tavallansa, antoi yhden omenan Kurrelle ja piti itse kolme omenaa.

— Ei mutta kuules nyt, sanoi Kurre, minä luulen että tämä on yhtä hullusti. Ja he miettivät miettimistään miten ihmeellä voisivat jakaa niin, ettei toinen saisi enempää kuin toinenkaan.

Uudenpihan Kalle oli saanut tiellä halun maistaa omenaa, etsinyt säkistänsä, mutta turhaan. — Ne ovat varmaan pudonneet, — sanoi hän itseksensä ja kääntyi takaisin etsiäksensä kadonnutta aarrettaan. Silloin näki hän Pupun ja Kurren istuvan tiepuolessa, mutta omenat olivat vierineet ojaan.

— Ei, mutta katsos, Pupu ja Kurre! — huusi Kalle. Olettekos te nähneet omeniani?

— Me tahdoimme juuri jakaa neljä omenaa, — vastasi Kurre, — mutta emme voineet millään tavoin ymmärtää, kuinka saisimme neljä omenaa jaetuksi välillämme niin, että kullenkin tulisi yhtä monta.

— Eihän se mikään vaikea temppu ole, — arveli Kalle. — Kumpikin teistä saapi kaksi omenaa.

— Oih! huudahtivat Kurre ja Pupu suuresti ihmeissään. Kuinkas sinä sen tiedät?

— Miten en tietäisi että kaksi kertaa kaksi on neljä? Minähän käyn kansakoulua.

— Sepä oli kummallista. Saapikos kansakoulussa oppia, että kaksi kertaa kaksi on neljä?

— Koulussa saa oppia kaikkea, — vastasi Kalle ylpeästi.

— Se olis jotakin! Tiedätkös sinä sitte kaikki?

— No, melkein kaikki. Minä voin laskea aina seitsemän kertaa seitsemään asti, mutta muita numeroita en oikein muista.

Pupu ja Kurre eivät voineet kyllin ihmetellä niin hämmästyttävää oppia. Kuitenkin tahtoivat he seurata hyvää neuvoa, ottivat omenat ojasta ja alkoivat jakaa niitä neuvon mukaan: kaksi kertaa kaksi on neljä.

— Mutta nehän ovat minun omenoitani! huusi Kalle.

— Kas, senkin hän tiesi! huudahtivat Pupu ja Kurre. Se poika se tietää kaikki. Olisi hauskaa päästä kouluun ja tulla niin oppineeksi.

— Tulkaa mukaan! sanoi Kalle. Seuratkaa minua, minä menen juuri sinne. Te voitte hiipiä penkin alle ja pysyä siellä hiiskumatta, sillä koulussa ei saa kukaan jyrytä.

— Ei suinkaan siellä liene yhtään koiraa? kysyi Pupu.

— Koiraa? Kuinkas koulussa olisi koiria? Joskus tulee Priska lukkarin Villen mukana salaa sisälle, mutta hänet ajetaan ulos.

— Mutta jos hän puree meitä?

— Priskako purisi! Hän on niin siivo, että kun minä vedän häntä hännästä, niin hän vaan nauraa.

— Nauraako hän? — Pupu ja Kurre katsoivat toisiinsa. Eivät he olleet koskaan kuulleet koiran nauravan, mutta mitäpä sitä ei koulussa oppisi! Kenties hekin oppisivat nauramaan. Ja niin päättivät ystävykset seurata Kallea kouluun.

— Ei tässä pelkureja olla, sanoi Pupu.

Tie ei tuntunut pitkältä kahdelle sellaiselle kulkijalle. Kohta olivat Pupu ja Kurre koulussa ja hiipivät niin hiljaa penkin alle, ettei kukaan heitä nähnyt. Lapset istuivat paikoillaan, koulumestari tuli huoneeseen ja alkoi kysyä: paljonko tekee kahdeksan kertaa kahdeksan?

Se oli jotain terävämpää kuin kaksi kertaa kaksi! miettivät Pupu ja Kurre hörpistäen korviaan. Mutta juuri kyselyn alkaessa luikahti lukkarin Priska koulusaliin. Sen näki heti, että hän oli tottunut pois ajettavaksi, sillä hän lymisti häntäänsä ja aikoi luikahtaa penkin alle. Ptri, alkoi hän aivastaa ja nuuskia… mrr… prr… alkoi hän murista.

— Huut Priska! huusi koulumestari; osaatko ulos!

Mutta Priska oli jo penkin luona, josta hän löysi jotakin sangen epäilyttävää, ja alkoi haukkua. Onneksi oli yksi ikkuna auki. Hui! pöytien ja penkkien yli siinä harpattiin… Hämmästyneet koululapset näkivät Pupun ja Kurren kiitävän ulos ikkunasta ja Priskan niiden jälestä. Kaikki hyppäsivät ylös, huusivat ja nauroivat ja riensivät ikkunaan! Sillä kertaa ei kukaan saanut tietää mitä kahdeksan kertaa kahdeksan on tässä kiperässä maailmassa.

Pupu ja Kurre juoksivat minkä käpälät kantoivat metsää kohti, siivo Priska kintereillä. Mutta Priska oli nyt kaikkea muuta kuin siivo; häntä oli pystyssä, kieli riipuksissa, hänellä ei ollut edes aikaa haukkua, hän vaan vikisi hienolla, inisevällä äänellä, niinkuin hänen kaltaistensa on tapa, kun ovat löytäneet tuoreet jänön jäljet. Noin jatkettiin jahtia aina metsän reunaan asti. Siellä tiesi Kurre keinon: suihkaten kiipesi hän korkeaan mäntyyn ja katosi sen tuuheitten oksien väliin.

Priska seisahtui pettyneenä männyn juurelle ja haukkui vimmatusti. Mutta mitä se auttaisi? Kurre ei ollut niin tuhma, että olisi tullut esiin piilostansa, — ja kun Priska oli haukkunut itsensä väsyksiin, hiipi hän nolona takaisin kouluun.

Pupun oli ollut hyvä sillä aikaa hankkia pelastuskeinoa metsässä. Kun kaikki oli rauhallista eikä mitään vihollista näkynyt, yhtyivät ystävykset taas karhunsammalella erään katajapensaan juurella. Jos he olisivat oppineet nauramaan, olisi varmaan koko metsä kaikunut heidän ilostansa. Mutta vaikka he eivät osanneet ihmisten taitoja, saattoivat he kuitenkin iloita omalla tavallaan, he iloitsivat retkestänsä niinkuin jänöt ja oravat tavallisesti iloitsevat vihannoissa metsissä.

— Ei täällä kukaan pelkää, — sanoi Kurre ja jäljitteli Pupun pitkää harppausta.

— Niin, mutta kuulitko Priskan viheltävän? kysyi jänö, entisestä ylpeilystään vähän hämillä. — En ole koskaan uskonut Priskan voivan niin hienosti laulaa.

— Priska on niin siivo. Priska nauraa vaan, kun häntä vetää hännästä, — jäljitteli Kurre.

— Ja me, kun luulimme Kallen tietävän kaikki! Niin, kyllähän koulussa voipi paljo oppia, vaikkei siltä kaikkea tiedä jos kaksi kertaa kaksi on neljä.