V.

Taasen alkoi Penttilälle kiihkeä suurpiirteisen työn aika: rakentaa tehdas silmällä pitäen koko maailman tarvetta. Tämä oli jo neljäs hänen rakentamistaan suurista tehtaista, mutta vasta ensimmäinen, joka tehtiin tuotannollaan vallitsemaan koko maailmaa. Stillwell-tehtaat Amerikassa olivat suuret, mutta ne tuottivat ainoastaan kotimaanosan tarpeen. Maaselän tehdas valmisti nykyään kenties ainoastaan kymmenennen osan siitä, mihin sen täytyi kyetä ja mitä se oli suunniteltu kykenevän. Kaikessa suurpiirteisyydessään aiottiin sielläkin tuottaa vain vanhalle mantereelle.

Sitävastoin tämä uusi, ainoastaan tämä aiottiin rakentaa koko maailmaan. Mittasuhteiden piti olla siltä varalta huomioon otetut.

Ensiksi muutettiin n.s. hienojen autojen osasto puhelinkonepajaksi ja Mausfeldt-aseman lähellä olevalle hiekkanummelle alettiin rakentaa tehdasjättiläistä.

Herätti jonkinverran katkeruutta saksalaisissa, kun Penttilä sähkötti samat arkkitehdit, jotka olivat rakentaneet Maaselän tehtaat, laatimaan piirustuksia Mausfeldtiin. Oli kuitenkin ymmärrettävää, että Penttilä halusi heidät. Häntä rasitti ajattelu ja samalla keskustelu vieraalla kielellä. Hän puhui vaimonsa kanssa suomea, joten hänen ei aina tarvinnut ajatella saksaksi, ja siten se ei tullut koneelliseksi. Sitäpaitsi hänellä oli niin pienet pohjatiedot, että monen kielen oppiminen lyhyessä ajassa alkoi rasittaa. Ajatukset juoksivat vapaammin, kun sai puhua äidinkieltään.

Suunnitelmat laadittiin valmiiksi saksalaiseen malliin. Perustöitä ei juuri tarvinnut tehdä, maa kun oli kuivaa nummea. Koneitten hankkiminen oli suurin tehtävä. Kaikki ne tilattiin saksalaisista konepajoista.

Tiiliä, sementtiä ja rautaa tilattiin oikein tukkukaupalla. Kokeneetkin teollisuusmiehet ihmettelivät tulevan tehtaan ja tehdasalueen laajuutta.

Penttilällä oli yht'aikaa kaksi rautaa ahjossa. Hienoautopajaan laitettiin kiireesti pienoiskokoista Mausfeldtiä.

Kesken touhua oli esitelmätilaisuus Berliinin yliopistossa. Penttilä, puhuakseen varmasti asiaa, kirjoitti koko esitelmänsä. Hänestä se tuntui turhalta työltä, mutta teki sen silti.

Rouva oli paljon hermostuneempi kuin Penttilä itse. Hän kun oli lueskellut yliopistossa, tiesi, miten ankaria arvosteluja siellä voi saada, mutta Penttilä luuli, että ammattitiedemiehet ovat samanlaisia ihmisiä kuin muutkin ja antavat pikkuseikassa hiukan erehtyäkin, kunhan loppu on oikea. Vaikka eihän erehtymisen vaaraa ollut, sillä käytännössä onnistuakseen täytyi teorian olla tarkasti oikea.

Esitelmäpäivä tuli. Penttilä oli puhelintehtaassa aamusta aikaisesta. Esitelmän piti alkaman kello 11 aamulla yliopiston eräässä luonnontieteellisessä salissa. Parempi olisi ollut jossakin laboratoriossa, mutta ne olivat pieniä — arveltiin tulevan runsaasti kuulijoita.

Arvelussa ei petyttykään. Aivan, luennoitsijan edessä, matalimmalla penkillä istui kymmenkunta vanhempaa herrasmiestä, toiset kuivia käppyröitä, toiset täysiä maailmanmiehiä, sekä pukineistaan että ulkonäöstään. Ylioppilaita y.m. uteliaita oli salin korkeat takapenkit aivan täynnä. Sanomalehtimiehille oli varattu pöytä puhujasta vasemmalle. Rouva Penttilä meni saliin edellä ja pujahti yleisön joukkoon. Hän itse oli tahtonut niin.

Penttilä oli aivan tyyni astuessaan korokkeelle. Jos hän olisi tiennyt, keitä läsnäolijain joukossa on, niin varmasti hän olisi hiukan hermostunut, mutta kun hän ei tuntenut ketään, niin hän heistä vähät välitti.

»Sähkö on ainetta», aloitti hän. Pitkässä todistusten sarjassa tuli hän samaan loppupäätelmään kuin mistä oli lähtenytkin. »Sähkövirta on tavallisen atoomiliikkeen sekasortoon saatettu muoto», oli toinen asia, jota Penttilä väitti. Ensimmäisen väitöksensä näytti hän toteen käytännöllisillä kokeilla. Hänellä oli lataamo, jolla hän latasi pienen »Suomi»-patentin eli pomman. Toinen väittämä oli teoreettinen eikä sitä oikeastaan voinut todistaa muulla kuin teorialla.

Kuulijat hämmästyttivät Penttilän. Silloin kun näytettiin kouraantuntuvia kokeita, niin peräpenkit olivat innostuneita ja seurasivat. Sitävastoin ensimmäisellä penkkirivillä istujat miltei torkkuivat. Mutta kun tultiin teorioihin, niin ensimmäinen penkki heräsi takimmaisten alussa kuunnellessa, sitten haukotellessa — ja lopulta siellä alettiin kuiskailla jokapäiväisiä asioita.

Eräs vanha herra ei voinut sitä sietää. Hän kimmahti seisomaan, pyörähti takaperin ja kivahti takana istuville: »Jollette jaksa seurata, niin menkää ulos, mutta älkää häiritkö näin erikoista luentoa.» Hiljaisuus tuli hetkiseksi, mutta vähitellen puheensorina alkoi taasen.

Penttilä päätti lopettaa esitelmänsä. Päästäkseen sopivasti loppuun hän kysyi, onko jollakulla jotakin kysyttävää, hän on valmis antamaan lisäselvityksiä. Hän astui alas korokkeelta, vilkaisi kelloonsa ja hämmästyksekseen huomasi puhuneensa kolme tuntia.

Eturivistä nousi pitkä ja luiseva mies. Otsa muodosti valtavan osan kasvoista. Hän puhui tottuneesti ja varmasti. »Lausun sulimmat kiitokseni herra, herra — Penttilälle (joku kuiskasi nimen hänelle) ei niin paljon uusista aatteista, niitä on ennenkin ajateltu, mutta todistusten varmuudesta ja runsaudesta. Tosiaankin väitökset ovat tulleet kumoamattomasti todistetuiksi, suureksi voitoksi tieteelle.» Penttilä kuuli myöhemmin, että puhuja oli Berliinin yliopiston rehtori, kuuluisa fysiikan tutkija prof. Koch.

Langattomia puhelimia voitiin vähitellen laskea kauppaan. Tosin niitä valmistui hitaasti, vain muutama kymmen päivässä, mutta silti päätettiin ainakin eri maitten pääkaupungit saattaa toistensa yhteyteen. Penttilä lähetti miehiä viemään koneita Pariisiin, Roomaan, Wieniin, Tukholmaan ja Kristianiaan. Helsinkiin hän lähetti ensimmäiset kymmenen kappaletta, joista yksi vietiin Maaselkään, ja itse hän lähti Lontooseen. Tarkoitus oli kuulla, miten Victoria-putousten rakennusasia edistyy sekä kuinka jaksaa ins. Kalle Ranta.

Penttilä matkusti rouvineen, ja päästäkseen mahdollisimman lyhyellä merimatkalla menivät he Le Havresta Doveriin.

Lontoo. Miten erilaisella mielellä Penttilä menikään tuohon miljoonakaupunkiin nyt kuin lähes kaksi vuotta sitten! Tosin ei Englannin ilmastokaan ollut nyt kevätkesästä niin huono kuin syksypuolella.

Penttilälle oli lähetetty kaksikymmentä langatonta puhelinta ja hän oli pyytänyt ins. Rantaa tulemaan myöskin Lontooseen. Suomen lähetystössä heidän piti tavata. Lähettiläs ei ollut enää sama mies kuin silloin, »Suomi»-patenttia myytäessä. Hän oli siirtynyt teollisuuden palvelukseen Suomeen. Nykyinen lähettiläs, hieno mies, tohtori Rantaraita, teki voitavansa Penttilän hyväksi. Penttilä pyysi saada lahjoittaa langattoman puhelimen Suomen lähetystön käytettäväksi, mutta lähettiläs ilmoitti, että on haettava lupa Englannin hallitukselta ennenkuin sellainen voidaan panna kuntoon.

Voi sitä hallintolaitosten monimutkaisuutta! Siinä vaadittiin kaupunkineuvoston, maistraatin, rauhantuomarin, kreivikunnan sheriffin, sitten sota- ja sisädepartementin luvat ja lausunnot ennenkuin kuningas, s.o. pääministeri antoi luvan. Mutta siihen kului viikkoja. Penttilä odotti viikon, käyttäen aikaansa Victoria-putousten hyväksi.

Sir Bell vakuutti, että lupa kosken rakentamiseen saadaan, kunhan virastot vain ennättävät asiaan syventyä. Penttilä pyrki ja pääsi siirtomaaministerin puheille. Tämä tuntui olevan asian puolella, mutta piti pahana asiana sitä, että Penttilä on saksalainen. Penttilä todensi syntyperänsä, mutta ministeri sanoi, että tehtaat ovat Saksassa. Penttilä taasen todisti, että ainoastaan Suomessa ja Amerikassa tehdään »Suomi»-patentin mukaisia akkumulaattoreja, Asiaan luvattiin palata myöhemmin.

Penttilä ei malttanut odottaa langattoman puhelimen lupaa, vaan matkusti takaisin Berliiniin ja jätti ins. Rannan Lontooseen hoitamaan asiaa.

Berliiniin päästyään sai Penttilä oppineita vieraita. Prof. Koch saapui erään toisen professorin kanssa ilmoittamaan, että Berliinin yliopisto oli kutsunut Penttilän kunniatohtoriksi, sekä vähän sen jälkeen ilmoitettiin hallituksen antaneen hänelle professorin arvonimen. Ilmeisesti nämä kunnianosoitukset tulivat toisistaan riippumatta.

Mausfeldtin tehdas kehittyi saksalaisella täsmällisyydellä. Oli virkistävää nähdä, miten työnteko oli noussut suursodan jälkeisestä alennustilastaan. Työmiehet työskentelivät myöskin työn itsensä tähden eivätkä ainoastaan ajan tappamiseksi. Muurarit löivät tiiliä seinään niin nopeasti, että mieltä hiveli. Tosin heillä oli urakkapalkka, mutta silti ei sodan jälkeen ollut heiluttu sillä voimalla.

Oli laskettu heinäkuun loppuun saatavan tehdas osittain käyntiin. Suuria vaikeuksia oli, mutta suunnitelmasta pidettiin kiinni. Konepajat, joilta työkoneet olivat tilatut, tekivät työtä vuorokaudet ympäri. Kolmessa vuorossa valmistettiin samaa konetta. Työn jako tuotti vaikeuksia, sillä kukin mies olisi mieluummin tehnyt omia kappaleitaan eikä jatkanut toisen töitä.

Lontoosta tuli hyviä uutisia. Kuningas oli antanut luvan tuoda maahan ja käyttää langattomia puhelimia, »Suomalaisen keksijän Aapeli Penttilän mallia», niinkuin lupapaperissa seisoi.

Penttilä tarkasti yksityiskohtia myöten tehtaan rakennukset, jo paikalla olevat koneet, tekeilläolevien piirustukset — toisin sanoen koko suunnitelman. Tämä tarkastus oli ankara ja yksityiskohtainen. Hän aikoi matkustaa, ensinnä mennä lyhyelle käynnille Amerikkaan ja sieltä suoraan Suomeen. Rouva jäi Berliiniin, hän ei tahtonut asettua merikivulle alttiiksi.

Penttilä pyysi ins. Rantaa seuraansa. Hänellä oli omia suunnitelmia tämän kykenevän ja tarmokkaan miehen suhteen.

New Yorkissa oli Stillwell & Co Ltd:n ensimmäinen yhtiökokous. Tilivuosi käsitti 15 kuukautta. Penttilä ei mennyt kokoukseen valvomaan osake-etujaan, vaan saadakseen tietää, mitä Etelä-Amerikassa oikein tehdään ja paljonko siellä tulevat laitokset maksamaan. Tämä kaikki oli valmistelua Victoria-putouksia varten.

Yhtiökokous pidettiin konttorirakennuksessa, entisessä Penttilän huoneessa. Osanottajia oli viisi, mr Stillwell itse, mr Hoover, mr Foss, eräs Penttilälle ennen tuntematon mr Maurepas sekä Penttilä.

Mr Stillwell teki selvää yhtiön asemasta ja esitti tilinpäätöksen. Sen mukaan oli yhtiön asema kerrassaan loistava. Voitto-osuutta ehdotettiin jaettavaksi 5 % ja loppu voitto siirrettäväksi poistoksi yhtiön Etelä-Amerikassa olevasta koskirakennuksesta.

Penttilä kysäisi, mikä se sellainen koskirakennus on, joka niin paljon rahaa vie.

Mr Maurepas pyysi puheenvuoron. Hän tuntui olevan koskirakennuksen sielu.

»Rakennamme voima-asemaa», aloitti hän, »Coober-boy-koskeen Amazon-virrassa. Koski on maailman vesirikkain ja sijaitsee luoksepääsemättömässä aarniometsässä. Olemme rakentaneet rautatien kosken partaalle ja peranneet kosken. Työn voidaan laskea tulevan valmiiksi kahden vuoden kuluttua. Nyt on työ sujunut, kun onnistuttiin löytämään tehoisa vastamyrkky eräälle vaarallisen maksataudin synnyttävälle nivelkärsäisen puremalle. Työ tulee maksamaan noin 600 milj. dollaria. Toivoisin herrojen lähtevän katsomaan. Se on nykyään huvimatka.»

Mr Foss, joka oli työn pannut alulle, vaikka hänen maksataudin uhrina täytyi siitä sittemmin luopua, suositteli innokkaasti matkaa. Kaikki toiset suostuivat, mutta Penttilä ei. Hän ei mitenkään voinut olla Europasta niin kauan aikaa pois. — »Sijaisen kyllä voin lähettää, sillä matkatoverini, ins. Ranta, seikkailuhaluinen suomalainen, lähtee mielellään.» Vaikkakin vastahakoisesti niin kuitenkin hyväksyttiin Penttilän sijainen, ja itse hän sai lähteä rakkaaseen Europpaansa.

Penttilä neuvoi nuorta Rantaa ottamaan selville sen mitä voi, itseään paljastamatta, sillä hän tulee niitä kokemuksia tulevaisuudessa tarvitsemaan.

Itse hän palasi Europpaan. Langatonta puhelinta hän käytti laivallakin. Hänellä oli ollut mukanaan sata konetta tuliaisiksi Amerikkaan. Niistä jätettiin Stillwell-konttoriin yksi, Coober-boy-putouksille vietiin yksi, Stillwellin huvipurteen j.n.e. Sitäpaitsi pyysi Penttilä asettaa sen niihin suuriin valtamerihöyryihin, joissa hän kulki. Kapteeni ensin hiukan epäili, mutta myöntyi kuultuaan, että Englannissa oli lupa saatu.

Puhelin pantiin kuntoon Liverpoolin satamassa. Sieltä Penttilä puhui vaimolleen Berliiniin, ja niinkuin epäili, viimeksi moneen viikkoon. Toisin kuitenkin kävi. Noin kahden päivän-matkan päässä Englannista eli likipitäen keskellä Atlanttia koetti hän Suomen Lontoon-lähetystöön. Sieltä vastattiin. Hän soitti Berliiniin vaimolleen — sieltä vastattiin. Helsingin tähtitieteellinen asema vastasi. Maaselästä ei vastattu. Siellä ei ollut konttoriaika. Nyt vasta Penttilä alkoi tajuta, minkä laatuinen keksintö oli langaton puhelin. Etäisyydet eivät merkinneet sille mitään.

Paluumatkalla puhui hän sekä Europan- että Amerikan-puoleisen rannan kanssa. Suomen lähetystöt Lontoossa ja Washingtonissa tulivat puhelinyhteyteen — Penttilä oli lahjoittanut koneen molemmille.

Saksaan palattuaan hän tarkasti vielä kerran Mausfeldtin tehtaat sekä moottoritehtaat y.m. Niitten työtapa oli moitteetonta, samaten tuotteet. Taloudellinen asema oli loistava.

Ruotsin kautta palasi herrasväki Penttilä kotiin.