III.

Joulu oli tulossa. Herrasväki Penttilä aikoi saapua pyhiksi kotiin. He lähtivät Nizzasta joulukuun puolivälissä. Noin vuosi sitten oli, Penttilä lähtenyt New Yorkista. Miten paljon sentään oli vuodessa ennätetty! Tosin Amerikassa oltiin pitemmällä. Polttomoottoreja käytettiin siellä enää hyvin vähän. Sitäpaitsi levisi tieto, että siellä oli keksitty uusi lämmitysmenetelmä. Ei oltu vielä täysin selvillä mikä, sillä Europpaan ei sitä ollut tuotu yhtään kappaletta.

Penttilä oli elänyt kuin pussissa viimeiset kolme kuukautta. Vasta Pariisissa sai hän tietää Suomen oloista.

Pariisissa tapasivat hänet myöskin saksalaiset liikemiehet ehdotuksineen. Heidän etunenässään, oli ins. Fritz Hertz New Yorkista. Penttilä kieltäytyi neuvottelemasta hänen kanssaan, sillä olihan hän sitoutunut siihen, että ensimmäisen kymmenen vuoden aikana ei kumpainenkaan houkuttele ammattimiehiä toistensa tehtaista. Ins. Hertz esitti kuitenkin valtakirjan, että hän on ainoastaan käymässä Europassa sopiakseen erään kuuluisan saksalaisen troopillisen ilmanalan hyönteistuntijan kanssa tutkimusmatkasta Amazonin aarniometsiin.

»Mitä sinne!» kysyi Penttilä ihmeissään.

»Coober-laaksossa elää jokin hyönteinen, jonka pistos aiheuttaa kuolettavan maksataudin ja joka on vähällä keskeyttää kokonaan työt», selitti Hertz.

»Mitä siellä sitten tehdään?» uteli Penttilä.

»Siellä rakennetaan Coober-boy-koskeen voimalaitosta.»

Aivan oikein! Penttilä oli kuullut, että Amazon-virrassa olivat maailman suurimmat vesiputoukset, ja tietysti amerikkalaiset olivat nyt iskeneet kyntensä niihin. Ovat ne poikia. Sitävarten ins. Foss jo viime syksynä hävisi Penttilän ollessa New Yorkissa. Hänen sanottiin vain matkustaneen Etelä-Amerikkaan, ja siinähän puhuttiinkin totta.

Penttilä oli hetkisen ääneti. Amerikkalaiset olivat askelen edellä. Heillä oli Niagara ja Coober-boy. Miksi ei Europalla? Tulihan Imatra pian valmiiksi, ja miksei Victoria-putoukset Afrikassa... No — sehän oli vain ajatus.

»Hyvät herrat! Mistäs olikaan kysymys», aloitti Penttilä aivan kuin heräten.

Tietysti ins. Hertz otti suunvuoron. Laajasti ja perusteellisesti, aito saksalaisella sanarunsaudella hän teki selvää suunnitelmista. Numeroilla hän näytti, miten paljon edullisempaa Penttilälle oli, että akkumulaattoritehdas perustetaan Saksaan ja annetaan Suomessa olevan tehtaan valmistaa ainoastaan pohjoismaiden tarve. Miten etäällä pieni Suomi sentään on suurista liikemaista! Kuljetuskustannukset tulisivat pienemmiksi. Niin ja niin paljon säästettäisiin aikaa. Niin ja niin monta miljoonaa Reichsmarkkaa suurempi olisi voitto vuosittain. Ja sitten! Nuori rouva tulisi varmasti huomatuksi suuressa maailmassa. Sitävastoin Suomessa —? Tietysti loukkaamatta herrasväen kaunista synnyinmaata, mutta pieni maa on sentään aina pieni...

»Ymmärrän pyrkimyksenne, hyvät herrat», alkoi Penttilä saatuaan siihen tilaisuuden. »Saksa on vieläkin suuri maa, ja minä tiedän, että sillä on työtarmoa. Minä annan sillekin työtä. Suomi valmistakoon akkumulaattorejaan vanhalle mantereelle ja täyttäköön sähköllä niin paljon kuin voi. Antakaamme sille se kunnia. Saksa sitävastoin alkakoon valmistaa monimutkaisempia koneita. Pieniä yhden hengen autoja valmistakoon se vanhalle mantereelle miljoonia. Sitäpaitsi: langattomia puhelinaparaatteja se valmistakoon koko maailmalle, kymmeniä miljoonia. Minä annan patenttini käytettäväksenne.»

Saksalaisten silmät välähtivät. »Mikä, minkälainen on se patentti?»

»Sitä ei ole vielä haettu eikä edes käytännössä koeteltu, mutta minä sanon, että siitä tulee erinomainen artikkeli.»

Kuulijain into laimeni, mutta Hertz valoi öljyä tuleen.

»Jos herra Penttilä sanoo, että patentti on käyttämisen arvoinen, niin vakuutan, että se myös silloin on. Koko pienen pääomani pyydän saada kiinnittää yritykseen», touhusi hän.

Eräs äänetönnä tähän asti pysynyt vanha herra nousi. »Sallikaa minun», aloitti hän aivan kuin vanha hovimies, »toivottaa teidät tervetulleeksi isänmaahani, jossa toivon herrasväen viihtyvän. — Ja jotta yritys saadaan taloudellisesti vankalle pohjalle, on minulla kunnia Preussin valtion puolesta tarjota tarvittava maa-alue.»

Penttilä vastasi samassa äänilajissa: »Kiitän tulevan liikkeen puolesta Preussin hallitusta huomaavaisuudesta, mutta tarjottua avustusta en voi ottaa vastaan. Olen ollut Amerikassa ja siellä oppinut, että miehen on autettava itseään ja tuettava valtiota eikä päinvastoin. Valtion antama apu lamauttaa yksityistä yritteliäisyyttä. Tehkää tulevalle liikkeelle se palvelus, että tarjoatte ostettavaksi sopivan maa-alueen, niin se ostaa sen.»

»Hyvä, hyvä!» kiljui ins. Hertz. »Näistä sanoista tunnen, että herra Penttilä ei yksinomaan ole suuri keksijä, vaan myöskin suuri ihminen!»

Penttilä alkoi väsyä saksalaisten laverteluun. Saadakseen asian päättymään lupasi hän tulla jouluksi Berliiniin, jossa asia lopullisesti päätetään.

Hän sähkötti samana päivänä, että ins. Ranta tulisi tapaamaan häntä Berliiniin.

Pariisilla on omat viehätyksensä. Kenen ei tarvitse rahaa säästää, hän voi elää siellä aika mukavasti. Penttilän nuoripari vietti viikon joulun alla yhdessä. Penttiläkin riistäytyi irti langattomasta puhelimestaan. Hän sai teoriansa valmiiksi. Piirustukset olivat niinikään valmiit. Ainoastaan käytännössä koettelu puuttui. Hän tiesi, että se menestyy. Vaivaahan siinä mahdollisesti on, mutta sen täytyy onnistua.

Miten totta onkaan vanha sana, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä! Hän kaipaa rakkautta. Viikko Pariisissa opetti Penttilälle tämän elämänviisauden. Oli rauhoittavaa lähteä hyvän päivätyön tehtyään ulos rakastamansa naisen kanssa. Se oli todellista lepoa, ei yksinomaan ruumiillista, vaan myös henkistä. Tietää, että rinnalla kävelee toinen ihminen, jolle jotakin merkitsee, — se on niin kohottava tunne, että se antaa ilon ilottomalle elämälle. Vaikea on ymmärtää ihmisiä, jotka ovat asettaneet päämääräkseen koota miljoonia. Mitä iloa jaksaa se antaa, merkitseekö pankkineiti tilille kuusi vaiko kahdeksan nollaa? Sehän on saman tekevää. Joka tapauksessa neiti toivoo pian pankkiajan kuluvan ja pääsevänsä toimimaan omissa harrastuksissaan. Penttilä oli asettanut päämääräkseen aivan toista. Opettaa ihmisille työn iloa, valmistaa ihmisille tilaisuus nauttia työn iloa, siinä hänen päämääränsä.

Berliinissä odotettiin jännityksellä Penttilän tuloa ja uuden keksinnön julkaisemista.

Valmistuksia uusia tehdaslaitoksia varten tehtiin. Penttilästä oli erittäin hupaista nähdä, miten saksalainen menetteli tässä asiassa. Amerikassa oli pantu pääpaino joutuisuudelle. Kaikki tehtiin hirveällä touhulla. Miehiä pantiin työhön tuhansittain. Tavaraa toimitettiin heille niin että olivat tukehtua. Valmista piti tuleman. Toisin oli Saksassa. Säästettiin. Miehiä ei pidetty enempää kuin oli aivan välttämätöntä. Rakennusaineet lähetettiin harvinaisen täsmällisesti. Tarkkaan oli etukäteen määrätty, milloin esim. saadaan lähettää sementtiä, milloin tiilien lähetys sai alkaa j.n.e.

Penttilän saavuttua esitettiin hänelle työsuunnitelma. Hänellä ei ollut siihen mitään sanottavaa.

»Ajatuksen ja rahat, mikäli ette itse niitä pane, annan minä. Lopusta saatte pitää itse huolen», sanoi hän, ja siihen rajoittui hänen työnsä Saksaan suomalaisella pääomalla rakennettavia maailmantehtaita perustettaessa. Hän aloitti uuden työn.

Joulujen välissä osti Penttilä työpajakseen pienen hienomekaanisen konepajan Berliinin laitapuolelta.

Piirustusten mukaan alkoivat miehet valmistaa erilaisia osia. Muuan valmisteli erikoista induktionirullaa. Erityisen tarkasti seulottiin yhdessä osastossa hiilimurskaa, toisaalla juotettiin kuparitankoihin pyöriviä eboniittilevyjä.

Kaiken tämän näpertelyn keskellä hääräsi Penttilä itse. Aamulla ensimmäisenä, illalla viimeisimpänä. Miehet ihmettelivät, milloin hän nukkuu. Aina hän muutti työtapoja, antoi tarkempia piirustuksia, mittasi, tarkasti ja kiitti tai moitti.

Tähän hiljaiseen työpajaan saapui eräänä tammikuun alkupäivänä ins. Ranta. Hän meni Penttilän luo ja sanoi terveiset Suomesta.

»Pitäkää tuota lasiputkea kädessänne, mutta älkää kolauttako vähääkään», oli Penttilän vastaus, ja Ranta sai pideltäväkseen mustalla jauholla puolittain täytetyn, lyijykynän mittaisen ja sormen vahvuisen lasiputken. Hetken päästä otti Penttilä putken, pisti johonkin koneeseen, väänsi useasta marmoriseen tauluun kiinnitetystä kammesta ja tarkasti erästä volttimittarin näköistä osoittajaa.

»Ei käy. Ei käy!» mutisi hän itsekseen. »Jos se olisi käynytkin, niin eihän sitä olisi voinut käyttää junassa eikä autossa tärinän tähden. Parempi oli. Laskuni oli sittenkin oikea.» —

»Kas, Ranta! Terve, terve. Mitäs Suomeen kuuluu?» Vasta laskettuaan työnsä kädestään huomasi Penttilä, että oli tullut uusia ihmisiä.

»Oli erittäin sopiva aika tullaksenne. Olen juuri päässyt selville, että nykyistä langatonta puhelinta ei voi parantaa yleiseen käytäntöön kelpaavaksi. Tulin teoriassa siihen tulokseen, että se ei käy. En kuitenkaan luottanut enää täysin itseeni, vaan koetin. Ja se ei käynyt. Ne ovat liian heikkoja koneita. Täytyy palata levyjärjestelmääni. Se vaatii tosin hiukan enemmän virtaa, mutta menestyy varmasti eikä mene rikki muuten kuin räjäyttämällä. — Kuulkaapas, Kappel. Sanokaa miehille, että minä olen saanut mieleisiä vieraita ja työt lopetetaan tältä päivältä. Sanokaa samalla, että koe onnistui ja huomenna aletaan tehdä varsinaista konettamme. Miesten on hupaisa tietää, etteivät he tee hyödytöntä työtä.» —

»No, Ranta. Kertokaapa minulle Suomen oloista. Tämä minun häämatkani on alkanut venyä hiukan pitkänlaiseksi. Toivottavasti minua ei siellä kaivata», puheli Penttilä mennessään ins. Rannan kanssa autolla asuntoonsa.

Sallimatta kuitenkaan toverinsa vastata mitään kysyi hän yht'äkkiä: »Haluatteko lähteä Afrikkaan?»

»Kyllä, jos siellä on työtä», tuli koruton vastaus.

»Se oli miehen puhetta!» Penttilä silmäili ihastuksella vieressään istuvaa nuorta miestä.

»Sanovat, että idän jättiläinen survoo meidät suomalaiset jalkoihinsa, mutta sanokoot. Jos meillä on sata sellaista miestä kuin te, niin meitä ei tapa mikään», puheli hän innoissaan.

Rannan silmä välähti. »Kun meillä on yksi sellainen mies kuin te, niin meitä ei tapa kukaan.» —

»No, no. Aikuiset miehet rupeamme puhumaan tuhmia. — Puhutteko englantia?» käänsi Penttilä puheen muualle.

»En puhu. Lukenut kyllä olen jonkinverran», tunnusti Ranta.

»Lähtekää Englantiin muutamaksi kuukaudeksi, niin kyllä se siitä selviää», sanoi Penttilä astuessaan hissistä ja avatessaan huoneistonsa oven.

Nuori rouva tuli eteiseen vastaan silmät itkettyneinä.

»Mikä nyt on hätänä?» tiedusteli Penttilä levottomana.

»Vielähän sinä elät!» Rouva heittäytyi vieraasta välittämättä itkien miehensä syliin.

»Mikäs minulla olisi hätänä?»

»Kolmeen vuorokauteen et ole käynyt kotona», rouva itki vapauttavia kyyneleitä.

»Tosiaankin. Olin aivan unohtanut lähettää sanan, että nukahdan hiukan tehtaan konttorissa.»

»Oletko sinä mitään syönyt?»

»En tosiaankaan jaksa muistaa, mutta kyllä kai. Nyt minun on kuitenkin hirveä nälkä.»

Ranta ilmoitti nähneensä Penttilän pöydällä jostakin ravintolasta tuodun aterian jätteitä.

»Siinä näet, että kyllä minä syönyt olen ja voinut hyvin», iloitsi Penttilä.

Aterian aikana puhuttiin vain Suomen oloista ja yhteisistä tuttavista. Penttilä oli parhaalla tuulellaan. Ranta olisi toivonut, että olisi puhuttu siitä, miksi hänen pitää oppia englantia ja lähteä Afrikkaan, mutta kukaan ei virkkanut asiasta mitään. Vieraalle jäi arvoitukseksi, tiesikö rouva miehensä suunnitelmista vai olivatko ne suurimpia salaisuuksia hänellekin. Nuori mies ei rohjennut johtaa puhetta asiaan.

Illalla lähdettiin teatteriin. Toisen näytöksen aikana alkoi Penttilä kuorsata aition nurkassa niin kovaa, että koko seurueen täytyi lähteä kotiin.

Kotimatkalla kysäisi Penttilä, ovatko Rannan raha-asiat järjestyksessä Englannin-matkaa varten, ja saatuaan myöntävän vastauksen alkoi taasen kuorsata. Seuraavana aamuna hän heräsi tavalliseen aikaansa. Rouva, joka tavallisesti jäi vielä nukkumaan, oli tänään valveilla.

»Rakas Aapeli! Säästä itseäsi hiukan enemmän äläkä jätä minua enää niin pitkäksi aikaa yksin.»

»Olin hyvin tyhmä, kun tein niinkuin viimeiset päivät elelin. Mutta minulla oli eräs työ tulossa valmiiksi ja unohdin ajan kulun kokonaan sen parissa.»

»Aapeli rakas! Sinun täytyy säästää itseäsi, ei yksinomaan itsesi ja minun tähteni, mutta — —»

»Rakas Alli — —»

Penttilä oli sinä päivänä merkillisellä tuulella. Tehtaassa hän vuoroin vihelteli niin että raikui, toisinaan taasen pysähtyili miettimään. Koko ajan hän kuitenkin oli sulaa päivänpaistetta.

Miehet olivat ihmeissään. Eilen kertoi työnjohtaja Kappel, että koe oli onnistunut, ja tänään kuitenkin pannaan kaikki tehty työ pois ja aletaan uutta. Sitäpaitsi kuuluu tällä työllä olevan kiire.

Penttilä oli tosiaankin järjestänyt uudet työt kaikille miehille. Tämä työ tuntui olevan selvempää kuin edellinen, sillä nyt oli valmiit piirustukset. Olihan paljon selvempää tehdä vain niitten mukaan kuin olla aina jännitettynä odottamassa uutta mittausta.

Äkkiä kuuli Penttilä takanaan keveitä, nopeita askeleita. Hänen rouvansa sieltä tulla naputteli. Mitä ihmettä nyt on tapahtunut?

»Tulin hakemaan sinua päivälliselle», selitti rouva aivan luonnollisena asiana.

Penttilä oli ensin hämmästynyt, mutta sitten hän ymmärsi, että paras lienee myöntyä. Jos hän olisi saanut olla vielä puoli tuntia enemmän, niin olisi moni mies päässyt pitemmälle, mutta naisen tahtoon on parempi taipua.

Herrasväki Penttilän saavuttua asuntonsa edustalle pysähtyi samalla toinenkin sähköauto, ja siitä astui kolme miestä. Penttilä ei kiinnittänyt heihin huomiotansa, sillä talo oli suuri ja sähköautoja liikkui kaupungissa jo aika taajaan.

Tuskin oli hän kuitenkin saanut takkiansa päältään, kun samaiset herrat soittivat ovikelloa ja astuivat sisään.

Penttilä johdatti heidät huoneeseensa. Esitellään: sir Bell, sir Doover ja sir Smith. Herrat olivat kaikki suoria kuin olisivat seipään nielleet, luisevia, sileäksi ajeltuja, kaitakasvoisia, pitkiä ja moitteettomasti puettuja.

Sir Bell, joka tuntui olevan joukon johtaja, aloitti: »Päästäksemme neuvottelujen alkuun ilmoitamme olevamme halukkaat ostamaan omistamanne 'Suomi'-patentin. Maksamme hyvän hinnan emmekä aseta teihin nähden mitään vaatimuksia.»

Penttilä oli hetkisen ääneti. Kun suuren Albionin pojat lähtevät etsimään pienemmän maan kansalaista, täytyy kyseessä olla painavat syyt. Hiveli tosiaan hämäläisenkin mieltä, että pieni Suomi herättää poikansa kautta huomiota Englannissa.

»Valitettavasti herrat ovat tehneet hukkamatkan, sillä »Suomi»-patentti ei ole kaupan. Sitäpaitsi olen rakentanut Suomeen tehtaat patentin kauppaanlaskemista varten ja aion laajentaa tuotannon niin suureksi, että se riittää koko vanhalle maailmalle. Amerikan patentin olen jo aikaisemmin myynyt —.

»Tarjoan kuitenkin herroille tehtävän.» — Englantilaiset istuivat suorina kuin pingviinit. Penttilää huvitti heidän ilmeettömyytensä. »Amerikkalaiset ovat rakentaneet Niagaran voimalaitoksen. Tämä ei heille kuitenkaan riitä. Nyt rakennetaan Coober-boy voima-asemaa Etelä-Amerikassa. Pohjois-Europpa saa Imatrasta voimaa, sen laitokset valmistuvat Suomen valtion laskuun ensi kesänä. Teillä on Afrikassa Victoria-putoukset. Rakentakaa niihin voima-asema.»

»Nykyisenä, pääomasta köyhänä aikana tuottaa se suuria vaikeuksia», huomautti sir Bell.

»Tiedän sen ja siksi sitoudunkin merkitsemään perustettavassa yhtiössä 1/2 pääomasta ehdolla, että Englannin valtio myöntää käyttöoikeuden vähintään 75 vuodeksi. Olen keväällä valmis matkustamaan Englantiin, mahdollisesti Afrikkaan.»

Se oli harvasanainen neuvottelu. Vähäpuheinen Penttilä sai puhua miltei yksin, englantilaiset vain kuuntelivat.

Hetkinen istuttiin äänettöminä. Vieraat nousivat, kumarsivat ja lähtivät sanomatta sanaakaan, mitä ajattelivat.

Penttilä söi kiireisesti päivällisen ja lähti valmistamaan langatonta puhelintaan.

Ins. Ranta ilmoitti asettuneensa asumaan Liverpoolin lähelle erääseen täysihoitolaan.