Salissa metsän soma

    Istuupi tyttönen,

    Hän matkii alinomaa

    Puheita ihmisten.

    Hänellä huntu hohtava

    Ja kruunu kullan loistava,

    Mut vuoren taakse kätkee

    Hän aina kasvonsa.

    Sun kotis, laps, on metsä,

    Mä varmaan tiedän sen,

    Ja vastaamatta et sä

    Vain ole puheesen.

    Kohdalla tuolla Korpelan

    Mä näin sun huntus hohtavan,

    Sun silmiäs en nähnyt,

    Mut äänes kuulinhan.

    Ken olet tyttö? Lienet

    Sä lapsi kuninkaan?

    Sä mainitakin tiennet,

    Mist' opit matkimaan?

    Keneltä ruman tavan sait,

    Ett' aivan ajatusta pait'

    Sä myötään jatkuttelet,

    Etk' yhtään pysy vait?

    On puheenlahja oiva

    Jumalan antama,

    Hänelle siit' on soiva

    Korkeinta kiitosta.

    Kas pienin lintu laulullaan

    Ylistää Luojaa laadullaan,

    Ja sydämmensä tunteet

    Niin saattaa sointumaan.

    Kun luonto kokonansa,

    Ihmiset, eläimet,

    Käsittää pakinansa,

    Siit' ovat tietoiset,

    Mitenkä yksin olet sä

    Semmoinen kielenpieksäjä,

    Jok' ajattelematta

    Vaan päästät ääniä?

    En, kaiku pienokainen,

    Mä sua moitikkaan,

    Mut älä muita vainen

    Viekoita matkimaan.

    Mä muutoin sinut ilmaisen.

    Tuo pilvi, joka vuorien

    Ylitse liitää, kertoi

    Tarinan tämmöisen:

    Olipa tyttö parka

    Lepakkomielinen,

    Hän oli löyhä, arka

    Ja liukaskielinen.

    Aamusta iltaan suunsa soi,

    Hän todet, valheet ilmi toi,

    Ja näppärästi kyllä

    Hän kielitellä voi.

    Hän, tietkääs vielä mitä,

    Prinsessa olikin,

    (Ja semmoisilta pitää

    Odottaa enemmin).

    Mit' tuhmaa valtakunnassa

    Tapahtui, sitä halulla

    Hän kielitteli muille

    Ilolla, innolla.

    Prinsessa koulutyötään

    Pilana piti vaan;

    Ja suu se hällä myötään

    Lörpötti lorujaan.

    Mut vaikka pysyi tuhmana,

    Niin päässään piti kruunua

    Eik' opettajatarkaan

    Rangaissut vitsalla.

    Ja haltiatar oli

    Prinsessan kummina,

    Hän opettamaan tuli

    Tytölle Aapista;

    Mut neuvot meni tuulehen,

    Hän puhui aina loruten.

    Eik' yhtään vaiennunna

    Tuo pikku suukkonen.

    Vaan vihdoin kuinkas kävi!

    Vihainen kummi on,

    Kun tyttö lörpöttävi,

    Hän ryhtyy keinohon.

    Hän tuli, tarttui prinsessaan,

    Talutti metsään taajimpaan,

    Taa kukkulain ja vuorten,

    Perälle erämaan.

    Nyt kaikuna hän siellä

    On raukka yksinään,

    Mut suunsa nytkin vielä

    Loruilee yhtenään.

    Jos mitä sattuu kuulemaan,

    Hän siihen valmis vastaamaan,

    Vaikk' ymmärrä ei mitään

    Mihinkään asiaan.

    En sua kaiku parkaa

    Mä henno moittia,

    Kun tietämättäs karkaa

    Sun' suustas sanoja.

    Sä matkit ukonpauhinaa,

    Ja linnun sulo laulelmaa,

    Ja lasten rallatusta

    Lehdoissa, rannoilla.

    Laps nuori, ihanainen,

    Sä luonnon ääni oot,

    Sen tunteet aina vainen

    Laulunas kaikukoot!

    Ah jospa voisit tulkita

    Vaan luonnon sopusointua,

    Etk' ilman tuuleen laskis

    Vaan turhaa humua!