II.

Maaselän tehtaat olivat alkaneet käydä. Helsingistä oli tullut kielto, mutta työt alkoivat sittenkin.

Ensimmäisenä tilitorstaina lakon jälkeen soi tilitorvi. Oli nimittäin tapana soittaa sähkötorvella yksi lyhyt ja kaksi pitempää ulvahdusta, jotta kaikki tiesivät, että tilinmaksajat ovat tulleet tehtaille. Niinpä nytkin.

Miehiä oli paikalla tuskin sata miestä. Lakkovahteja ei ollut käytetty kuin parina ensimmäisenä päivänä, mutta miehiä kulki yksi silloin, toinen tällöin. Alakuloisina, arkoina vaelsivat he pitkissä tehdassaleissa. Pysähtyivät silloin tällöin kukin omalle työpaikalleen. Yrittipä joku kiertää sähkövirran koneeseensa. Siristen lähti se pyörimään. Isännistön puolesta pidettiin kaikki käyttökunnossa ja valmiina. Jos kaksi miestä tapasi toisensa tehtaassa, niin ei sanaa vaihdettu. Alta kulmainsa vilkaisivat miehet ja menivät kukin suunnalleen kuin omenapuusta keksitty poika.

Kasööri asettui tavalliselle paikalleen. Tavalliseen työaikaan tiesivät miehet paikkansa jonossa. Tilinmaksaja huusi nimet ja antoi pieniin paperipusseihin valmiiksi pannut rahat. Vain harvoin vastasi nyt rahanottaja. Maksaja sai panna rahapussit sivulle yhä suurenevaan kasaan.

Hän huusi: »Kustaa Bergsten.» Karkea kirous tuli vastaukseksi, mutta rahanottaja ei tullut lähemmä. Kassanhoitaja luuli tunteneensa huutamansa miehen. Aivan oikein. Siellä toisten takana seisoi pitkä luiseva mies, kiivaasti purren mälliään.

»No, Pitkä-Ranta. Tulkaa ottamaan tilinne», huusi maksaja.

Puhuteltu mies oli yksi tehtaan tunnetuimpia miehiä. Mistä kotoisin, ei kukaan tiennyt, mutta paljon kulkenut. Tavallisesti hän aloitti puheen: »Kun olin siellä ja siellä töissä...» Viimeksi oli hän ollut töissä Pitkässärannassa ja muuttanut sieltä Maaselkään. Siksi alkoi hänen puheensa tavallisesti: »Kun olin Pitkässärannassa töissä...» Joku sukkelasuinen sanoi Bergsteniä ensin Pitkäksirannaksi ja vähitellen muodostui puhuttelunimi »Pitkä-Ranta».

Kassanhoitajan huudettua uudelleen: »Pitkä-Ranta» astui Bergsten lähemmä, sylkäisi pitkän tupakkaisen syljen.

»Helvetti», pihahti hänen hampaittensa välistä ja hän puraisi pari kertaa kiukkuisesti mälliään. »Paljon minä olen kulkenut, mutta en eläissäni tällaista komentoa nähnyt. Että miehet makaa ja kassamies tulee maksamaan palkat. Jukoliut, tämä ei kävele. Huomenaamulla minä panen rukkini pyörimään, joko sato taikka paisto!»

»Eikö Pitkässärannassa tehty niin?» virnisteli eräs paikalle sattunut pojanvekara. Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä. Ei kenenkään naama osoittanut pienintäkään aihetta yhtyäkseen pojan virnistelyyn. Jokaisen kasvot osoittivat mitä syvintä vakavuutta. Pitkä-Ranta yksin toimi. Hän sieppasi poikaa niskasta kiinni ja vei suoralla kädellä ovesta ulos, niin että pojan sääret vain kerran heilahtivat. Saman tien meni Rantakin, eikä palannut ottamaan rahojaan.

Ankarasti pohdittiin sinä yönä monessa kodissa, mitä aamulla on tehtävä. Kaikki, jotka tunsivat Pitkän-Rannan, tiesivät, että hän panee uhkauksensa täytäntöön. Aamulla kello 8 kiertää hän virran koneeseen ja silloin se alkaa surrata. Tosin hänen työnsä riippuu muista, mutta viis siitä. Pitkä-Ranta on työssä, ja se on hänelle tällä hetkellä pääasia. Jotkut arvelivat, että Ranta on isäntien lahjoma, mutta hylkäsivät heti sen ajatuksen tietoisina siitä, että Pitkää-Rantaa ei lahjo mikään.

Sana tilipaikan tapahtumasta kiersi ympäri koko laajan tehdasalueen. Oliko tapaus niin ihmeellinen, että olisi kannattanut sitä noin ihmetellä? Ei lainkaan. Jos joku sanoo sitä taikka tätä, niin ei se maailmassa paljoa vaikuta. Varsinkin jos sanoja on »vain työmies». Mutta se, että sanoja seuraa työ, on jo jotakin enemmän. »Pitkä-Ranta menee aamulla töihin», oli sen iltapäivän tunnussana, ja se sai paljon hiljaista hyväksymistä. Se oli vapauttava sana, jonka lausujaa vain odotettiin.

Syysaamu oli kuulakka. Yöllä oli ollut hiukan pakkasta.

Miehiä käveli tehtaan läheisyydessä, lähempänä ja kauempana, tavallista enemmän ja ani varhain. Kellon lähetessä 8 taajenivat joukot. Kukaan ei puhunut mitään. Miehet karttelivat toistensa katseita.

Tehtaan ovella seisoi miesryhmä. Joku seisoi heidän keskellään puhuen kiihkeästi ja huitoen käsiään. Helsinkiläinen agitaattori näkyi olevan.

»Lakkoa ei saa rikkoa. Jokainen, joka menee työhön ennenkuin lakko on julistettu loppuneeksi — ja sen voi tehdä ainoastaan ammattijärjestön hallinto Helsingissä — on rikkuri, lakonrikkuri. Kirous jokaiselle rikkurille, joka polkee toisten etuja ryömimällä kapitalistin jaloissa. Hyi helvetti semmoiselle!» Miesjoukko oli aivan sanaton. Synkästi se tuijotti vain eteensä maahan.

Agitaattori oli varma voitostaan. Synkät katseet luki hän hyväksymiseksi. Saadakseen asian ratkeamaan varmasti kääntyi hän lähinnä seisovaan mieheen.

»Sano suoraan: oletko rikkuri vai etkö?»

»Kyllä minä töihin menen, jos vain Pitkä-Ranta menee», tuli kiinteä vastaus.

Agitaattori huomasi tehneensä virheen. Voi merkitä paljon saada suora vastaus rikkurilta. Missä on se Pitkä-Ranta, se miesten esimerkki ja jumala? Se mies täytyy saada kääntymään. Ellei muuten, niin hänet on estettävä menemästä työhön vaikka miesvoimalla.

»Näyttäkääpä minullekin se sellainen Pitkän-Rannan saatana, jotta minäkin näkisin rikkurin! En ole ennen sellaista elävää nähnyt», intoili agitaattori.

»Tuolta se tulee, Ranta», virkkoi matala ääni miesjoukosta.

Pitkä-Ranta tuli harvoin, pitkin askelin tehdasta kohden. Mihin mies aikoi? Hän nyökäytti huomenen muutamille tuntemilleen miehille, naamalla hiukan hapan ja juro ilme, tekisi mieli sanoa: elämään kyllästynyt. Sama ilme hänellä oli ollut aina työhön tullessa koko sen ajan, minkä hän oli Maaselässä ollut. Sama lienee ollut jo varhemminkin.

»Älkää laskeko rikkuria tehtaaseen, sehän on hullu!» huusi agitaattori.

»Antaa Rannan mennä», kuului äskeinen ääni, eikä kukaan ottanut askeltakaan estääkseen työhön menijää.

Pitkä-Ranta otti tyynesti avaimensa ja veti tuntikellonsa käymään. Tasaisin askelin vei hän kahvipullonsa lämmittäjään ja meni saliin, jossa hänen koneensa oli.

Hätiköimättä, haukotellen tarkasti hän koneensa. Aivan samat temput olisi hän tehnyt, jos edellisen vuoron mies olisi lähtenyt 10 minuuttia sitten. Perin koneeseen tuttu oli kädenliike, joka kiertää sähkövirran.

Hiljainen sirinä alkoi kuulua Pitkän-Rannan koneen paikalta. Ihme ja kumma: surina ei jäänyt ainoaksi. Yksi ja toinen kone alkoi surista. Pitkä-Ranta sai naapurin, toisen toiselle puolen. Naapuri sai taasen naapurin, ja noin kolmen neljänneksen kuluttua kävi koko tehdas että murskui.

Agitaattori hyppi ja kirosi. Hyppäsi äkkiä pyörän selkään ja lähti asemalle ilmoittaakseen Helsinkiin Maaselässä tapahtuneesta ennenkuulumattomasta kurittomuudesta.

Ja se mies ei enää palannut. Pian julistettiin lakko loppuneeksi ja Suomen Työmies puhui suuresta aatteellisesta voitosta.

Jos Penttilä olisi tiennyt, että lakko oli loppunut, niin varmasti hän olisi rientänyt ensimmäisellä pikajunalla halki Ranskan ja Saksan kohti Suomea. Mutta voidakseen olla saamatta ikäviä uutisia ei hän ilmoittanut Suomeen muuta kuin Pariisin-osoitteensa, joten hän olisi saanut tiedot vasta matkansa loppupuolella. Täten ei hän tiennyt mitään tehtaan käynnissäolostakaan.

Kohtalo johdattaa merkillisiä teitä niitä, joita se erikoisesti suosii. Niinpä se säästi Penttilääkin hälyttäviltä tiedoilta, mutta valmisti täten vapaata aikaa, jona elävä henki sai etsiä uusia toiminnan muotoja.

Penttilän henki ei ollut päivääkään toimettomana. Roomasta puhui hän langattomalla puhelimella Nizzaan. Se oli monimutkainen laite, joka voitiin järjestää ainoastaan jos oli käytettävissä voimakkaita sähkövirtamääriä. Täytyi olla pitemmille matkoille puhuessa oma generaattori, joka synnytti virran.

Eikö laitosta voisi saada yksinkertaisemmaksi, s.o. kansan käytettäväksi? Voiman saanti oli ratkaistu. »Suomi»-patentti oli täysin tarkoitustaan vastaava virran antaja, säästäväinen, mutta samalla voimakas.

Ajatus ei antanut Penttilälle rauhaa.

Järjestelmällisesti hän alkoi ajatella, mihin hän pyrki. Päämäärän tahtoi hän ensin selvittää itselleen.

Sitten täytyi ottaa selville, mitä jo tiedettiin, jotta voisi käyttää hyväkseen vanhoja saavutuksia eikä tarvitsisi tehdä turhaa työtä.

Kolmantena asteena oli teorian saattaminen käytäntöön. Tämä kohta oli kaikista hauskin, mutta samalla juuri se, joka monet ilmalinnat on hajoittanut.

Penttilä laati ensimmäistä langattoman puhelimen teoriaansa. Ollessaan matkalla Roomasta Napoliin katseli hän surullisena, miten puhelin- ja Iennätinlankapatsaat rumentavat maisemia. Katsellessaan Vesuviuksen kraaterista pulppuavaa tulipatsasta ja sen laajenemista ylempänä kaikkiin ilmansuuntiin valaisemaan hän järkeili, eikö sähköä voisi estää hajaantumasta taivaan avaruuksiin.

Nizzaan päästyä olivat Penttilän ajatukset täydellä höyryllä langattoman puhelimen kimpussa. Kysymyksen ensimmäinen kohta alkoi selvetä.

Koneen täytyi tulla niin yksinkertaiseksi, että joukkotuotannossa voidaan hinta saada halvaksi ja että kaikki särkyvät ja helposti epäkuntoon joutuvat osat voidaan vaivatta poistaa.

Koneessa täytyy olla kaksi osaa: vastaanottokone, joka samalla toimii hälytettävänä, sekä lähetyskone ja samalla hälyttäjä. Miten voida soittaa juuri määrättyyn koneeseen eikä miljoonaan muuhun, oli kysymyksen peruslähteitä. Käyttämällä hyväksi entisiä saavutuksia olivat muutamat laitteet Penttilälle selvinneet helposti. Mutta se, että saa hälytetyksi juuri haluamansa koneen ja estää toiset kuulemasta puhelua, oli ratkaisematta. Penttilä laati useita teorioja, mutta hylkäsi ne taasen liian monimutkaisina.

Lopulta tuli hän siihen päätelmään, että käyttäen hyväkseen sähköaaltojen suurta värähdyslukua hän voi päästä hyviin tuloksiin. Tosin sekin luku lienee rajoitettu, mutta kyllä ainakin 50 miljoonaa eri värähdystä voidaan erottaa, kunhan määrääjä on vain kyllin tarkka. Täten voidaan saada käytäntöön 50 miljoonaa eri puhelinkonetta, ja se riittänee vähäksi aikaa puheluhaluisille ihmisille.

Nuori rouva ei oikein käsittänyt häämatkalla olevaa nuorta aviomiestään. Useasti syödessä alkoi tämä laskea ruokalistan puhtaalle puolelle laskujaan, unohtaen sekä syömisen että seuranpidon. Toisinaan unohtui hän istumaan pöytänsä viereen pitkiksi iltatunneiksi, jopa koko yöksikin.

Penttilällä oli tosin paha omatunto rouvansa laiminlyömisen johdosta, mutta hän ei jaksanut irtaantua työstään ja ajatuksistaan. Hän ei tahtonut lyödä laimin nuorta rakastamaansa naista, ja siksi antoikin hän vaimolleen lahjoina mitä ikänä luuli naisen haluavan. Pukuja, jalokiviä, harvinaisuuksia, muistoesineitä, kaikkea rouva sai. Hänelle kertyikin sellainen rihkamakuorma, että se oli taakkana muutettaessa. Rouva ei mitään puhunut, ja siksi Penttilä yhä useammin unohtikin seurustelun vaatimukset.

Berliinissä valmistettiin suuria asioita. Saksalaiset olivat käsittäneet kuivan sähköakkumulaattorin merkityksen. Kulkulaitos, pienet voimantarvitsijat ja ennen kaikkea lentolaitos oli heidän lähimpiä päämääriään. Onneton maailmansota 1914-1918 oli kärsitty, mutta ei unohdettu. Sotalaivastoa ei Saksalla saanut olla. Maasotaväkeä oli kielletty pitämästä enempää kuin 100 tuhatta miestä. Vuotuiset sotakorvausmaksut kestettiin helposti, vaikka yhä edelleen pidettiin suurta ääntä maan sorretusta asemasta.

Kaikessa hiljaisuudessa keksittiin yhä uusia keinoja maan vaurastumiseksi. Tämä oli yksi niistä: saada kukoistava akkumulaattoriteollisuus — se toisi satoja muita mahdollisuuksia. Jos voitaisiin kohottaa esim. lentotaito yleiseksi urheiluksi, niin samalla kohotettaisiin maan puolustuskykyä.

Penttilä ei tiennyt, että saksalaisten valtiomiesten silmät olivat tähdätyt häneen. Hän pohti vain rauhassa langatonta puhelintaan.

Suomessa olivat olot paranemaan päin. Vuoden sato oli ollut keskinkertaista parempi. Viljaa oli maassa omiksi tarpeiksi. Ulkomaankauppa oli elpymään päin. Puutavaraliikkeet alkoivat vähitellen toimia edellisen talven tappioitten jälkeen. Kotkaan oli jäänyt sahaamatta noin 4 miljoonaa tukkia. Sahat aiottiin panna käyntiin, sillä eihän aina voinut kärsittyä tappiota sairastaa. — Muutamat liikkeet olivat huonommassa asemassa. Ne sairastivat rahapulaa.

Vahinko oli koskenut heitä ankarammin. Odottaen yhä suurempia hintoja, alenevan valuuttamme kustannuksella, olivat he varanneet suuret varastot. Suomen rahan arven noustessa he kärsivät huikeita tappioita. Hyvinä aikoina kerätyt suuret pääomat sulivat kuin keväinen lumi. Täytyi kuitenkin yrittää. Oli jatkettava liikettä ja odotettava parempaa aikaa. Maaselässä kävivät työt reippaasti. Tosin tuli töitten alettua hiukan erimielisyyttä isännyydestä. Aika kuitenkin tasoitti epätasaisuudet. Työnjako pantiin täytäntöön. Ins. Mikkola hoiti tehtaan ja kaupallinen puoli jäi konttoripäällikkö Lehtovaaran huoleksi, ja siinä hän tuntui olevan mies paikallaan.

Tilauksia alkoi tulla aivan tarpeeksi. Saattoi tulla milloin hyvänsä kysymys tehtaan laajentamisesta. Nyt jo oli kehitetty tehtaan tuotanto siihen määrään, mihin se näin lyhyenä aikana saatettiin odottaa voitavan nostaa. Suuri yleisö alkoi tuntea Maaselän ja Sydän-Suomen tehtaitten nimet. Satoja tehdaslaitoksia kävi jo säilövirtaa käyttäen ja tuhansissa taloissa loisti valo samaisesta voimasta.

Helsinki ei vaan tuntenut omaa hyväänsä. Latausasema seisoi siellä tyhjänä. Mistä se johtui? Kaksikin syytä oli vaikuttamassa. Penttilähän oli luvannut helsinkiläisille viimeiseksi, mutta syvin syy oli siinä, että pääkaupunki tunsi itsensä loukatuksi. Herätys oli alkanut muualta — ja »pää» haluaa olla aina pää. Työtä tehtäköön muuallakin, mutta kulta ja kunnia kuuluu »päälle». Helsinkiläiset sanomalehdet eivät tosin saaneet ilmoituksia, mutta eivät myöskään maininneet Maaselästä mitään, eivät enempää hyvää kuin pahaakaan. Sähkö riensi silti voittokulkuaan. Oli omituista, että syrjäkylissä ymmärrettiin ensiksi kuivan akkumulaattorin edut. Rintamaat olivat hitaammin oivaltavia. Tosin niillä oli jo sähkövaloja, mutta ei muuta. Sitävastoin sivukulmat ostivat Sydän-Suomen talousmoottorin ja tekivät sillä miltei mitä tahansa. Sama moottori käytti puimakonetta, halkosirkkeliä, ja sunnuntaisin, jos oli sopiva vaunu, muutettiin se autoon ja ajettiin kirkolle. Jokainen, joka oli hankkinut tämänlaisen moottorin, oli tyytyväinen. Ja kun käyttö sitäpaitsi tuli niin ihmeen halvaksi...

Oli ymmärrettävää, että sähkövoima tuli halvaksi. Sitähän synnytettiin tehdasmaisesti, suurteollisuutta käyttäen, eikä koneiden tarvinnut käydä yhtään tyhjään. Joka hetki kävivät ne tasaisesti, täydellä voimalla, joten tulos oli taloudellisin.

Jäniskosken väylä oli valmiina. Sen avaaminen oli taloudellisesti hyvin kannattava yritys. Ins. Ranta oleili vielä Jäniskoskella »odottaen töitä», kuten hän sanoi. O.-Y. Peurakoski A.-B. oli siirtynyt myöskin Penttilälle. 30 tuhatta hevosvoimaa alkaisi ladata ensi keväästä alkaen myöskin »pommia».

Ensimmäinen aste Imatran rakennustöistä oli valmistuva talven kuluessa, nimittäin uusi vesiuoma. Sitten alkaisi voimalaitoksen rakentaminen kuivalle kalliolle. Pato, joka tulisi olemaan suuritöisin ja vaikein osa koko rakennustyöstä ja oli laskettu saatavan rakennetuksi uudesta vesiuomasta saatavalla kivellä, osoittautuikin paljon enemmän kiveä vaativaksi kuin aluksi luultiin ja voitiin olettaa. Erehdys johtui koskenniskan virheellisestä syvyysmittauksesta.