KAATUNUT JOULUPUU.

Siellä se makasi!

Kuinka se oli mahdollista? Kuinka se oli voinut kaatua? Matti Pitkänen mietti, eikä voinut käsittää miten hänen pulskea joulupuunsa oli pöydältä pudonnut.

Matti Pitkänen oli luotsivanhin Hankoniemellä, ja hänellä oli hyvä tupa etäällä kallioilla. Hänellä oli hyvä elämä kuin prinssillä! Meri oli hänen kuningaskuntansa, kaikki laivat hänen veronalaisia alamaisiaan. Turska tuli hänen koukkuunsa ja sanoi kampelalle: pois tieltä, minä sitä purasen! Silakat tulivat hänen pyydyksiinsä ja olivat harmissaan siitä, että jokainen silmukka jo oli kaloja täynnä. Kyllä oli Matilla varaa syödä vatsansa täyteen. Mutta vielä parempi oli, että hänellä oli uskollinen eukko, kunnollinen, hyvä ja kodikas elämänystävä, joka soveltui mainiosti luotsivanhuksen muoriksi ja hoiti ukkoaan vanhoilla päivillä aivan kuin kultamurua. Mene sinne, niin saat nähdä miten ehyt ja puhdas ja siisti hänen Mattinsa on. Mutta paras kaikista oli, että he molemmat olivat Jumalaa pelkääväisiä, oikeutta rakastavia ja rehellisiä ihmisiä, jotka kunniallisesti ansaitsivat jokapäiväisen leipänsä ja vielä vähän enempikin lätyiksi lapsille. Ei kukaan voinut sitä heiltä kadehtia.

Niin, Matti Pitkäsellähän oli hyvä elämä kuin prinssillä! Hän oli koko elämänsä ollut kovassa työssä merellä, milloin myrskyssä, milloin syyspimeässä. Mutta nyt oli hän vanha, ja kädet olivat jäykistyneet; nyt tekivät lahden toisella puolella asuvat nuoremmat luotsit kaikki vaikeammat työt. Matti oli ainoastaan luotsina keisarillisessa laivassa Tsarevnassa, kun keisari ja keisarinna kerran vuodessa tulivat nauttimaan onnellista vapautta Suomen saaristossa ihanana kesä-aikana. Silloin tarvittiin luotsi, johon voi luottaa, ja kehen voi keisari luottaa niin kuin Matti Pitkäseen? Matti oli saanut kultakellon ja rintarahan siitä kunniasta. Kello sai maata kauniissa laatikossaan vuodet umpeensa, ainoastaan jouluna vedettiin se, että lapset saisivat kuulla kultalinnun naputusta. Rintaraha säästettiin tarkasti ja oli päätetty että se otettaisiin vaan esille silloin kuin keisari tahi luotsipäällikkö ensi kerran Hankoniemeen tulisivat.

Nyt oli joulunaatto, vilkkumajakka välkkyi kuin tähti purjehtijain iloksi, jotka viettivät jouluansa synkällä merellä, mutta lähempänä rantoja oli jäätä ja kohovettä. — Vanhusten tuvassa ei puuttunut jouluvierasta, sillä Herra Jesus oli siellä pyhässä sanassaan; mutta lapsia siellä puuttui. Ainoa tytär oli naimisissa Tenholassa, joka oli kolme peninkulmaa mantereelle päin täältä. Hän ja miehensä olivat luvanneet lapsineen tulla vanhusten luo jouluaattona, ja heitä odotettiin joka hetki pakkasesta, pimeästä ja kohvaiselta jäältä.

Matti oli ollut Jussinsaarella ja kaatanut sieltä kauniin joulukuusen. Muori oli ollut Hankoniemen kaupungissa ja tuli sieltä tuoden omenoita, paperikukkasia, lipeäkalaa, riisiryyniä ja muuta hyvää. Koristaa joulukuusi lapsille, se oli jotain uutta, se!

— Mutta kuuleppas, — oli vaimo sanonut — eikös tuo kuusi ole liian korkea? Jos sinä panet sen pöydälle, ei se mahdu katon alle.

— Sen täytyy mahtua, — oli Matti sanonut. — Eikös laivanmasto mahdu taivaankannen alle?

— Mutta se seisoo niin huonosti, kuin se on niin korkea, — väitti vaimo. — Pelkään että se joutuu haaksirikkoon. —

— Sen täytyy seista — sanoi Matti, eikä ollut hyvä häntä vastustella. Ukko oli itsepäinen, ja oli mielestään köysittänyt kyllin monta laivaa eläessään ennenkin.

Kuusi oli valmiiksi koristettu. Siinä oli kukkia, omenoita ja piparikakkuja. Eukko meni katsomaan patojaan ja pannujaan, jotka seisoivat tulella, sillä riisiryynipuuronhan piti kiehua kolme tuntia, ja sinne piti panna yksi papu sille, joka ensin tulisi naimisiin. Matti nosti raskaan kuusen sitä varten tehtyyn jalkaan pöydällä, kallisti latvan, joka raappi kattoa ja sanoi niinkuin luotsilla on tapana sanoa myrskyssä: käännä ruori hankavastaiseen! Tokkos seisot, siinä! Etkös tiedä että Matti Pitkänen käskee: seiso!

Sitte meni hän katsomaan, miten uljaasti pöytä purjehti pois mastoineen ja latvapurjeineen, koska kaikki, mitä ikinä hän maailmassa näki, piti olla olevinaan laiva. Samassa aukeni tuvan ovi, sieltä tunki sisään heikko tuulen henki ja rits, rats, kaatui komea kuusi kuperkeikkaa laattialle! Kaatuessaan löi se Mattia käsivarteen, niin että siihen tuli aika mustelma. Siellä se kuusi nyt makasi, oksat taittuneina; omenat vierivät pois, paperikukat irtausivat, piparikakut menivät rikki! Tuolit kaatuivat, pöytäliina valui laattialle; itse kirjava puuhevonenkin, jonka muori oli ostanut kalliilla rahoilla kaupungista antaakseen sen pikku Pekalle, peräytyi pyörillään kyynärän verran takaperin, kun tapahtui tällainen mullistus rauhallisessa tuvassa. Tämähän oli haaksirikko!

Eukko kuuli jyrinän ja riensi säikähtyneenä sisään, jättäen pannukakun uuniin. Täällä näki hän Mattinsa istuvan laattialla ja pitelevän käsivarttaan, johon hän oli saanut aika läimäyksen. — Tuolla se makaa, — sanoi Matti.

— Niin, sen näen, — sanoi muori eikä voinut muuta tehdä kuin nauraa.

— Miksi ei se seisonut? Minähän sanoin, että sen piti seisoa!

— Ja minä sanoin, ettei se seisoisi, — arveli eukko.

— Mahtoi olla maanjäristys, — arveli Matti. Hän oli kuullut tähän aikaan niin usein puhuttavan maanjäristyksistä.

— Tahi ilmanjäristys — nauroi muori. — Kuules, ukkoseni, muistelenpa että olet keinunut merillä aikoinasi?

— Älähän! — murisi Matti. Noin tyhmään kysymykseen ei hän halunnut vastata.

— No, koska olet purjehtinut kerran, niin tiedät myöskin, että korkeamastoinen laiva tarvitsee suuren varalastin ettei kaatuisi.

— Senhän tietää kajuutan vahtikin, — arveli Matti.

— Niin, sen kyllä uskon. Siis jos taklaus on liian korkea ja varalasti liian pieni, kaatuu laiva. Jos joku ihminen on täällä maailmassa korkea kuin joulukuusi, se on, jos hän on rikkaampi, arvokkaampi, mahtavampi, kauniimpi, oppineempi, viisaampi kuin kaikki muut ihmiset, ja jos ei hänellä ole jumalanpelvon ja siveellisen vakavuuden varalastia, niin täytyy hänenkin kaatua. Eikös niin?

— Senhän lapsikin ymmärtää.

— Ei, sitä eivät kaikki ymmärrä. Ja jos joku itsepäinen ukko, esimerkiksi sellainen kuin sinä, sattuu pitämään itseään viisaampana kuin eukkoansa, ja jos ei ukolla satu olemaan tarpeeksi käytännöllisen älyn varalastia, tehdäkseen vakavan jalan korkean joulukuusen alle, miten hänen kuusensa silloin käy?

— Se kaatuu ensi tuulessa — sanoi Matti ukko ja nauroi sydämensä pohjasta.

— No, tule siis, nostakaamme masto taas pystyyn! Mutta meidän täytyy taittaa latva siltä, koska et enää ehdi tehdä uutta jalkaa. Katso, niin tekee Luoja meidänkin kanssamme, meidän, jotka olemme heikkoja purjehtijoita elämän merellä. Kun me kiipeemme liian ylös, minne jalkamme eivät kanna, niin taittaa hän latvamme. Silloin me nurisemme ja moitimme, että Jumala tekee joulukuusellemme pahaa, mutta katsos, näin tekee hän vaan senvuoksi ettemme kaatuisi.

— Hyvänen aika! — huusi luotsivanhuksen muori, kun he uudelleen koristivat kuusta. — Nyt saamme kiiruhtaa! Kuulen jo kulkusien kilisevän tuolla jäällä. Nyt tulevat lapset!