XII.

Haukkuen ja äristen karkasivat koirat taas eräänä aamuna Marjan saunan peräitse jäälle. Vaan ilosta ulvahdellen ja kurkut kimeinä ryntäsivät sieltä hetken perästä takaisin. Marja tiesi katsomattakin, että se oli Shemeikka, joka nyt viimeinkin tuli sieltä miehineen. Ei ovea avannut, ei luukkua raottanut.

Hetken kuluttua syöksähti Anja tuulena sisään, heittäen vaatemytyn lattialle.—»Tule, Marja, tule! Ne tulivat nyt! Pane päällesi nämä uudet vatteet!»—huusi hän ja käännähti menemään, mutta palasi taas takaisin, temmaten syliinsä Marjan.—»Se suuteli minuakin! Se halasi minua, ja vyötäisistä puristi! 'Ka, olet lihonut ja pulskistunuut, Anja', sanoi, 'mutta yhtä hento on vartesi kuin ennenkin'. Tule pian, Marja! Tule! Sukaise päällesi puhtaat!—Nyt syövät miehet, sitten panevat levolle—illalla on karkelot, lähtevät ehkä jo huomenna. Kuule, sen on parta kasvanut, mutta muuten se on niinkuin ennenkin—kuninkaan poika! Joudu, pian!»

Marja avasi nyytyn. Siinä oli uudet vaatteet hänelle, kirjavat ja koreat, ja lapselle myös. Hän laski ne takaisin nyyttyyn ja sitoi sen kiinni.

Lapsi oli levoton, itki koko päivän eikä huolinut rintaa. Pitkin päivää kuului pihasta ajamista, ääniä ja kellojen kilinää. Hevoset hirnahteli, koirat haukkui. Ei uhallakaan Marja tahtonut siitä mitään tietää. Ei tuotu hänelle ruokaa, eikä sillä väliäkään. Pistäytyessään pimeän tultua ulkona hän näki kaikki paikat valaistuina, tervassoihtuja lumessa talon ympärillä ja nurkissa. Kuului laulua, soittoa ja karkelota. Lapsi oli rauhoittunut ja nukkui. Marja painautui turkki korvissa penkille. Mutta kuta enemmän hän koetti olla kuulematta, sitä enemmän hän kuuli, kuta enemmän koetti olla ajttelematta, sitä enemmän hän ajatteli.

Huomenna ne jo lähtevät … eivät tule takaisin ennenkuin kesällä… Olipa hyvä, että sai Anja parkakin osansa. Kyllä siitä nyt puhetta riittää … joka tuota kuulla jaksanee.

Hänen kurkkuaan kuivasi. Ei ollut vettä ennen haettua. Hän pistihe ulos, nousi pihaan kaivolle ja täytti astiansa. Yhtäkkiä hänet valtasi uteliaisuus ja uhka. Menen katsomaan, koska on kutsuttu, menen näissä omissa arkisissani, niin näkee, niin saa nähdä ihan semmoisena, kuin olen—entisen kultansa kuninkaanpoika. Astun eteensä keskelle lattiaa … tässä olen … tunnetko vielä?

Väkeä tunkeili porstuassa ulos ja sisään. Marja olisi jo peräytynyt, jos olisi päässyt. Täytyi kuitenkin tunkevain tieltä pujahtaa porstuaan. Seinää vasten painautuen hipui hän siinä niin, että pääsi ovensuuhun, josta näki tupaan.

Siellä oli Shemeikka yksin lattialla, kaikki muut kehässä ympärillä. Hän tanssi nuoren naisen ympärillä, ketterän ja pullakan, kierrellen, kaarrellen, ponnahtaen ylös, hihkaisten väliin, sill'aikaa kun tyttö tyynenä, kylmänä ja ylpeänä kierrähteli paikoillaan. Ei tuntenut Marja tyttöä, ei ollut se tästä kylästä, ei vaatteenparsi heikäläistä, mitä lienee ollut. Mahtoi olla joku uusi, ehkä ensikesäiseksi aiottu. Taas nousi Marjassa halu syöstä esiin, temmata tyttöä kädestä ja heittää hänet ulos, hypätä Shemeikan eteen ja huutaa: »Sinulla on lapsi saunassa! Et taida tietää, että sinulla on lapsi saunassa!»

Vaan yhtäkkiä taukosi tanssi kuin kesken katketen siihen, että Shemeikka tarttuen tyttöään kainaloihin nosti hänet korkealle, pyöräytti häntä ilmassa, niin että hameet hulmahtivat orsiin, ja istahutti hänet uunin pankolle, syösten itse ulos viillyttelemään, ihan Marjan ohitse, häntä olkapäähän koskien, sitä huomaamatta.

Samassa alkoi tuvassa kaikkien karkelo. Porstuassa olijat työnsivät
Marjaa edellään, mutta hän käpristihe oven pieleen, pysyäkseen ulkona.
Anja huomasi hänet siinä.

—Marja! huusi hän. Tule sisään, Marja!

—En minä!

Mutta Anja tarttui häntä käteen ja tahtoi vetää väkisin. Marja riuhtaisihe irti ja pääsi piilottautumaan porstuan pimeimpään nurkkaan. Vaan Anja ei hellittänyt.

—Mikset sinä tahdo tulla sisään? Tule nyt.

—Kun minä en tahdo … anna minun olla!

—Kuka ei tahdo mitä? kuului Shemeikka ulko-ovessa seisten sanovan.

—Täällä on Marja!

—Anja, anna minun olla.

—Missä se on? kysyi Shemeikka, tarttuen soihtuun, joka paloi ulos ovesta, jättäen porstuan pimeäksi.

—Täällä, täällä!

Shemeikka tuli ja valaisi Marjaa, joka ensin oli painautunut nurkkaan, mutta nyt oikaisihe ja seisoi Shemeikan edessä katsoen häntä uhmaten silmiin. Sitten hän yhtäkkiä löi soihdun hänen kädestään sammuksiin ja karkasi ulos.

Shemeikan silmissä oli ensin ollut utelias ilme, sitten kuin pettynyt ja välinpitämätön, viimein hänen suunsa ympärillä oli värähtänyt niinkuin hän olisi nähnyt jotakin vastenmielistä.

Mutta Marjan silmissä oli Shemeikka ollut komeampi kuin koskaan ennen. Ja kun hän itkuun parahtaen heittihe saunan penkille pitkäkseen, ei hän tiennyt, itkikö sitä, millaisena hän oli nähnyt Shemeikan, vaiko sitä, millaisena Shemeikka hänet.

Miksi meninkään sinne? Miksi menin sinne näissä nokisissa, ryysyisissä vaatteissani enkä pukeutunut niinkuin muut, vaikka minulla olisi ollut juhlavaatteet niinkuin heilläkin? Ehkä se inhosikin vaatteitani eikä minua? Ehkä tulee vielä tänne? Jos se kuitenkin tulee? Sen täytyy tulla, ainakin lastaan katsomaan, vaikkei tulisikaan minua. Ei vanha emäntä eikä Anja päästä häntä menemään meitä näkemättä.

Hän pisteli päreitä seinänrakoihin ja sytytti ne, avasi uudelleen nyytyn, jonka Anja oli tuonut, kapaloi lapsen emännän antamiin vöihin, ja puki itsensä niihin, jotka emäntä oli hänelle ompeluttanut. Sitten hän istui koko yön odottaen ja vaihtaen uusia päreitä palaneiden sijaan.

Ei hän tiedä itsekään, mitä varten häntä odottaa, mitä aikoo hänelle sanoa. Sen vain, että Shemeikan täytyy tulla, että se ei voi, eikä saa mennä, täällä käymättä.

Kuuluu yhä melua ja iloa ja hoilotusta ylhäältä pihasta, ja välistä hän on kuulevinaan Shemeikan naurun naisten huudahduksien lomasta. Se tulee sitten, kun kaikki ovat menneet. Se tulee aivan varmaan ainakin huomenaamuna ennen lähtöään.

Aamupuoleen yötä Marja nukahti, mutta heräsi yhtäkkiä kavioiden töminään, rekien narinaan, miesten huikkauksiin ja tiukujen kilinään. Jonkun reki rusahti saunan nurkkaan, niin että karsta katkesi päreestä. Meteli kulki ohitse kuin raepilvi, jäälle häipyen. Kun Marja avasi luukun, oli jo päivä. Piha oli tyhjä, reet ja hevoset poissa, naiset huiskuttivat sieltä liinojaan niille, jotka täyttä karkua laskettivat jäätä myöten pois.

Se meni! Se ei tullut edes katsomaan, ei tullut katsomaan edes omaa lastaan. Hän riisti pois vaatteet, joihin oli pukenut lapsensa ja itsensä, ja sulloi ne takaisin nyyttyyn.

Se ei välitä sinusta, isä lapsestaan, edes sen vertaa, että tulisi katsomaan ja ottaisi syliinsä! Ja olkoon, olkoon! On sinulla raukalla äiti … on äiti … tule tänne! Marja pyöri lattialla puoleksi itkien, puoleksi nauraen, lapsi sylissään, sitä suudellen ja rintaansa puristaen.

Kuului tulevan joku. Marja tempasi luudan, alkaen lakaista lattiata. Se oli vanha emäntä, joka tuli. Ei ollut kasvoissa samaa mielittelevää ilmettä kuin ennen.

—Eivät kelvanneet vaatteeni Ruotsin rikkaalle, olivat hänestä kai liian huonot, oli kai parempi omissa ryysyissään näyttehille tulla. Viedään sitten pois.

—Saa ne viedä, sanoi Marja, koettaen sanoa sen hiljaisesti ja nöyrästi, toivoen, että emäntä menisi sen enemmittä. Mutta emäntä oli tullut sanomaan jotakin.

—Ne menivät … se meni nyt…

Marja ei vastannut.

—Eikä tiedä, milloin tulee takaisin. Kauan viipyy matkallaan, paljon on myytävää, monet markkinat on käytävänään, Moskovat, Novgorodit kaikki mitkä lie. Isot oli kuormat, suuret oli saaliit, hyvin oli vedellyt, halvalla oli saanut … saahan se, onhan se kaupan mies, Shemeikka. Mene tiedä minkä Venäjän pohatan tytön sieltä vielä tuo. »Tuo», sanoin, »Tuo kerran semmoinen, jonka saatat suoraan kotiisi tuoda, elä häntä enää kalasaunallesi jätä!»

—Mitä te siitä minulle kerrotte … mitä se minuun kuuluu?

—No, elähän nyt. Kävikö edes katsomassakaan?

—Ei iljennyt. Ymmärsi hävetä. Ja hyvä oli. Jos olisi tullut, tuosta olisi saanut.

—Sinäkö, orja, isäntääsi luudalla? Ettet häpeä, senkin ruotsikko!

Vanha emäntä suuttui niin, että hänen täytyi istuutua penkille ja siitä puhua:

—En aikonut sanoa, mutta nyt sanon, vaikken sinua sääliessäni aikonut sanoa. »Käy toki katsomassa Ruotsista ryöstämääsi, ennenkuin lähdet», sanoin. »Käy katsomassa häntä ja lastasi, on sinulla tuolla saunassa sievä poika», sanoin.—»Johan tuon näin», sanoi. »On otsansa rypyssä ja hiusmartonsa näivettynyt, kaula kuivettunut, maha pullistunut»—niin sanoi. »Käyhän kuitenkin», sanoin, »se on sentähden semmoinen, kun on sinua siellä itkenyt»…

—Se oli valhe, minä en ole häntä itkenyt! tiuskaisi Marja.

—»Kyllä se siitä sinulle vielä kaunistuu», sanoin

—En ikinä minä sille…!

—Puolustelin sinua, vaan eipä olisikaan näkynyt pitävän.

—Päästäkää minut pois täältä! huusi Marja.

—Pois—minne?

—Antakaa minulle sukset ja kelkka ja antakaa minun mennä!

—Ja minne sinä menisit?

—Sinne, mistä tulin!

—Talven selkään? Tuskin kuukautisen lapsen kanssa? Lumiselle salolle sen kera nääntymään?

—Vaikka nääntyisimmekin.

—Nyt en kehtaa kuunnella, sanoi emäntä ja nousi loukkaantuneena mennäkseen.—Mennet itse, minne mielesi tekee, mutta poikaa et vie.

—Poika on minun.

—Poika on Shemeikan.

—Äitinsä on lapsi, jota isänsä ei omista.

—Mutta meillä on lapsi talon, jossa se syntyy. Ja se on silloin omistettu, kun on tähän otettu. Häpeisit toki. Onpa sinua. Ensin heitäkse sen kaulaan, jättää miehensä ja kotinsa ja kaikki ja lähtee vieraan matkaan. Täällä häntä hoidetaan ja vaalitaan, ja pidettäisiin kuin parasta vierasta. Tämä ei kun äksyttelee ja kiukuttelee. Tuota pitäisi vielä tulla katsomaan ja houkuttelemaan ja hyvittelemään, kun ei välitä edes sen vertaa, että panisi puhdasta päälleen toisten kisoihin. Saa hävetä silmät korvat täyteen koko maailman edessä, että täällä Shemeikan tyttöä ryysyissä pidetään, ehkä vielä nälällä kidutetaan. Vaan sitä kai tahdotkin. Täällä saunassa väkisin värjöttelet, vaikka olisi sijaa muuallakin. Vai vielä pois, että sanottaisiin, että on ajettu Shemeikan tyttö lapsineen taipalen selkään. Heitä kerrassa pois semmoiset tuumat! Puhu vielä kerran suksista ja kelkoista, niin otan lapsesi ja salpaan sinut itsesi telkien taa!

Marja hätkähti, se ehkä tarkoitti totta.

Mutta vanha emäntä oli jo heltynyt omia kovia sanojaan.

—Ka, elähän pahastu, puhui hän, palaten ovelta sisään. Enhän minä sitä sano, ettei sen pitänyt tulla poikaansa katsomaan. Vaan semmoisia ne on Shemeikat, semmoinen oli isänsäkin. Onhan ruokotonta, että sillä pitää olla joka kesä uusi. Nyt alkaa heitä tuoda talvellakin. Mikä lie ollut sekin, näithän sen, jonka kera kisasi koko ajan, muista mitään välittämättä. Mikä lie ollut, ihan ummikko, venakko, Serahviina joku. »Vie sinne, mistä olet tuonutkin», sanoin, »on heistä minulle kylläksi kiusaa ja huolta entisistäkin. Millä minä heidät kaikki elätän?»

—Elähän nyt, Marjueni, kyllähän minä sinusta ja lapsestasi huolen pidän. Katsotaanhan, kunhan kesään eletään. Olisit mieleinen minulle, mieleisempi kuin kukaan heistä … vaikka onhan Anjakin…

—Elkäähän nyt, hyvä emäntä … enhän minä… Heiltä oli molemmilta päässyt itku.

Eräänä narisevana pakkasaamuna koirat taas olivat karanneet jäälle jotakin tulijaa vastaan ja haukuttavansa kanssa ärhennellen ja kiihtymistään kiihtyen saapuneet saunan kohdalle. Ovi aukesi, mutta painautui kiinni samassa. Lapsi oli säikähtänyt rähinää ja parahtanut itkemään.

—Ka, lapsi … elä itke, en minä päästä koiria, kuului miehen ääni oven takaa.

Tulija kuului häätelevän koiria ja nousevan pihaan. Pihasta kiellettiin koiria, ja ne vaikenivat heti. Marja raotti luukkua, mutta paiskasi sen samassa kiinni.

—Juha!

Marja oli vaipunut penkille, pyörtymäisillään… Se oli ollut tuossa, oli ovea avannut, oli katsonut tänne sisään. Se oli kuullut lapsen huudon, se oli sitä rauhoittaakseen painanut oven takaisin kiinni eikä tullut sisään… Mitä hän on täällä? Minuako kuulustelemassa? Minuako etsimässä? Ilmaisevatko ne minut? Silloin se tappaa meidät! Marja hypähti ylös, tempasi lapsensa keinusta, paetakseen jonnekin, oli jo ulkona, mutta syöksähti takaisin, lennätti lapsen takaisin keinuun paetakseen yksin. Hervahti, uupui, pääsemättä paikaltaan, vaipui penkille, saamatta jäsentäkään liikahtamaan.

Saatuaan sen verran voimiaan takaisin, että siihen kykeni, raotti hän luukkua. Juha seisoi pihalla, ympärillään ryhmä naisia. Hän näytti kyselevän, ja naiset vastaavan käsien liikkeillä, niinkuin olisivat sanoneet: emme suinkaan tiedä … ei täällä vain ole ketään näkynyt… Nyt tulee vanha emäntä ulos ja näyttää pyytävän sisään. Juha epäröi, mutta asettaa sitten suksensa hankeen ja menee sisään.

Marja väijyy siinä, luukusta tuijottaen kuin mättään juureen painautunut riekko, jota kettu kiertää. Milloin se tulee sieltä? Ilmaisevatko ne minut? Neuvovatko ne sen tänne? Nyt tulee Anja…

Anja oli puhaltautunut ulos pirtistä ja juoksi rantaan, minkä pääsi.

—Se on täällä … se on se!

—Tiedän, mitä se tahtoo?

—Mistä sinä tiedät? Näitkö?

—Näin, näin … mitä se tahtoo? Sanoitteko, että minä olen täällä?

—Emmehän toki … me arvattiin heti…

—Vaan jos muualla ilmaisevat?

—Ei ne—emäntä pani jo sanan kylään.

—Nyt se tulee!

Juha oli ilmaantunut rappusille, emännän seuraamana. Hän laskeutui niitä alas ja astui raukeana, kumarissa, kontti selässään suksiensa luo. Ei noussut niille, vaan kantoi ne alas jyrkimmästä rantatörmästä, jota ei näkynyt uskaltavan laskea.

—Se lähtee jo, kuiskasi Anja.

—Jos se tulee tänne, sano, että lapsi on sinun … ja että minut on väkisin viety…

—Ei se tule tänne, jo panee suksia jalkaansa.

He katsoivat molemmat luukun raosta. Jo kauas näki Marja häikäisevässä hankiaispaisteessa joka napin Juhan kuluneessa turkissa, joka ompeleen hänen paikkaisissa kengissään, joka rypyn hänen uupuneissa kasvoissaan. On antanut partansa kasvaa, se on harmaa ja takkuinen. Silmät ovat syvällä päässä, niissä on raukea ilme niinkuin silloin, kun hän päiväkaudet metsää kulettuaan uupuneena ja nälkäisenä tuli kotiin. Niissä on ilme niinkuin kulkijan silmissä, joka ei ole saanut yösijaa eikä tiedä, minne lähtisi, silmien harhaillessa taivaalle ja taivaalta maahan, suu auki. Ei kertaakaan satu hänen silmänsä saunaan, hän ei näytä sitä huomaavankaan, vaikka on pysähtynyt aivan sen eteen…

Hän katsahtaa takaisin taloon, josta on tullut, tarkastaa toisia taloja toisella puolen järven, rykii, lykkää suksensa menemään ja liukuu jäälle.

—Voi, että tuo minua säälittää, kuiskaa Anja. Etsii sinua ontoin silmin kuin kuollutta. Että raatsikin Shemeikka sinut häneltä ryöstää?

—Kunpa olisi ryöstänytkin, vaan kun mielelläni menin … minä lähden…

Marja puhalsihe ovelle. Mutta, kun hän sysäsi sen auki, seisoi siinä vanha emäntä, sulkien tien.