XIII.

—Taas se siinä pälyy, sanoi Juhan äiti ylenkatseellisesti rukkinsa takaa.

Juha, joka taas oli istunut ikkunassa, metsän rantaan tähystämässä, vastasi säpsähtäen:

—Enhän minä sitä päly.

—Vaikka se nyt joskus maailmassa tulisikin sieltä, minne niin mielellään meni.

—Lieneekö tuo mielellään mennyt, eihän sitä tiedä, sanoi Juha säyseästi.

— … niin ei se sieltä ainakaan tässä keväthölseessä tule. Olisi tullut jo hankiaisten aikana, jos on tullakseen.

Hankiaisten aikana, sehän oli ollut Juhankin toivo, hänen viimeinen toivonsa.

—Eipä saata tulla … eihän se.

Mutta yhtäkkiä tapasi hänet vihansa puuskaus:

—Vaan jos se tulee ja te olette häntä syyttä parjannut…

—Niin mitä?

—Niin, silloin tiedätte, ettette ole talossa yötä yht'aikaa.

—Kyllä lähden, naurahti äiti tyynesti, kehräystään keskeyttämättä.
Kyllä lähden käskemättäkin, jos se kerran tulee.

Äidin varmuus vei Juhalta hänen omansa. Eihän se taida enää tulla eikä tulekaan … missä lienee, lieneekö elossakaan enää, koska en saanut hänestä siellä vähintäkään vihiä. Jos se sen koskeen upotti, tekosensa tehtyään.

Mutta yhä hän kuitenkin odotti, kun ei muutakaan osannut, odotti pihasalla ollessaan, odotti ulkotöissä. Odotti kevätkalassa, aidanpanossa, kaskenhakkuussa, koko kevään pahimpain tulvainkin aikana. Ei tullut. Mutta kesällä se varmasti tulee. Jos ei tule tänä kesänä niin tulee toisena. Onhan nähty, että sotavuosinakin viedyt tulevat takaisin kymmenien vuosien päästä. Sentähden pitää kaikki olla täällä sitä varten valmiina. Täällä ei saa mikään näyttää siltä, niinkuin olisi ajateltu, ettei se tule. Miksi minä nakkasin sen aitan avaimen järveen? Ja Juha teki tiirikan, ja kesemmällä eräänä pyhänä, kun äitinsä oli kirkolla, hän avasi oven ja sanoi piialle:

—Pitää laittaa Marjan huone siihen kuntoon, missä se oli mennä kesänä.

Tyttö riemastui niin, että vesi kiehahti silmään. Se puhaltausi siitä aittaan, mutta palasi takaisin puolitiestä ja sanoi:

—Isäntä, minä en usko—minä en sitä usko…

—Ettäkö milloinkaan tulee?

—Ei, vaan että meni mielellään.

—Sanoithan itse nähneesi?

—En nähnyt … en tiedä, lienenkö nähnyt, vaikka luulin…

—Mitä sinä sitten oikein näit?

—Sen näin, että se rannalta tempasi emännän ja että emäntä ei kyllä huutanut apua, mutta mitä se? Saattoihan säikähtää niin, ettei saanut ääneen.

—Vaan eikös ollut uhannut äidille?

—En usko! Sitä ei ollut kukaan kuulemassa. Vaan sen näin, että kun se vieras sinä pyhänä kierteli ja seuraili, niin Marja aina nousi ja lähti pois … tuostakin aitan rappusilta, kun se lähenteli ja tunkeutui viereen … sen näin, puhukoon vanha emäntä mitä tahansa.—

Tyttö intoutui yhä enemmän:

—Marja olisi ennemmin antanut vaikka tappaa itsensä. Ja saattaa olla vaikka koskessa, koska ette häntä löytänyt eikä siellä kukaan hänestä tiennyt. Mutta mielellään hän ei mennyt. Ja minkä tähden se semmoinen puhe on pantu minun syykseni, että minä olen sen nähnyt tai sanonut mielellään menneen, joka en ole—kun olen itkenyt kuollakseni!

—Elä nyt, Kaisa, itke, enhän minä ole uskonut.

—Olette tekin, itsekin olette semmoista omasta emännästänne uskonut.

Vielä suuremmalla varmuudella odotti Juha nyt Marjaa. Kulki niinkuin siinä huumeessa, näki keskellä päivää näkyjä siinä unessaan. Milloin se käveli ilmi elävänä hänen edessään polulla, milloin näytti lypsävän lehmiä tarhassa, milloin kuului huutavan venettä toiselta puolen kosken, suvannon takaa; milloin uskoo Juha hänen jo nukkuvan aitassaan ja raottaa yöllä kotiin tullessaan hiljaa ovea. Se tulee, tulipahan, milloin tulee, mutta se tulee. Ja tulkoonpa vaikka kymmenen vuoden kuluttua, kunhan tulee. Koska häntä odotan eikä hän ole mielestäni mennyt, niin juuri sentähden tulee, jos vain elossa lienee… Ja että töissäkin ollessaan, kaskellaan tai järvellä kalassa, heti tietäisi Marjan tulleen, rakensi Juha tuvan taa mäen rinteelle hongikon alle risukasan Kaisan sytytettäväksi, silloin kun Marja oli tullut.

… Hulluttelen, ajatteli hän kuitenkin eräänä päivänä taas istuessaan kaskensa laidassa vaaran rinteellä, josta ties monennen kerran oli tähystellyt kotiin. Ei se tule, Kaisa valehteli minun mielikseni. Tai uskoo sitä, mitä tahtoo uskoa. Ei Marja ole minusta milloinkaan välittänyt. Vaikka ei olisikaan ensin mielellään mennyt, niin ehkä se hänet on siellä vähitellen viehätellyt, niin että viihtyy ja jää. Se on nähty. Mitäpä minusta olisikaan enää, kun ei ole ollut ennenkään, yhä vanhentuneemmasta. Sama kiusa. Olisi itselleenkin parempi, jos ei enää tulisi. Olisin joutanut jäädä sinne ulapalle, pyry-yönä, kun putosin sulaan railoon. Mikä häntä muutamain henkeä pitäneekin vireillä?

Juha istui kaskensa laidassa. Kun ei enää jaksanut toivoa, oli, niinkuin olisi päästänyt venheensä vesien viedä, jota tähän asti oli pitänyt kiinni. Se meni kuin myötävirrassa ja katosi katoamistaan… Lehto on kaadettu kohta vaaran huipulle asti; pian ei ole enää mitään kaatamista tämän vaaran rinteellä. Onhan tässä jo minulle. Mitä mä enää aherran? Siihen menivät miehen suunnitelmat: ei vaimoa, ei lasta, ei kuin äkäinen, ilkiö äiti ja muu sydämetön suku. Heille tämän raadoin. Kun ei olisi mennyt Marja, niin kerran kuoltuani ja talon saatuaan olisi ottanut uuden miehen ja sille saanut lapsen—niin olisihan raateistani jotakin. Vaan samapa tuokin.

Hän lähti astumaan alas vaaralta. Oli satanut, jalka lipesi liukkaalla tiellä. Joka askeleella koski ronkkoon, joka sen karhun pureman jäleltä aina oli ollut vähän kipeä, ja sen Karjalassa hiihdon jälkeen yhä ärtynyt—

Mutta mitä ne lehmät siellä?

Kellokas tuntui olevan juoksussa alempana notkossa. Kello kuului lyövän kahakäteen niinkuin silloin, kun elukka on kiivaassa kulussa. Väliin mölähtelivät, ei niinkuin jonkun ajamina, vaan niinkuin olisivat itse jotakin edellään ajaneet. Se oli kuin kesälaitumelle päässeiden ilon ammuntaa. Kun ei Juha siitä, missä kulki, nähnyt tielle, siirtyi hän ylemmä, josta näki paikan, mistä notkotie nousi ensin aholle ja siitä sen yli pihaan päin. Yksi lehmistä nousee juuri aholle, pää pystyssä ja häntä korkealla. Se pysähtyy ja katsoo jälelleen. Kohta tulee toinen, täyttä juoksua, ja sen vieressä kellon kantimessa kiikkuen naisihminen. Jälestä tulevat vielä toiset kaksi lehmää, ja nyt ne kulettavat sitä kuin keskessään. Juha ei voi nähdä, kuka se on, kun ne katoavat hetkeksi lepikkoon, tulevat taas esiin ja taas katoavat. Nainen koettaa häädellä niitä, ne tavoittelevat häntä kuin nuollakseen.

Aavistus rinnassaan puhallaikse Juha kaiken, minkä kerkiää, alas notkoon, ei malta seurata tietä, joka kiertää notkon, vaan karkaa suoraan.

Se on Marja, se ei voi olla kukaan muu kuin Marja! Hän on palannut, lehmänsä ovat hänet tunteneet. Aholla löytää hän huivin maasta. Se on Karjalan naisten huiveja. Se on Marja!

Kun hän lähestyy pihaa, näkee hän lehmät tarhassa päät pystyssä ynyämässä aidan yli pihaan. Koira ulakehtelee, vyyhtee pihamaata, tullen näkyviin navettarakennuksen takaa ja sinne taas kadoten. Pyörähtäessään nurkan ympäri Juha näkee Marjan lähestymässä tuvan rappuja. Äiti tulee samassa rapuille, tyhjä lypsinkiulu kädessä, uhkaa sillä ja huutaa:

—Tästä et tule!

Marja peräytyy, horjahtaa ja lyykistyy maahan. Äiti kohottaa uudelleen rainnan. Maailma savuaa Juhan silmissä, hän karjaisee, juoksee luo ja tempaa rainnan äitinsä kädestä ja murskaa sen kappaleiksi pihakiviin. Sitten heittää hän äitinsä menemään pitkin pihamaata. Äiti hyökkää kirkuen takaisin ja aikoo uudelleen käydä Marjan kimppuun:

—Vieläkö sinä ilkesit tulla takaisin, venäläisen lutka?

Vielä kerran heittää Juha hänet pois ja sanoo hengästyneenä ja sammaltaen Marjalle:

—Kä-käy sisään—käyhän sisään…

Marja on noussut ja pakenee tupaan.

Juha aikoo mennä jälestä, mutta ei saa mennyksi. Menee porstuaan, mutta palaa takaisin. Hänen täytyy sanoa äidille, että—ei, hänen täytyy ensin sanoa Marjalle, että ei pidä…

Äiti menee vihasta äykkäen aittaansa. Juha palaa porstuaan ja rientää pirttiin. Marja on karsinassa penkillä, melkein nurkkaan kyyristyneenä, helmassa nyytty, kädet kasvoilla. Se nyyhkyttää … tietäähän sen, minkä tähden se itkee. Ja Juha kääntyy takaisin ulos. Se on sanottava heti.

—Jos teette tai sanotte Marjalle mitään…! huutaa hän aitan ovelta.

—Minä sanoin jo!

—Teidän on heti huomenna lähdettävä.

—Minä lähden jo tänä iltana!

—Että saatoitte sillä tavalla ottaa vastaan?

—Minä saatan.

—Le-le-lehmilläkin on…

Juha aikoi sanoa, että lehmilläkin on enemmän sydäntä, mutta ei saanut sitä liikutukseltaan sanotuksi ja kääntyi tupaan.

Marja oli siirtynyt ikkunaan ja katseli siitä ulos, syrjin tupaan, kääntämättä päätään Juhan tullessa.

—Saat olla huoletta … ei se sinulle enää mitään … se lähtee jo…

—Ei minun tähteni tarvitse, sanoi Marja raukeasti, tuskin kuuluvasti

—Se lähtee jo.

Juha ei vielä oikein uskaltanut katsella Marjaa. Nyt hän näki hänet. Sen olivat posket ontot, nenänpää oli terävä, rinta painunut, palmikko, joka ennen oli täyteläisenä vyötäisiä tavoitellut, pisti huivin alta esiin hienona kuin pellavavihko. Vaatteet olivat märät, monesta paikasta repaleet.

Juhan päähän jysähti, että sillähän täytyy olla nälkä. Missä on Kaisa?
Kaisa syöksähti samassa sisään:

—Onko emäntä tullut? Missä se on? Sanoinhan minä sen!—Voi, kuinka ovat teitä pahasti pidelleet!

Kaisalta pääsi itku. Mutta Juha tiuskaisi hänelle:

—Mene toimittamaan syömistä!

Samassa hän jo itse nilkuttaa ruokahuoneeseen, saa sieltä käteensä lampaansorkan ja palan leipää ja rientää niiden kanssa tupaan.

—Syöhän nyt, sinulla mahtaa olla nälkä.

—Menisin mieluummin levolle.

—Levolle … kyllä, kyllä … mutta minkätähden se ei tuo sitä voita … eikä maitoa…?

Kaisa oli panemassa voita lautaselle ruokahuoneessa.

—Niin, niin, se on hyvä, ja maitoa kanssa

Juha rupesi ottamaan maitopyttyä hyllyltä.

—Elkää sitä, lypsetään tuoretta … missä on rainta?

—Se meni rikki. Viehän se voi … minä lypsän … vaikka tu-tuoppiin.

—Se on piimässä.

—Minä menen pesemään … viehän sinä se voi…

Juha riensi kaivolle tuoppia pesemään. Kaisa tuli siihen, otti sen ja hyppäsi aidan yli tarhaan.

—Minä kun olin lehmiä hakemassa, puhui Kaisa, niin kun lehmät ryöstäytyivät kotiin päin … enkähän minä arvannut, että ne emännän jälestä … luulin heidän syöpäläisten käsissä … ai, minä jätin mansikkatuohisen…

—Minnekä sinä sen jätit?

—Tuonnepa portaille…

—Minä vien sen…

Äiti tuli aitasta, oli koonnut tavaransa, paiskasi oven kiinni ja meni hyvästiä sanomatta rantaan, sysäsi venheen vesille ja lähti soutamaan Huutonientä kohti.

Kun Juha tuli tuohisineen tupaan, istui Marja pöydän päässä. Oli murtanut palan leipää ja leikannut viipaleen lihaa, jota koetti purra, mutta näytti siltä, kuin ei olisi saanut niellyksi. Juha jäi seisomaan pankon kulmaukseen saamatta mitään sanotuksi, kun ei Marjakaan sanonut.

—Kaisa tuopi kohta maitoa—tuota, minäpä menen lämmittämään saunan.

—Elähän nyt turhaan itseäsi…

Marjalle tuli yskä niin, että hänen täytyi kääntyä pois pöydästä.

Juha riensi pois, hänen täytyi saada olla liikkeessä, hänen täytyi saada olla yksin. Se jotenkuten arkailee, pelkää, ehkä uskoo, että häntä epäilen, syyttelen. Voi, kuinka on laihtunut ja surkastunut! Missä lie ollut? Mitenkähän lienevät häntä kiusanneet? Ei sanonut mitään, ei silmiin katsonut. Mitä turhia pelännee? Oli raukka, niinkuin olisi pelännyt minuakin. Oli, kuin ei olisi uskaltanut kättäkään antaa. On onneton niinkuin metsän peitosta kotiutunut lammas. Juhan leuat tärisivät hänen latoessaan puita pinosta syliinsä, sitä vaille ett'ei itkuun purskahtanut tulta tuoheen sytyttäessään.—Se pitää kesyttää ja hoitaa entiselleen. Levitän oljet lattialle ja lauteille, korttelin paksulti niinkuin joulupahnat, jotta olisi hyvä ollakseen. Laitan Kaisan hautomaan ja hieromaan.

Saatuaan saunan lämpiämään meni Juha noutamaan olkia ladosta. Tullessaan sieltä kupo selässä hän näki Marjan Kaisan seuraamana menevän aittaansa. Ne olivat siellä hetken, sitten Kaisa tuli ulos, ja Marja veti oven kiinni. Kaisa riensi Juhan luo.

—Se pyysi päästä lepäämään—oli niin väsynyt, että tuskin pystyssä pysyi.

—Söikö se?

—Söi se vähän.

—Kaisa, elä vain suinkaan sano, että me—että minä olen uskonut hänen menneen mielellään.

—Enhän toki. Siltä pääsi itku, kun sanoin, että te tahdoitte, että aittansa olisi entisellään.

Juhan valtasi mieletön ilo. Marja on viaton! Hän ei mennyt mielellään, koska kerran palasi!

—Äiti uskoi väärin, ja rovasti uskoi väärin. Ja minäkin—kuinka saatoin minä hänestä semmoista uskoa?

Juha levitti oljet saunan lauteille ja lattialle, teki vastan ja kantoi vedet ja lähti heittämään verkkoja.

Kuta enemmän hän ajatteli Marjaa ja hänen tilaansa, sitä vaikeammaksi kävi hänen olonsa siitä, että oli saattanut hetkeäkään uskoa Marjasta sitä, mitä oli uskonut. Kun tointuu ja jaksaa, niin pyydän häneltä anteeksi, sanon, että minä en sittenkään ole uskonut mitä äiti. En kysy, miten kaikki kävi. Huonosti siellä on käynyt, sen näkee. Mutta sanokoon sen itse. Minä en utele. Minä olen hänelle, niinkuin olisi palannut kyliltä jostakin. Olkoon omassa vallassaan, kertokoon, mitä tahtoo … tai ei mitään.

Juha käesteli ja palasi vasta iltamyöhällä.

—Missä Marja on? kysyi hän Kaisalta.

—Meni kylvettyään aittaansa.

—Hieroitko, hoitelitko?

—Ei antanut, tahtoi kylpeä itsekseen.

—Pitää liikkua hiljaa, että saa nukkua. Vie lehmät yöksi hakaan, etteivät kellojaan kalkuttele ja ammu.

Juha nukkui yönsä tallin ylisillä, ettei omaan aittaansa mennen ehkä kolinallaan häiritsisi Marjaa. Koetettuaan turhaan saada unta silmiinsä hiipi hän Marjan aitan taa ja kuulosti, korva seinää vasten. Ei kuulunut nukkuvan hengitystä, kerran vain heikko rykäisy ja toisen kerran niinkuin valveilla olevan huokaus.