VI.

Maaselän tehtaat kävivät yötä päivää. Saksasta palattuaan ins. Mikkola järjesti kolmannen työvuoron. Tuotanto oli noussut kaksinkertaiseksi viimeisen vuoden aikana. Miehet saivat palkan kappaleelta eikä kappalehintaa muutettu, vaikka tuotanto nousikin. Ahkerampi työ ja parempi ammattitaito tuli siten mieskohtaisesti kunkin omaksi eduksi. Samalla tietysti isännänkin, sillä hinta myytäessä pysyi myöskin samana.

Penttilä saapui Maaselkään edeltäpäin ilmoittamatta. Hän tiesi, että aina joku auto on asemalla ja että hän siis pääsee asuntoonsa Penttilään, joksi talo oli nimitetty.

Oli tavattoman suloista kuulla äidinkieltään ympärillään, tuntea itsensä saman kansan jäseneksi kuin toisetkin uurastajat ja tietää, että tuo on samanlaiset taistelut taistellut kuin minäkin. Se on isänmaanrakkauden hienoin, itsekkäin muoto. Sitä ei tosin tunne se, jolla ei milloinkaan ole ollut tilaisuutta oleskella vieraassa ympäristössä, mutta isänmaahansa palaava riemuitsee siitä sanomattomasti.

Penttilässä oli kaikki siistiä ja kunnossa kuin isäntäväkeä odottamassa. Talon emännöitsijä, Penttilän kotikylän kuuluisa Kokki-Amaalia, pyöreä ja tuikea, muistutti kotikuristaan Nummisuutarin Marttaa, oli pannut ja pitänyt talon kunnossa. Tosin hänellä oli apunaan neljä palvelijaa, mutta joka paikan pitikin olla sitten tomusta vapaa. Häntä kutsuttiin nyt Amaalia-rouvaksi. Sallittakoon se ilo hänelle poikansa, kelpo miehen tähden! Antakaamme kirkonkirjojen olla alallaan.

Amaalia-rouva sitoi valkoisen esiliinansa nauhoja juostessaan isäntäväkeään vastaan.

»Terve tuloa, terve tuloa! Kun olisimme tienneet, että tulette, niin olisimme me nyt juhlallisemmin ottaneet vastaan», tohisi Amaalia.

»Tämähän on varsin hyvää, jos Kokki-Amaalialla vain on ruokaa antaa», sanoi Penttilä kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Pari vastaantullutta palvelustyttöä nauraa tirskutti ja pieni pilvenlonka meni yli Amaalian kasvojen. Tuikea katse tyrehdytti tyttöjen naurun.

Amaalia mennä touhusi edellä raahustaen rouvan matkalaukkua. Päästyään rappusten ensimmäiselle askelmalle pyörähti hän ympäri, vaihtoi matkalaukun vasempaan käteensä ja heilautti oikealla valtavan kaaren ilmassa.

»Jaa-a. Kukas olis luullut Penttilän Aapelista tulevan tällaisen talon isännän! Se oli pienenä sellainenkin märkänenä.» Sanoi sanottavansa ja lähti sipaisemaan rappusia ylös.

Tulijat olivat hiukan ihmeissään ennenkuin perässä tuleva palvelustyttö selitti, että »Amaalia-rouva loukkaantui, kun herra sanoi häntä 'Kokki-Amaaliaksi'. Se oli niin aito Amaaliaa.» Penttilä nauroi vedet silmissä. Eteisessä rakennettiin rauha kiittämällä puhtaudesta, ja sitä sovintoa riitti sitten kaksikymmentä kaksi pitkää vuotta. Silloin Amaalia-rouva siirtyi toiseen olotilaan ja haudattiin kotipitäjänsä multaan, oman toivomuksensa mukaan. —

Talon rouva oli matkasta väsynyt ja meni lepäämään, mutta Penttilä lähti katsomaan, miten tehtaalla jaksettiin.

Astuttuaan n.s. isoon konttoriin hän on vähällä palata takaisin. Hän piti ennen kunnia-asianaan tuntea jokaisen apulaisensa tehtaan yövahdista johtajaan asti, mutta nyt siellä istui huone täynnä herroja, joista hän ei tuntenut ketään eikä kukaan häntä.

Vanha postinkantaja Justus Simeoninpoika Marjumäki pelasti tilanteen. Justus oli ensimmäinen mies Maaselässä. Hän se nosti ensimmäisen lapiollisen perustustöitä aloitettaessa. Sittemmin, katkaistuaan jalkansa, hän toimi postinkuljettajana. Alussa riitti selkäreppu postimiehelle, sitten oli jo hevonen ja nyt kuorma-auto ja apumieskin. Postikuorman suuruudesta sai osapuilleen kuvan Maaselän kehityksestä.

Nähtyään Penttilän tempasi Justus lakin päästään, mikä temppu tapahtui ani harvoin. Hän aikoi sanoa jotakin repäisevää, mutta Penttilä ennätti:

»Päivää, Justus. Mitäs kuuluu?»

»Kiitos kysymästä. Hyvää kuuluu. Minulla on hyvä toimi ja palkka. Kiitoksia herra tirehtöörille siitä!»

»Ei siinä mitään kiittämistä ole. Justus tekee työnsä ja saa palkan työstään. Nämä herrat istuvat työssään ja saavat palkan siitä. Ei Justuksella ole mitään kiittämisen syytä. Työ aina elättää miehen ja sillä hyvä.»

»Niin sen tirehtööri sanoo, mutta kyllä täällä tiedetään, mitä tirehtööri on tehnyt. Jos mies loukkaantuu, niin se muutetaan heti helppoon työhön ja saa saman palkan kuin ennenkin. Kyllä me tiedetään ja tirehtöörin nimeä kiitetään.»

»No niin. No niin. Justus vie postin sisään vain.»

Penttilä esittäytyi jokaiselle uudelle konttoristilleen. Hän oli oppinut Amerikassa, että ystävällinen, persoonallinen suhde isännän ja apulaisen välillä on paras työn suola. Siellähän on tavallista, että uusi liiketuttava esitetään koko henkilökunnalle. Tosin tästä läheisestä suhteesta johtuu, että usein rikkaat pohatat joutuvat naimisiin konekirjoittajattariensa kanssa, mutta mitäs pahaa siinä. — Energiset, eteenpäin pyrkivät naiset ruvetkoot konekirjoittajattariksi.

Konttoripäällikkö Lehtovaaralla oli paksu pinkka joitakin paperiliuskoja kädessään Penttilän astuessa sisään. Hän laski paperit pöydälle noustessaan tervehtimään. Muudan liuska putosi, ja Penttilä nosti sen. Laskiessaan paperin pöydälle hän vilkaisi siihen. Se oli tilauslista, joka oli päivätty pari kuukautta sitten. Konttoripäällikkö luuli isännän tarkastaneen listaa paremminkin ja alkoi selittää, että he ovat tukehtua tilaus-tulvaan. Tehdas ei mitenkään jaksa tyydyttää kysyntää kolmellakaan työvuorolla.

Päästyään Suomeen tuli Penttilästä vakaa hämäläinen. Hän ikäänkuin uudelleen löysi itsensä. Rauhallisena hän nosti erään pöydän seinän viereen, johon oli kiinnitetty Maaselän kartanon tiluskartta. Konttoripäällikön valitus ei muuttanut lihastakaan hänen kasvoillaan.

»Pyydättekö, Lehtovaara, ins. Mikkolaa tulemaan tänne.» Penttilä puhui taasen hitaaseen, järkkymättömään tapaansa. Löyhäsuisuus, joka oli ulkomailla ollut vähällä tarttua häneenkin, oli unohdettu. Hän itsekin ihmetteli, että oli jaksanut Berliinissä puhua kolme tuntia yhteen menoon.

»Olemme käyttäneet jo kaksisataa hehtaaria Maaselän maista tehdas- ja asuntotonteiksi. Luulen, että meidän on pakko ottaa lisäksi kahdeksansataa hehtaaria.»

»Ellemme lennä korkeammalle kuin siivet kannattavat», huomautti Mikkola.

»Sitä olen pelännyt. Olemme ottaneet hankkiaksemme akkumulaattoreja koko vanhalle maailmalle, ja se lienee meille aika kova pähkinä.»

»Ellei muuta estettä ole, niin saamattomuuttamme älkäämme näyttäkö. Nyt kun ensi kerran meiltä kysytään, mihin pystymme, niin älkäämme jättäkö tilaisuutta käyttämättä.»

Taasen neuvoteltiin. Sydän-Suomen konepajan, Rautjärven tiilitehtaan, Tanttilan posliinitehtaan ja Peurakoski O.-Y:n johtajat pyydettiin tulemaan mukaan. Heille selitettiin asema. Tuotanto on korotettava vähintään nelinkertaiseksi.

»Kaiken maallisen järjen nimessä», huudahti Peurakosken johtaja ins. Hellman, »mihin pannaan kaikki ne tuotteet?»

»Ihmettelisin minäkin ellen olisi nähnyt, mitä Saksassa on tehty viimeisinä kuukausina», selitti Mikkola. »Me saamme tehdä pommiamme miljoonan toisensa perään, kyllä ne maailmaan mahtuvat.»

»Maailma menee eteenpäin. Olen jo vanha mies, en jaksa teidän kanssanne juosta. Hankkikaa nuorempi mies tilalleni. Minä menen jo viisaan lepoon.»

»Ei, ins. Hellman, ottakaa apulaisia, nuoria voimia. Tarvitsemme kokemuksianne», lohdutti Penttilä.

»En minä jaksa enää. Olen lapseton mies, miksi hankkisin rahaa! Elän vaatimattomasti jo omistamallani pääomalla. Työ oli iloni, ja nyt iloitsen siitä, että toiset jatkavat työtäni. Kiitos, tehtailija Penttilä, että näytätte maailmalle työn kunniaa. Olitte hyvä palvelija, mutta vielä parempi isäntä. Ja nyt kun emme ole enää isäntä emmekä palvelija keskenämme kumpainenkaan, vaikka olemme molemmin olleet kumpaakin, niin salli vanhan miehen sinutella itseäsi. Olen aina ihaillut luonnettasi ja työtapaasi. — — Ei mitään kiittämistä, minä olin sinun isäntäsi isäntieni puolesta enkä vaatinut sinulta työtä, koska teit kaikki ilolla. — Vielä yksi pyyntö. Salli vanhan työjuhdan käydä joskus ihailemassa töitäsi, jotta saan nähdä, että minua seuraavassakin polvessa on miehiä.»

Kunnialla jätti vanha työmies paikkansa nuorempien täytettäväksi. Ei vastaan taistellen eikä katkeruudella, vaan nähtyään uuden ajan koittavan vetäytyi hän syrjään, antaen uusien tuulien puhaltaa vapaasti. Sellaiset miehet ovat maan suola. He vievät omaa aikaansa eteenpäin eivätkä asetu uuden ajankaan estäjiksi.

Tarkkoja suunnitelmia tehtiin Maaselässä. Suunniteltiin rautateitä, autoteitä, tehdas- ja asuntotontteja. Koulujen ja sairaalain paikat, kirkon ja kirjastotalon tontit määrättiin, mitattiin kartalla ja maalla. Piirustuskonttorista haettiin vanhat työkonepiirustukset ja tarkistettiin uudelleen. Useita eri parannuksia tehtiin, jopa kokonaan uusiakin kojeita rakennettiin.

Pohjakartan ja asemakaavan tultua valmiiksi lähti Penttilä itse Helsinkiin rautatiehallitukseen esittämään yhteistoimintaa.

Omituinen muutos oli tapahtunut Rautatientorilla. Pitkän pitkä ajurijono oli hävinnyt. Kolme kaakkia torkkua könötti jäljellä muistuttamassa entisestä ajasta. Sijalla oli yhtä pitkä rivi pieniä, siistejä sähköautoja. Penttilän Saksassa ollessa oli Helsingin lataamo pantu käyntiin ja toimitettu pääkaupunki osalliseksi uudesta keksinnöstä.

Rautatiehallituksen leveitä rappusia kävellessään tunsi Penttilä entisen ujoutensa palaavan. Jos päätirehtööri ei olekaan kotona tai ei hän ota ollenkaan vastaan? Hän oli vähällä kääntyä ympäri ja jättää paperinsa kirjaajan konttoriin odottamaan pitkän virastotien kulkua. Päätti kuitenkin kysyä, otettaisiinko vastaan.

Päätirehtöörin oven ulkopuolella istui virkapukuinen vahtimestari. Penttilä meni kohden ja aikoi selittää asiansa. Vahtimestari nousi kuitenkin seisomaan heti, kun Penttilä astui ensimmäisen askelen häntä kohden. »Haluaako herra tehtailija päästä päätirehtöörin puheille?» kysyi hän.

»Kyllä, jos hän vain on tavattavissa.»

»Siellä on kyllä juuri esittely, mutta odottakaa hetkisen, kysyn, milloin voitte tulla.»

Vahtimestari meni sisään, mutta palasi aivan pian ja pyysi Penttilää astumaan sisään.

Penttilä esitti suunnitelmansa ja niihin suostuttiin. Hiukan hän ihmetteli rautatiehallituksen myöntyväisyyttä, sillä muutokset vaativat muutaman miljoonan menoerän. Toisaalta oli suunnitelma kylläkin huolellisesti laadittu, sillä neuvotteluun niissä kohdin olivat ottaneet osaa myöskin asianomainen asemapäällikkö ja muudan ratapihojen erikoistuntija.

Rautatiehallituksesta meni Penttilä suoraan ins. Kuorteen puheille.

»Terve tuloa Suomeen», puhui ystävällisesti kokenut mies, joka ymmärsi ihmisiä. »Oli oikein, ettette hylännyt isänmaatanne. Totta puhuen pelkäsin jo sitä.»

»Ei ajatuksiinikaan tullut asettua johonkin vieraaseen maahan. Siellä on toiminta niin kehnoa ja vierasta.»

»Luetteko sanomalehtiä?» kysyi Kuorre yht'äkkiä.

»Hyvin vähän, se on: en yhtään», tunnusti Penttilä rehellisesti.

»Sitten ette tiedä, mikä mies nykyään olette. Se on kyllä toisaalta hyvä, sillä voihan huono vaikuttaa hyväänkin luonteeseen, mutta kyllä ihmisen täytyy vähän tietää, mitä ympärillä itsestä ajatellaan. Varsinkin sellaisen miehen, joka aikoo kansojen kohtaloita johdella.»

Penttilä naurahti raikkaasti. »Siihen en minä pyri, sillä en ymmärrä politiikasta hölyn pölyä.»

»Totta! Sillä jos olisitte hiukankin ollut poliitikko, niin ette olisi mennyt antamaan Saksalle käteen sellaista asetta kuin Mausfeldtin tehtaat.»

»Sehän on oikein, että työkykyinen Saksa saa työtä.»

»Totta. Mutta mitä luulette Ranskan ja Englannin siitä ajattelevan? Älkää luulkokaan saavanne 'Victoria-ajatustanne' hyväksytyksi Englannissa, ellette voi antaa jotakin suurta tehdasta emämaalle.»

»Mistä insinööri tietää minun 'Victoria-ajatukseni' ja muut?»

»Sanomalehdistä. Vahinko, etten ole leikannut niitä talteen, jotta olisitte itsekin voinut lukea, mitä sisimmässänne ajattelette.» — Molemmat nauroivat vapauttavasti. Kaikki kankeus heidän kesken hävisi. He alkoivat keskustella kuten kaksi miestä voi keskustella: vapaasti, avomielisestä, luottaen täydelleen toisiinsa.

Penttilä pyysi lisää voimaa Imatrasta.

»Aiotteko harjoittaa vientiä suuremmassa määrässä?»

»Voimaa olemme toistaiseksi myyneet vain Viroon, mutta Saksa ei kohta myöskään jaksa tyydyttää tarvettaan, joten olemme pakotetut auttamaan sitä. Tosin siellä rakennetaan hiilikaivosten läheisyyteen suurenmoisia lämpövoima-asemia, mutta tuleva kulutus ei tule sillä tyydytetyksi.»

»Ettekö aio Ruotsille antaa akkumulaattorejanne?»

»Muistan vielä Ahvenanmaan asian ja valuuttamme huonon ajan, jolloin läntinen naapurimme teki voitavansa maamme polkemiseksi. Siksi olen vielä pidättäytynyt lähettämästä sinne tuotteita.»

»Valuutasta olette saanut täyden hyvityksen. Tarkastakaa kursseja. Meidän rahamme on nykyään kalliimpaa kuin ennen maailmansotaa. Saksan kurssi nousee niin että hurisee. Mikäli tiedän, olette juuri Saksaan ja kotimaahan sijoittanut dollarinne. Olette kurssierona voittava miljoonia dollareita.»

»Tosiaankaan en ole ajatellut rahaa, mutta 'Victoria-ajatuksessa', kuten sitä nimitätte, tarvitaan rahaa — ja iloitsen siksi, että minulla sitä on.»

»Olette todella keksijäsielu. Ette ollenkaan ajattele iloita rahoistanne, vaan tuumitte, miten saisitte niitä menemään. Onko lainkaan varmaa, että Victoria-putousten rakentaminen tulee kannattamaan?»

»En ole sitä laskenut, mutta tiedän, että voimaa tarvitaan. Maapallon jäljellä oleva kivihiilimäärä riittää noin sadaksi vuodeksi. Sen jälkeen on saatava välttämättömästi lisävoimia. Kosken rakennustyö on silloin valmiina, ja tehty työ ei milloinkaan mene hukkaan. Ellei se tuota aineellista hyötyä, tuottaa se kuitenkin kokemusta, ja jo sen vuoksi kannattaa yrittää.

»Olette, totta vie, idealisti. Mutta helppohan teidän on ollakin, sillä ryhdyttepä työhön mihin hyvänsä, niin se muodostuu kultalähteeksi.»

»Olen kyllä ansainnut, mutta teen työtä työn itsensä tähden. Kulta tulee myöhemmin itsestään.»

»Miten paljon nykyisellä, mukavuutta rakastavalla, laiskottelevalla ajalla olisikaan teistä opittavaa! — Työstänne puhuen: oletteko tarkastellut, miten pitkälle olette ennättänyt uutta yhteiskuntaa luodessanne Suomessa?»

»Olen ollut vasta kolme viikkoa kotimaassa ja koko sen ajan Maaselässä piirustusten ja suunnitelmien kimpussa, joten en tiedä ympäristöstäni yhtään mitään.»

»Jos sopii, niin lähtekäämme pienelle huviajelulle. Viivymme tämän iltapäivän, vai onko se liian paljon?»

»Tietääkseni ei minulla ole mitään erikoista, joten voimme lähteä vaikka heti.»

Penttilä soitti kuitenkin ennen lähtöään Suomen Lontoon-lähetystöön ja tiedusteli uutisia 'Victoria-ajatuksesta'. Mitään uutta ei kuulunut. Paperit olivat kai unohtuneet virastoihin pölyttymään.