AHDIN LAHJA.

Kerran oli kalastaja, Lohi-Matti. Hän asui suuren meren rannalla, niin tietysti, missäpä hän muualla olisi asunut. Ja hänellä oli myöskin vaimo, nimeltä Lohi-Maija, ja mikäpä hänen nimensä muu olisi ollutkaan. He asuivat talvella pienessä tuvassa manteren rannassa, mutta muuttivat keväällä punertavalle kalliokarille meren keskelle ja oleskelivat siellä koko kesän aina syksyyn asti. Siellä heillä oli vielä pienempi tölli, ovessa puusalpa lukon sijasta, uuni suurista kivistä kyhätty, tuuliviiri ja väkkärä katolla.

Sen kallioluodan nimi oli Ahtola eikä se ollut kaupungin toria suurempi. Kiven raoissa kasvoi siellä pikku pihlaja ja neljä leppäpensasta; ja miten nekään olivat sinne joutuneet, on vaikea tietää; ehkäpä ne oli kuljettanut syystulva. Lisäksi kasvoi karilla vielä muutamissa mättäissä sametinkaltaista ruohoa, muutamia ruokoja ja kaisloja, kaksi keltakukkaista pietar-yrttiä, neljä korkeaa, punakukkaista horsmaa ja yksi kaunis valkoinen kukka, jota sanotaan tähtimöksi (trientalis europaea). Mutta harvinaisinta kaikesta oli ruoholaukka, jota Lohi-Maija oli vartavasten istuttanut kolme turvetta vuoren koloon, niin että kallio oli suojana pohjoispuolella ja aurinko lämmitti vapaasti etelästä päin. Eihän siinä paljo ollut maustintarhaa, mutta kylliksi kuitenkin Lohi-Maijalle.

Kaikkia hyviä asioita on kolme, ja sentähden Lohi-Matti vaimoineen pyyteli keväällä lohta, kesällä silakkaa ja syksyllä siikaa. Jos oli kaunis ilma ja hyvä tuuli, purjehtivat he lauantaina kaupunkiin, möivät tuoreet kalansa ja kävivät pyhänä kirkossa. Mutta usein sattui niinkin, että he elivät monta viikkoakin yksikseen Ahtolan karilla, näkemättä muuta kuin pienoista koiranrakkiansa, jolla oli muhkea nimi Prinssi, sekä mättäitä, pensaita, ja kukkia, kaloja ja kalalokkeja, myrskypilviä ja vaalakan sinisiä aaltoja. Sillä tämä luoto oli aivan aavan meren laidassa, jossa ei peninkulmaa lähempänä ollut ainoatakaan vehreää saarta eikä ihmisasuntoa, ainoastaan siellä täällä punertava kari niinkuin Ahtolakin, yöt päivät kestämässä laineiden loisketta ja kuohua.

Lohi-Matti ja -Maija olivat hiljaista, ahkeraa väkeä, elivät Prinssinsä kanssa kolmen kesken iloisina ja tyytyväisinä köyhässä töllissään ja pitivät itseään rikkaina, kun saivat suolatuksi niin monta silakka- tai muuta kalanelikkoa, että voivat tulla toimeen yli talven ja saivat lisäksi myöskin vähän lehtitupakkaa ukon piipun varalle ja muutaman kahvinaulan mummolle, joka pani höysteeksi ja maun parantamiseksi sen sekaan kaksi vertaa paahdettuja ohria ja sikuria. Oli heillä sitä paitsi voita, leipää, kalaa, kaljapuolikko ja piimälekkeri; mitäpä he muuta tarvitsivatkaan.

Kaikki olisi nyt ollutkin oikein hyvin, ell'ei Lohi-Maijaa olisi kiusannut salainen himo, joka ei hänelle antanut yhtään rauhaa. Hän mietiskeli vuodet päästänsä, miten hän rikastuisi niin paljon, että kerran toki saisi oman lehmän.

"Mitä sinä lehmällä teet?" sanoi Lohi-Matti. "Eihän se jaksa uida näin kauas eikä se sovi meidän veneesemmekään, ja milläs muulla tavalla me sen tänne karille saisimme. Ja vaikkapa tuon saisimmekin, niin eihän täällä ole millä sitä elättää."

"Vai ei! Onpas täällä neljä leppäpensasta ja kuusitoista ruohomätästä", arveli Lohi-Maija.

"On, on, miks'ei!" nauroi Lohi-Matti. "On täällä myöskin kolme ruoholaukka-turvetta. Voithan elättää lehmän ruoholaukalla."

"Kaikki lehmät pitävät paljon suolaisesta silakasta", mutisi mummo.
"Prinssikin syö mielellään kalaa.."

"Sepä olisikin vielä näkemättä!" sanoi ukko. "Ei, ei se käy; se lehmä tulisi kalliiksi, jos sitä pitäisi syöttää suolaisilla silakoilla. Prinssin kyllä jaksaa niillä syöttää, sehän tappelee kalalokkien kanssa siitä, mitä jää, kun me ruokomme silakat. Jätä sinä vain koko se lehmä mielestäsi, hyvä on näinkin!"

Lohi-Maija huokasi. Hän ymmärsi ukon olevan oikeassa, mutta eipä hän kuitenkaan saanut lehmää haihtumaan mielestään. Vanha piimä ei enää oikein maistunut kahvikermana. Lohi-Maija ajatteli tuoretta kermaa ja tuoretta kermapiimää; ne ne vasta olisivat suurin autuus tässä maailmassa.

Eräänä päivänä, kun ukko ja mummo puhdistelivat silakoita rannalla, kuului Prinssi haukahtelevan, ja kohta sen jälkeen näkyi kauniisti maalatussa veneessä kolme valkotakkista nuorta herraa purjehtivan vanhuksien kalliosaarta kohti. Herrat olivat ylioppilaita, jotka huviksensa purjehtelivat pitkiä matkoja ja nyt tulivat maalle saamaan jotakin tuoretta eväänsä verestimeksi. "Tuokaas kermapiimää!" huusivat he.

"Kunpa sitä kellä olisi!" huokasi Lohi-Maija.

"No, antakaa sitte kannu nuorta maitoa", sanoivat ylioppilaat. "Mutta aivan kuorimatonta."

"Niin, kunpa sitäkään olisi!" huokasi Lohi-Maija vielä syvempään.

"Mitä hullua? Eikö teillä ole lehmää?"

Lohi-Maija oli vaiti. Hänen mieleensä koski liian syvälle semmoinen omantunnon kysymys ja siihen vastaaminen.

"Lehmää meillä ei ole", vastasi Lohi-Matti, "mutta jos tahdotte hyviä savustettuja silakoita, niin saatte niitä parin tunnin kuluttua aivan lämpöisinä."

"No, toimittakaa sitte niitä", sanoivat ylioppilaat ja kävivät kursailematta istumaan kiville sekä sytyttivät paperossinsa ja piippunsa. Viisikymmentä hopeanvalkoista silakkaa pujotettiin vartaasen riippumaan savustusuunin päälle.

"Mikä tämän meressä uiskentelevan pikku kiven nimi on?" kysyi eräs herroista.

"Ahtola", vastasi ukko.

"No, mikä teillä sitte on hätänä, kun asutte merenjumalan talossa?"

Lohi-Matti ei ymmärtänyt sanaakaan. Milloinpa hän olisi Kalevalaa lukenut tai oppinut tuntemaan esi-isäin jumalia. Mutta ylioppilaat sen asian selittivät.

"Ahti", sanoivat he, "on mahtava kuningas; hän asuu talossaan Ahtolassa kallion vieressä syvällä meressä, ja hänellä on yllin kyllä kaikenlaisia kalliita aarteita. Hän se vallitsee kaikkia kaloja ja muita meren eläimiä; hänellä on hyvin kauniita lehmiä ja kaikkein nopeimmat hevoset, ja ne syövät merenruohoa meren pohjasta. Ken on Ahdin suosiossa, hän pian pääsee rikkaaksi; mutta pitää kuitenkin olla varoillaan, ett'ei millään tavalla suututeta häntä, sillä Ahti on hyvin muuttuvainen luonteeltaan ja vähästä pahastuva. Hän voi suuttua pienestä kivestäkin, joka veteen viskataan, ja silloin hän ottaa antimensa takaisin, nostaa merelle myrskyn ja vetää purjehtijan alas syvyyteen. Ahdilla on myöskin kaikkein kauneimpia neitosia, jotka kantavat hänen kuningattarensa Vellamon liepeitä ja kampaavat hänen pitkää tukkaansa sekä kuuntelevat ruohokossa, kun heille soitellaan…"

"Ah, Näkki!" sanoi Lohi-Matti. "Oletteko te herrat nähneet kaiken tuon?"

"Melkeinpä kuin ihan itse nähneet", sanoivat ylioppilaat. "Se on painettuna, ja kaikkihan painettu on totta."

"Mitä vielä", sanoi Lohi-Matti ivallisesti. "Sittepä olisi eilen pitänyt olla kaunis ilma, sillä almanakassa sanotaan 'selkeätä', mutta eilenpä tuulikin ja satoi kuin kaatamalla."

"Niin, katsokaas, se tulee siitä, että almanakalla on etuoikeus laskea leikkiä ja se etuoikeus on painettuna, ja sentähden pitää etuoikeuden oleman selkeää totta", sanoivat ylioppilaat.

Lohi-Matti pudisti päätänsä, mutta nyt olivat jo silakatkin kylliksi savustuneet. Ylioppilaat söivät joka mies kahden edestä ja syöttivät Prinssille kylmää paistia, jota heillä oli kanssansa veneessä. Prinssi istui iloissaan kahdella jalalla ja ikäänkuin keri lankaa etukäpälillään. Syötyään antoivat ylioppilaat Lohi-Matille kiiltävän hopeamarkan ja oikeaa vaakunatupakkaa piippuun, jota täyttäessään Matti sulloi piippunsa halki. Sitte herrat kiittivät hyvästä atriasta ja läksivät purjehtimaan edelleen suureksi suruksi Prinssille, joka melkein kyynelsilmin ja kerimistään kerien niin kauan istui rannalla, kuin vähänkään näkyi veneen valkoisia purjeita kaukaa sinertävältä mereltä.

Lohi-Maija ei ollut sanonut sanaakaan, mutta ajatellut sitä enemmän. Hänellä oli hyvät korvat ja hän oli pannut mieleensä joka sanan tuosta Ahdin tarinasta. Kas, sepä olisi jotakin, ajatteli hän, jos saisi edes yhdenkään sen haltian lehmistä! Olisipa jotakin, kun saisi lypsää aamut ja illat sellaista lehmää eikä tarvitsisi pitää mitään huolta sen elatuksesta. Ei, vaan hyllyllä ikkunan päällä olisi toinen toisessaan kiinni maito- ja kermapiimä-astioita! Mutta niin onnelliseksi minä en suinkaan pääse koskaan tässä maailmassa.

"Mitä sinä mietit?" sanoi Lohi-Matti.

"Enpä juuri mitään", sanoi mummo. Mutta itsekseen hän kuitenkin muisteli muutamia vanhoja loitsuja, jotka hän oli lapsena oppinut ontuvalta ukolta, joka osasi tehdä hyvää kalaonnea. "Jospa koettaisin?" ajatteli hän.

Se päivä oli lauantai eikä Lohi-Matilla ollut tapana laskea lauantai-iltana silakkaverkkoja, sillä hän tiesi varsin hyvin, ett'ei sopinut rikkoa sabattia. Mutta kun ilta alkoi tulla, sanoi mummo äkisti: "nyt meidän pitäisi laskea verkot."

"Ei", sanoi ukko, "ei pyhäyönä kalastaminen koskaan tuo siunausta myötänsä."

"Viime yönä oli myrsky ja me saimme niin vähän", sanoi mummo. "Vaan nyt on järvi tyyni ja kirkas kuin peili, ja sillä viimeöisellä tuulella kala kyllä nousi maalle päin."

"Mutta tuolla on myrskyn merkki luodepilvessä", sanoi ukko, "ja Prinssi pureskeli äsken ruohoja."

"Eihän vain liene syönyt minun ruoholaukkaani?" kysyi mummo.

"Eipä suinkaan, mutta huomeisaamuksi tulee auringonnousun ajaksi kova ilma", arveli Lohi-Matti.

"Kuulehan", sanoi mummo, "me laskemme vaikkapa yhden ainoan verkon tuonne karin siimespuolelle, niin saamme pakata tuon avonaisen nelikon täyteen, sehän muuten aivan turmeltuu, kun on niin kauan auki ja painotta."

Ukko taipui ja he soutivat laskemaan verkkoja. Kun päästiin syvälle vedelle, alkoi mummo hyräillä vanhaa loitsua, muutellen sanoja mielin määrin:

    Ahti aaltojen isäntä,
    Meren ukko ruokoparta,
    Sull' on aartehet salaiset.
    Sulla kaunihit kalaset,
    Sulla helmet kohtavaiset.
    Meren kullat kuultavaiset,
    Lehmät kaunihit, lihavat,
    Niityt rehtevät, vihannat…

"Mitä sinä siinä hyräilet?" sanoi ukko.

"Johtuipahan vain vanha laulu mieleeni", vastasi mummo ja jatkoi kovemmalla äänellä:

    Meren kultainen kuningas;
    En mä kultias anele,
    Hopioitas huolittele,
    Enkä helmiä haeksi,
    Yhtä anon ainoata:
    Anna mulle lypsylehmä!
    Minä annan vastimeksi
    Päivän kullat, kuun hopeat.

"Tyhmä laulu tuo", sanoi Lohi-Matti. "Mitäpä muuta meren kuninkaalta sopisi pyytää kuin kalaa? Mutta ei sellaista käy laulaa sunnuntaiyötä vasten."

Mummo ei ollut kuulevinaankaan, lauloi vain laulamistaan samaan tapaan koko ajan, kun oltiin syvällä vedellä. Lohi-Matti ei enää viitsinyt sitä kuunnella, souti vain raskasta venettä ja ajatteli haljennutta savipiippuaan sekä kaunista vaakunatupakkaa. Viimein he palasivat kalliosaareensa ja kävivät kohta levolle.

Lohi-Matti ja Lohi-Maija makasivat vuoteessaan, mutta eipä kummallekaan tullut uni silmään; toinen ajatteli rikkoneensa Herran sabattia ja toinen muisteli Ahdin lehmiä. Kun alkoi jo sydänyö olla ohitse, nousi ukko istualleen ja sanoi mummolle: "etkö kuule mitään?"

"En", vastasi mummo.

"Minusta väkkärä rämisee pahasti tuolla katolla", sanoi ukko. "Tulee myrsky."

"Vielä mitä, joutavia vain kuvittelet", sanoi mummo.

Lohi-Matti laskeutui levolle, mutta nousi hetkisen kuluttua jälleen.
"Nyt vinkuu väkkärä", sanoi hän.

"Nuku pois; joutavia", sanoi mummo. Ja ukko koetti nukkua.

Mutta kohta hän nousi kolmannen kerran ja hypähti seisomaan lattialle. "Ei, nyt väkkärä älisee ja parkuu, kuin olisi tulessa! Meillä on aika myrsky; pitää lähteä korjaamaan verkot."

Mummo nousi myöskin ja kesäyö oli pimeä kuin syysyö lokakuussa. Väkkärä vinkui ja ulisi ja myrsky voivotteli nurkissa. Kun vanhukset astuivat ulos, oli meri valkoisena kuin lumi heidän saarensa ympärillä, ja vaahto roiskui korkealta töllin katon ylitse. Semmoista yötä ei Lohi-Matti muistanut koskaan nähneensä. Ei ollut ajattelemistakaan lykätä venettä vesille ja lähteä verkkoja lappamaan. Ukko ja mummo seisoivat hämmästyksissään rapuilla ja heidän täytyi pysytellä kiinni ovenpielissä. Vesi roiskui heille vasten kasvoja.

"Enkö jo sanonut, ett'ei koskaan tule siunausta sunnuntaiyönä kalastamisesta?" sanoi Lohi-Matti äreästi, ja mummo seisoi siinä niin ällistyneenä ja peljästyneenä, ett'ei edes muistanut ajatella Ahdin lehmiäkään.

Kun ei mitään voitu tehdä, menivät vanhukset sisään. Nyt heidän silmänsä viimeinkin vaipuivat pitkän valvonnan jälkeen kiinni, ja he nukkuivat niin makeasti, kuin ei mitään myrskystä kuohuvaa merta olisi ollut pauhaamassa heidän mökkinsä ja yksinäisen saarensa ympärillä.

Kun Lohi-Matti ja mummo seuraavana aamuna heräsivät, paistoi aurinko jo korkealla. Myrsky oli lakannut, ainoastaan maininki vielä vieriskeli korkeina, auringonpaisteessa välkkyvinä hopeaharjoina punertavaa kalliorantaa vasten.

"Kas, mikäs tuo on!" huudahti mummo katsoessaan ulos ovesta.

"Näyttäähän tuo suurelta hylkeeltä", arveli Lohi-Matti.

"No, toden totta, eikö olekin lehmä!" riemuitsi Lohi-Maija.

Ja lehmä se olikin, muhkea punainen lehmä parasta lajia, lihava ja pullakka, niinkuin olisi koko ikänsä syönyt spenaattia. Se käveli hyvin levollisena rannalla eikä edes haistanutkaan ruohomätäs-vaivaisia, niinkuin olisi kokonaan ylenkatsonut niin laihaa ravintoa.

Lohi-Matti ei ollut uskoa silmiään. Mutta lehmä se oli, aivan sen muotoinen, ja kohta ei ollut enää mitään epäilemistä, kun mummo alkoi lypsää ja lypsi kaikki astiat, yksin veneviskaimenkin, täyteen parasta aamumaitoa. Ukko vaivasi turhaan päätänsä miettimällä, mitenkähän lehmä oli tullut saareen, ja läksi etsimään mereen jääneitä verkkojansa. Ja kohtapa hän ne löysikin rannalta, jonne laineet olivat ne ajaneet, ja ne olivat niin täynnä kaloja, ett'ei välkkyviltä salakoilta näkynyt ainoatakaan silmukkaa.

"No, hyvähän tuo on lehmäkin olemassa", mietiskeli Lohi-Matti silakoita puhdistaessaan. "Mutta millä me sitä elätämme?"

"Kylläpähän siihen keino keksitään", sanoi mummo. Ja lehmä itse sen keinon keksikin. Se astui veteen ja söi vesiruohoa, jota kasvoi suurissa töyhdöissä rannalla; siitähän se pysyikin niin lihavana ja kauniina. Hyvä lehmä se oli muiden paitsi Prinssin mielestä; se näet oli saanut kilpailijan ja haukkui sitä lakkaamatta.

Siitä päivästä asti oli Ahtolassa maitoa ja kermapiimää yllin kyllä. Kaikki verkot olivat aina täynnä kaloja. Lohi-Matti ja Lohi-Maija lihoivat hyvästä ravinnosta ja rikastuivat päivä päivältä, sillä mummo kirnusi monta leiviskää voita, ukko hankki kaksi renkiä ja alkoi kalastaa suuremmasti. Meri tuli hänelle suureksi kalasumpuksi, josta hän haavitsi niin paljon kuin halutti. Ja lehmä piti itse huolen ruoastaan. Kun Lohi-Matti ja -Maija syksyllä muuttivat manterelle, sukelsi lehmä mereen, mutta keväällä heidän palatessaan seisoi se jo taas kalliolla odottelemassa.

"Tarvitsisimmepa me paremman tuvan", sanoi Lohi-Maija toisena kesänä.
"Tämä vanha on liian pieni meille ja rengeille."

"Niinpä niin", myönsi Lohi-Matti. Ja hän rakensi muhkean tuvan, jossa oli oikea lukko ovessa, sekä viereen kalliolle kala-aitan, otti kaksi renkiä lisäksi ja kalasteli niin hyvästi, että lähetteli monen monta tynnyriä lohta, silakkaa ja siikaa Venäjälle ja Ruotsiin.

"Minä en jaksa hoitaa näin monen hengen taloutta", sanoi Lohi-Maija.
"Ei tuo liiaksi olisi, vaikka saisin piiankin avukseni!"

"Ota piika!" sanoi ukko. Ja piika pestattiin. Mutta silloin sanoi
Lohi-Maija:

"Meillä on liian vähä maitoa näin paljolle väelle. Koska minulla kerran on piika, saisi hän samalla vaivalla hoitaa kolmekin lehmää."

"No, laula sitte Ahdille vielä yksi laulu lisäksi", sanoi ukko vähän ivallisesti.

Se harmitti Lohi-Maijaa. Mutta kuitenkin souti hän eräänä sunnuntaiyönä merelle ja lauloi kuin ennen:

    "Ahti aaltojen isäntä,
     Meren ukko ruokoparta,
     Sull' on lehmiä tuhansin,
     Anna kolme karjastasi!"

Seuraavana aamuna seisoi kolme lehmää saaressa yhden sijasta, ja kaikki ne söivät meriruohoa ja pitivät itse huolen elatuksestaan niinkuin ensimäinenkin.

"Oletko nyt tyytyväinen?" sanoi Lohi-Matti mummollensa.

"Kyllähän minä olisin tyytyväinen", sanoi Lohi-Maija, "jos vain saisin vielä kaksi piikaa lisäksi suurta taloutta hoitamaan ja vähän paremmat vaatteet. Etkö ole kuullut että minua sanotaan matamiksi?"

"Olkoon menneeksi", sanoi ukko. Ja Lohi-Maija sai piikoja ja kauniit matamin-vaatteet.

"Kyllähän nyt olisi kaikki hyvin", sanoi Maija vähän ajan perästä, "jos vain meillä olisi vähän parempi kesällä. Sinä voisit juuri rakentaa kaksinkertaisen talon ja tuoda vähän multaa, että saisimme puutarhan. Ja siihen pitäisi tehdä pieni huvimaja, josta minä saisin katsella merelle, ja meillä pitäisi olla soittaja, joka iltasilla aina soittelisi meille passo-viululla; saattaisipa meillä olla myöskin oma pieni höyryvene, ajaaksemme kirkkoon, milloin tuulee eikä oikein jaksa soutaa."

"Eikö muuta?" sanoi Lohi-Matti. Ja hän teki kaikki, mitä hänen vaimonsa tahtoi. Ahtolan kalliosaari tuli niin kauniiksi, ja Lohi-Maija tuli niin ylhäiseksi, että kaikki meren simput ja silakat rupesivat ihmettelemään. Prinssiäkin syötettiin paljaalla vasikanpaistilla ja kermaleivoksilla, niin että viimein tuli yhtä pyöreäksi kuin kilohaili-pyttynen.

"Oletko nyt tyytyväinen?" kysyi Lohi-Matti.

"Olenpa kyllä", sanoi Lohi-Maija, "jos minulla vain olisi kolmekymmentä lehmää. Tarvitaanpa jotakin näin suurelle joukolle."

"Mene Ahtisi luo", neuvoi Lohi-Matti.

Mummo purjehti ulommaksi merelle uudella höyryveneellä ja lauloi meren kuninkaalle. Seuraavana aamuna seisoi kolmekymmentä kaunista lehmää meren rannalla, ja kaikki ne itse hoitelivat itsensä.

"Kuulehan, ukko", sanoi Lohi-Maija, "tässä on liian ahdas tällä kallion pahasella, mihin minä saan sopimaan kaikki lehmäni?"

"No, en minä tiedä muuta neuvoa", sanoi Lohi-Matti, "kuin ammenna meri tyhjäksi."

"Lörpöttele siinä! Kuka merta voi tyhjentää?"

"Koeta uudella höyryveneelläsi, siinä on hyvä pumppu."

Lohi-Maija kyllä ymmärsi, että ukko teki pilaa, mutta ei kuitenkaan voinut olla asiaa ajattelematta. En minä voi pumputa merta tyhjäksi, mietti hän. Mutta ehkäpä minä voisin täyttää sitä, jos ensin tekisin suuren sulun tuonne ulommaksi. Saatanhan sinne koota kiviä ja hiekkaa, niin saamme saaremme toista vertaa suuremmaksi.

Mummo lastasi uuden höyryveneensä täyteen kiviä ja läksi syvemmälle vedelle. Soittaja oli mukana ja soitti niin kauniisti passo-viulullansa, että Ahti ja Vellamo ja kaikki vedenneitoset sukelsivat ylös vedenpintaan kuuntelemaan.

"Mikä se noin kauniisti välkkyy aalloissa?" kysyi Lohi-Maija.

"Meren vaahto se vain välähtelee auringonpaisteessa", vastasi soittaja.

"Heittäkää kivet mereen!" komensi Lohi-Maija.

Höyryveneen väki alkoi heitellä kiviä oikealle ja vasemmalle puolelle vaahtoon. Muuan kivi sattui Vellamon paraalle kammarineitsyelle nenään. Toinen raapasi poskea itse veden emolta. Kolmas loiskahti lähelle Ahdin päätä ja neljäs tempasi häneltä pois puolen partaa. Siitäpä syntyi vedessä aika mylläkkä, aallot vieriskelivät sekaisin kuin kiehuvassa padassa.

"Mistä se myrskynpuuska tuli?" kysyi Lohi-Maija. Mutta ennenkuin hän ehti oikein lopettaakaan kysymystään aukesi vesi suureksi hauin kidaksi ja nielasi koko höyryveneen.

Lohi-Maija painui kuin kivi pohjaan, mutta ponnisteli kuitenkin käsin ja jaloin vastaan, pääsi siten ylös vedenpintaan ja tapasi käteensä soittajan passo-viulun, jonka varassa sitte kyllä jaksoi uiskennella. Vaan samassa näki hän vieressään Ahdin pelottavan pään, jossa oli vain puoli partaa.

"Miksi sinä minua kivillä heittelit?" tiuskasi Ahti.

"Voi, armollinen herra", huokasi Lohi-Maija, "se oli vain erehdys.
Voidelkaa karhunrasvaa partaan, niin kyllä se pian jälleen kasvaa."

"Akka, enkö minä antanut sinulle kaikkea, mitä pyysit, ja vielä muutakin?"

"Kyllä annoitte, armollinen herra. Suuri kiitos lehmistä! Ne lypsävät aika lailla."

"No, missä sinulla on auringon kullat ja kuu, jotka lupasit minulle?"

"Ah, armollinen herra, ovathan ne paistaneet joka päivä ja yö mereen, milloin vain on taivas ollut selkeänä", vastasi Lohi-Maija viekkaasti.

"Kyllä minä sinut opetan!" tiuskasi Ahti ja potkasi passo-viulua niin voimakkaasti, että se lensi kuin nuoli mummon kanssa kalliolle.

Siinä istui Prinssi yhtä nälkäisenä kuin ennen, muinoin kaluamassa variksen luita. Lohi-Matti istui, yllänsä vanha nutunrepale, yksinään vanhan töllirähjän rapuilla verkkoa kutomassa. "Kas mummoa!" sanoi hän. "Mistäs sinä tulet semmoisella kyydillä ja mitenkä sinä olet noin märkänä?"

Lohi-Maija katseli ällistellen ympärilleen ja sanoi: "Missä meidän kaksinkertainen talomme on?"

"Mikä talo?" kysyi ukko..

"No, meidän suuri talomme ja puutarha ja rengit ja piiat ja ne kolmekymmentä kaunista lehmää ja höyryvene ja kaikki muu?"

"Nyt lörpöttelet unissasi, mummo", sanoi ukko. "Ylioppilaat saivat pääsi pyörälle, niin että eilisiltana laulelit hullutuksia merellä etkä saanut unta ennenkuin aamusilla. Yöllä oli myrsky, vaan se jo lakkasi. Minä en hennonnut herättää sinua, vaan kävin yksin etsimässä verkot talteen."

"Mutta minäpä näin Ahdin!" sanoi Lohi-Maija.

"Sinä nukuit sängyssäsi ja puhuit unissasi kaikenlaista hulluutta ja menit sitte vielä horroksissa itse veteen."

"Tuossahan on passo-viulu", sanoi Lohi-Maija.

"Kaunis viulu! Vanha, laho tukinpää. Ei, muijaseni, toiste kyllä pyhitämme sabatin. Ei tule koskaan siunausta sunnuntaiyönä kalastamisesta."