IV.

Kevät Saksassa teki tuloaan. Berliinin asfalttikadut olivat jo aivan kuivat. Maaseudulla vielä jossakin näki lumenhäiveitä. Ruoho nosti jo siellä täällä ensimmäisiä, arkoja kärkiään.

Penttilän häämatka kesti yhä. Nuori rouva hoiti terveyttään ja miestään. Joka päivä kävi hän hakemassa miehensä tehtaalta joko päivälliselle tai illalla pois. Tämä järjestelmä oli Penttilälle erittäin terveellinen. Hänen hermostuneisuutensa oli kadonnut. Hän oli entinen tyyni, mistään hämmästymätön hämäläinen.

Saksaan rakennettavat uudet tehtaat valmistuivat vähitellen. Oli tapahtunut merkillisiä asioita. Tehdas oli suurennettu jäljennös Sydän-Suomen konepajasta Suomessa. Rakennukset olivat erilaiset, mutta koneet, työtavat ja tuotteet olivat samat. Olipa vielä ihmeellisempääkin: Suomesta oli viety ammattimiehiä panemaan tehdasta käymään, ja moni jäi sinne olemaankin. Oli kai ensi kerta, jolloin Saksaan kuljetettiin ammattimiehiä muualta.

Moottoritehdas oli yrityksen valtavin osa. Siellä tehtiin satoja erimallisia sähkömoottoreja, puhumattakaan erisuurista moottoreista, ja kaikkia lajeja ja suuruuksia. Sen lisäksi valmistettiin kaikkia lajeja ja suuruuksia suurtuotantona. Tuhansia moottoreja valmistui päivässä.

Tehtaan käyntiinsaamisessa oli suuria vaikeuksia. Tarpeellisen sähkövirran saanti tuotti paljon haittaa. Lopulta ostettiin Saksan kenties suurin hiilikaivos. Sen läheisyyteen rakennettiin maailman suurin hiilillä käypä voima-asema. Laitoksen mittasuhteet olivat niin valtavat, että sen ei mitenkään luultu tulevan kannattavaksi. Epäluulo oli kuitenkin turha. Voima-asema sai polttoaineensa suoraan kaivoksesta, joten kaikki hiilenkuljetusrahdit jäivät pois. Valmistuttuaan jaksoikin laitos synnyttää sähkövirtaa jokseenkin lähelle vähänkin epäedullisesti rakennettavan koskivoiman hintaan.

Rakennustyön aikana sai Penttilä silloin tällöin lähteä selvittelemään tehtaitten eri johtajien välisiä kysymyksiä. Saksalaiset osoittautuivat hiukan kateellisiksi toisilleen. Penttilän täytyikin ruveta yhtiön ylijohtajaksi, vaikka hän luovutti apulaisjohtajalle työn taakan, sillä puhelintehdas sitoi hänet edelleen.

Puhelintehtaalla, eli niinkuin virallisesti kutsuttiin kokeilulaboratoriolla, olivat mielet kovasti jännityksessä. Penttilä oli sanonut, että varsinaiset kokeet alkaisivat pian. Hänen omatkin työpäivänsä alkoivat venyä. Useasti istui rouva miehensä työpenkin ääressä odottamassa tätä kotiin. Rouvan aika ei silti käynyt pitkäksi, sillä hänen miehensä selitteli, mitä on valmiina ja mitä vielä puuttui.

Eri osia koeteltiin yhteen. Sähkövirta laskettiin vastaanottorullien läpi, ja ne toimivat moitteettomasti. Tarkasti mitattiin, minkävoimainen virta kullakin matkalla oli edullisin. Pisin matka, mikä tehdasalueella voitiin saada, oli noin 100 metriä tyhjää ilmaa. Kaikki mittaukset tehtiin mahdollisimman tarkasti. Penttilä päätti yrittää saada ensimmäisestä kokeesta onnistuvan ja koetti tehdä kaikki niin huolellisesti kuin suinkin ja ottaa kaikki tekijät huomioon.

Suurta haittaa tuotti se, että ketään toista suomalaista ei ollut konetta kokoonlaitettaessa saapuvilla. Penttilä puhui nimittäin suomea ollessaan jännityksissään, ja kun kukaan ei ymmärtänyt hänen puhettaan, niin se tuotti suurta sekaannusta. Hän sähköttikin jo Maaselkään tiedustellen, voitaisiinko lähettää joku insinööri hänelle avuksi noin viikon ajaksi. Suuri olikin hänen ilonsa, kun ins. Mikkola itse tuli. Moottoritehtaasta otettiin vielä pari oman maan miestä, joten muodostui pieni suomalainen siirtokunta erääseen puhelintehtaan nurkkaukseen.

Säännöllisesti teki tämä suomalainen siirtokunta 15 tunnin työpäiviä, vaikka ne väliin tahtoivat venyä 18:aankin tuntiin. Tehtaan katolle pystytettiin kuparitanko vähän alemmas ukkosenjohdattimen kärkeä. Tämä tanko yhdistettiin sekä vastaanottolaitteeseen että lähettäjään. Muut osat kiinnitettiin hiukan isompaan kaappiin kuin tavallinen suurimallinen langallinen puhelukaappi, ja sen alle akkumulaattori, nimipuoli ulospäin, joten koko laitoksen huomattavin osa oli sanat »Suomi»-patentti akkumulaattorin kyljessä.

Kokeilu oli päätetty tehdä Berliinin ja Hampurin välillä. Hampurin valitseminen aiheutui siitä, että puhelintehdas oli Berliinin senpuolisessa laidassa, joten ei tarvinnut puhua koko miljoonakaupungin yli, jossa erilaiset lukuisat sähkövirrat voivat vaikuttaa häiritsevästi, ja sitäpaitsi oli Hampurissa tiedossa sopiva huoneisto, erään Penttilän johtaman haaraliikkeen konttorirakennus. Kaiken lisäksi oli hyvä liikeyhteys tarpeellinen.

Berliinissä oli kaikki valmiina. Seuraavana aamuna päätettiin lähteä Hampuriin panemaan laitteita kuntoon. Kolme suomalaista työmiestä jätettiin vartioimaan Berliiniin. Heidän tuli kunkin olla koneen lähettyvillä, jotta kukaan ei saisi mennä hypistelemään ja mahdollisesti saattamaan epäkuntoon laitteita. Heidän piti olla tekevinään jotakin työtä, jotta ei herätettäisi turhaa uteliaisuutta.

Penttilä selitti ennen lähtöään apulaiselleen, ins. von Baussnernille koneen rakenteen ja miten sitä käytetään, sekä pyysi insinööriä hoitamaan konetta Berliinin puolella kokeitten aikana.

Virkistävä keväinen sade valui virtana, kun Penttilä rouvineen, ins. Mikkola ja eräs saksalainen asianajaja nousivat Hampurin pikajunan ensi luokan vaunuun. Asianajajalla oli kainalossaan paksu salkku täynnä papereita. Siellä oli valmiit patentinhakupaperit 14 maahan, mutta Penttilä ei halunnut allekirjoittaa niitä ennen kuin kokeet ovat osoittaneet, mihin keksintö kelpaa. Siksi oli paperit otettu mukaan.

Hampurissa ajettiin asemalta suoraan kokeilupaikalle. Tavaralähetykset olivat tulleet ja toimitetut erääseen suurenpuoleiseen huoneeseen, joka oli tarkoitusta varten tyhjennetty.

Penttilä ja Mikkola ryhtyivät heti työhön rouva Penttilän ja asianajajan lähtiessä hotelliin.

Kaikki oli tullut vahingoittumattomana perille. Suurin työ oli lähetys- ja vastaanottotangon vieminen katolle. Tarkastettiin sopiva paikka ja molemmat miehet kiipesivät ylös. Rakennus oli vain viisikerroksinen, joten ei tarvinnut kiivetä vallan korkealle. Samalla vietiin eristetty johto, sillä se täytyi kiinnittää paloportaisiin. Ei voinut ajatella tässä kiireessä seinään kiinnitettyä johtoa.

Tanko kiinnitettiin rakennuksen ainoan savupiipun reunaan ja tarkastettiin, että yhteys tangon ja johdon välillä oli hyvä.

Näissä töissä oli tullut ilta, joten päätettiin lähteä syömään ja laittaa sisätyöt myöhemmin. Ruokapöydässä iski epäilys kuitenkin Penttilään. Jos ins. von Baussnern ei olisikaan täysin selvillä ja koe epäonnistuisi! Se saattoi olla hermostuneisuuttakin, mutta silti olisi varminta, jos Mikkola matkustaisi aamulla takaisin Berliiniin. Toisetkin pitivät sitä varmempana, ja sovittiin matkasta aamupikajunalla.

Vielä illalla laitettiin kuntoon koneet sisällä, ja taasen loisti »Suomi»-patentti seinään kiinnitettynä.

Tuskin Hampurin asemalla on ennen pidetty sellaista meteliä kuin ins. Mikkola piti tultuaan puoli minuuttia liian myöhään Berliiniin lähtevälle pikajunalle. Hän manasi kaikilla niillä kielillä, joita hän taisi, ja sitten lisäksi lasketti sellaista, mikä ei ollut mitään kieltä. Lopulta poliisin oli poistettava yleiseltä paikalta sellainen rauhanhäiritsijä. Poliisiasemalla tuomittiin Mikkola 20 Saksanmarkan sakkoon, jonka maksettuaan hän sai lähteä. Minne, herran nimessä! Berliiniin hänen täytyi päästä. Hän ei kehtaisi Penttilälle ilmoittaa myöhästyneensä junasta ja saaneensa sakkoa rautatiehenkilökunnan häiritsemisestä — selvin päin!

Lentokone! Onko tässä tällaisessa kylärähjässä edes lentokonetta? Voitettuaan vastenmielisyytensä Hampurin poliisia kohtaan tiedusteli hän asiaa ja kuuli lentokentän olevan kaukana Elben toisella puolen. Taasen Mikkola suuttui. Tietysti ne ovat kiskoneet senkin kentän mahdollisimman kauaksi ihmisten kiusaksi... Mutta mikäs tässä auttaa. Haisevalla polttomoottoriautolla pääsi hän lentokentälle.

»Olisiko mahdollisuutta päästä lentokoneella Berliiniin?»

»Kyllä, kello 10 lähtee sotilaslentokone, mutta siihen pääsee yksinomaan lento-osaston ylipäällikön luvalla, ja hän asuu kaupungissa.»

»Eikö täällä ole yksityisiä koneita?»

»Ei. Koko Saksassa ei ole muita kuin englantilaisia sotilaslentokoneita.»

Myöhemmin ihmetteli Mikkola, kuinka hänen sappensa ei haljennut.

Kiireisesti syöksyi hän takaisin autoon. Riivatun hitaasti ajoi mies ja hirmuisen monessa virastossa täytyi hänen käydä ennenkuin lupa myönnettiin, mutta neljännestä vailla kymmenen oli lupapaperi hänen kädessään. Matkalaukkunsa oli hän unohtanut johonkin virastoon, mutta minne, siitä hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta. Pääasia oli, että hän klo 10 istui Hampurin lentokentällä englantilaisessa sotilaslentokoneessa, jonka potkuri surisi lähteäkseen.

Viittä minuuttia vailla kaksitoista syöksyi ins. Mikkola puhelinkonepajaan. Jos oli vaikea päästä lentokoneeseen Hampurissa, niin ainakin yhtä vaikea oli päästä eroon englantilaisista Berliinissä. Toimeenpantiin sellainen ristikuulustelu, että vasta Suomen lähettiläs, joka oli Mikkolan henkilökohtainen tuttava, hänet vapautti, vakuuttaen, että mies ei ole mikään vakooja, vaan rehellinen Suomen tasavallan alamainen.

Mikkola hämmästyi astuessaan puhelinkonepajaan. Uuden koneen ääressä seisoi kaksi suomalaista miestä ja näitten ympärillä kymmenkunta saksalaista herraa. Suomalaiset olivat kuin vahtisotilaat valmiina puolustamaan konettaan. Mikkolan tullessa hengähtivät he helpotuksesta.

Ins. von Baussnern aikoi puhua jotakin, mutta Mikkola vilkaisi kelloaan. Aikaa oli enää pari minuuttia, joten ei ollut aikaa puhelemiseen. Mikkola halusi vielä kerran katsoa, että kaikki laitteet ja viisarit olivat paikallaan.

Kunnossahan ne olivat. Suomalaiset olivat uskollisesti vartioineet aarrettaan.

Kaikki herrat tarkastelivat kellojaan. — Kello on jo 12, ilmoittivat he. Mikkolakin vilkaisi kelloansa ja väitti, että se on vielä puolta minuuttia vajaa.

»Nyt se on täysi», sanoi Mikkola, ja samassa alkoikin puhelinkoneen kello soida. Hieman vapisi Mikkolan käsi hänen kääntäessä alemman viisarin ylemmän kohdalle ja ottaessa kuulotorven käteensä. Eikä äänikään ollut aivan varma hänen huutaessaan: »Halloo!»

Äkkiä kirkastuivat hänen kasvonsa, jännitys laukesi ja ääni varmeni. Läsnäolijat kuulivat keskustelun, jonka tietenkin vain suomalaiset ymmärsivät, sillä suomi oli kieli, jolla puhuttiin ensimmäinen puhelu langattomalla puhelimella.

»Terve terve, Penttilä.»

— — —

»Hyvin kuuluu!»

— — —

»Jaa porina! Tässä ympärilläni on kymmenen saksalaista faaria, jotka soittavat suutaan niin vietävästi.»

— — —

»Herrasmiehiä he ovat.»

— — —

»En minä tiedä, kuka piru ne tänne on raijannut. Odotas vähän.»

Ins. von Baussnern oli tullut Mikkolan viereen ja halusi puhua myöskin. Hän oli hämmästynyt. — »Sehän kuuluu niin mainiosti, että herra Penttilä ei voi olla Hampurissa, vaan jossakin lähempänä. Toiset läsnäolijat ovat kuuluisia tiedemiehiä ja sanomalehdistön edustajia. Rohkenin pyytää heitä tulemaan kokeilutilaisuuteen saapuville.»

Uutta konetta koeteltiin monta kertaa. Katkaistiin puhelu ja taasen soitettiin »ylös». Suomalaiset miehet puhuivat Penttilälle, Mikkola onnitteli tämän rouvaa ja eräs valkeapartainen mies pyysi Penttilää esitelmöimään keksinnöstään Berliinin yliopistossa. Hän lupasi.

Äkkiä tuli vieras miesääni Hampurin puoleiseen päähän. Se oli muudan sanomalehtimies. Hänen berliiniläinen virkatoverinsa oli soittanut langallisella puhelimella kesken kaiken, että menepäs ottamaan selville, mistä se ukko siellä puhuu.

Sanomalehtimies oli odottanut jännityksellä toverinsa tuloa, ja nyt se tuli. Hänkin uskoi vihdoin, että puhelu oli Hampurista.

Sanomalehtimiehet eivät kätkeneet kynttiläänsä vakan alle. Jo iltalehdissä oli lyhyitä selostuksia uudesta keksinnöstä. Seuraavan päivän aamulehdissä oli kuvia m.m. siitä, kun Penttilä ja Mikkola kiipeävät Hampurissa viemään kuparitankoa katolle. Miehet eivät olleet lainkaan mainittujen näköisiä, mutta vieraassa maassa juttu kyllä meni täydestä.

Penttilä allekirjoitti patenttien hakupaperit ja vielä samana iltana lähetettiin ne express-kirjeinä asiamiehille kuhunkin maahan.

Väsyneitä miehet olivat. Ins. Mikkolakin nukkui lentomatkansa päälle 15 tuntia yhteen menoon. Kaikki miehet saivat kahden viikon palkan ja ilmoituksen, että pääsevät uuteen tehtaaseen osastojensa työnjohtajiksi tai mestareiksi.

Penttilä söi puhelun päätyttyä vaimonsa kanssa yksinkertaisen aterian. Yhdessä he ajelivat hetkisen kaupunkia katselemassa ja lähtivät sitten iltajunalla takaisin Berliiniin.