Tuttava.

Monista tuttavistani, kertoi muuan ystäväni, on Heikki Nierulainen, eräs omavarainen talonmies paikkakunnallamme, omituisimpia. Hän ei käy luonani usein, selvällä vesipäällä tuskin koskaan, mutta milloin vaan ryypähtäneenä sattuu ohi kulkemaan, silloin poikkee hän aina sisään.

Hän kertoo olleensa isävainajani kanssa oikein erinomainen ystävä ja puhuu aina eräästä hevosesta, jonka hän oli isälleni myynyt; ja minä luulen, että koko ystävyys perustuikin tuohon ainoaan hevoskauppaan, pysyen sittemmin samallaisena, kuin nyt on minun ja hänen välinen ystävyys.

Aina kun näen hänen tulevan, pistää vihakseni ja ajattelen: "senkin pölhö, käyt tässä tyhmyyksilläsi ihmisiä kiusaamassa!" Mutta välttämättömyyden vuoksi koetan ottaa asian hupaisemmalta kannalta ja minä en koskaan voi oikeastaan häneen suuttua. Sillä minua niin kovin huvittaa, kun hän luulettelee itsellään olevan etuoikeuden isäni kanssa olleen "ystävyytensä" perusteella minua kiusata ja härnäillä ja pitää minuakin kesti-ystävänään.

Hän on muuten varsin kelpo mies, niin hidas ja vakainen liikkeissään, että äkkinäinen voisi hyvin helposti laskea hänen tarvitsevan elääksensä vähintäin kaksisataa vuotta, jos luulisi hänen ehtivän suorittaa noin tavalliselle talonmiehelle aijotun elämäntehtävän. Ja kun hän, erittäinkin selvällä päällä ollen, rupee jotain juttelemaan, loppuu kuulijalta kärsivällisyys kesken melkein aina ja on pakotettu kiirehtimään: "no-no, mutta mitäs lopuksi?"

Mutta kun hän on juovuksissa, silloin juoksee hänen kielensä hiukan vilkkaammin, sillä hän on hirveän epäluuloinen ja paha haukkumaan. Kaikki muutkin sanovat hänestä sitä samaa. Vaan kaikki antavat hänelle sen anteeksi, sillä eipä hän selvällä päällä, herra paratkoon, liiaksi huvita itseään puhumistaidollaan.

Sitten kertoi ystäväni erään tapauksen Nierulaisen käynnistä hänen luonaan ja sanoi että tämä on ihan samanlainen kuin kaikki muutkin käynnit, ainakin pääpiirteissään, että mahdollisesti satunnaiset seikat kyllä hiukan voivat muutella yksityisyyksiä. — Tässä suvella, sanoi hän, näin ikkunasta, että Nierulainen ajaa pihaan. Hän ei aja koskaan kovasti; nytkin käveli hevonen kuin unissaan. Itse hän istuu rattaitten etupuolella. Viime syksyisessä rasvassa olevat saappaat heiluivat alhaalla varattomina kuin kellon heiluri. Ruumis etukumarassa nojailee hän kyynäspäillään polvia vasten pitäen huolimattomasti suitsista. Notkovarsinen raskas kollo rötköttää hampaissa vääntäen muutenkin omituisesti vääristynyttä suuta toiselle sivulle. Ylähuuli on muuten vajonnut alahuulen sisään ja silmät tuijottavat hevosen häntään älyttömästi ja laiskasti. Hevonen kävelee itsestänsä tallin eteen tavalliselle paikalleen. Siinä se saa seisoa jonkun aikaa, ennenkuin Heikki ryhtyy rattailta alas tulemaan. Tuo kaikki kuitenkin tapahtuu vihdoin: hän tulee alas, sitelee hevosen renkaaseen kiinni, panee heiniä eteen, pistää sitte kädet housun taskuihin ja jää miettien katselemaan hevosen syöntiä.

Olin jo jättänyt hänet omiin puuhiinsa ja ryhtynyt muihin tehtäviin, kunnes kuulen hänen koplailevan oven takana ja näen vihdoin astuvan sisään.

"Hyvä-ä päivä-ä." Hän jää seisomaan oven suuhun omituisesti suutaan vääristellen ja muljautellen sivuilleen.

"Päivää, päivää!" sanon, "käykää istumaan Nierulainen."

Hän ei katsahdakaan minuun, vaan yhä omituisesti kyräillen ja suutansa vääristellen virkahtaa vihdoin vaatimattomasti:

"Seisoakin saa juuri … ole istumisesta lukua juuri."

"Noo, käykää istumaan."

Vähitellen alkoi hän epäröiden lähestyä muuatta tuolia oven puolessa ja istahti siihen varovaisesti kuin petosta peläten ja rupesi tuijottamaan yhteen kohti lattiassa juuri kuin jotain pulmaa oikein periaatteellisesti miettien.

Yht'äkkiä hän nousi, astui epävarmasti minua kohti käännellen päätään ja katseitaan puolelta toiselle kuin tuuliviiri, seisahtui eteeni, ojensi minulle kätensä, joka oli ylt'yleensä niin paksussa kärryn piessä, että minä en mielelläni olisi antanut hänen käsiinsä käytettäväksi lapiotanikaan.

"Kättä lämmintä … köyhäll' on lämmin käsi. Vai pelkäättekö tahrautuvan?"

Vasta tuota kysyessään vilkautti hän jonkunlaisella salaisella vahingonilolla silmiini — ainoa ymmärrettävä ilme, minkä olin vielä hänen silmistään saanut. Sillä välin oli hän jo tuhrinut kättänsä takkinsa rintapieleen, ojentanut sen uudelleen minulle yhä tuo pilkallinen vahingonilonilme silmissä. Hämilläni pistin kääppäni hänen pikilapioonsa ajatellen saipuan ja veden hyötyä. Hän jatkoi jutellen ja pitäen minun kädestäni:

"Rupesivat kärryt niin sianporsaita kauppaamaan, että oikein täytyi maantiellä ruveta rasvaamaan. Renki oli jättänyt rasvaamatta, mutta saa nyt selkänahallaan maksaa…"

Hän päästi käteni, mutta katsahti siihen vielä yhä tuo ilkeä vahingonilo silmissä.

"Suttaantui nyt kätes, mutta anna anteeksi … vaikka teiksikin nyt sais sanoa, mutta en mä juuri viitsi, kun sinä oot niin paljoa nuorempi… Isäsi kanssa me oltiin hyvät tuttavat, hevoskauppojakin tehtiin, mutta ei me ole oikein tutuiksi päästy… Sin'oot kans niin komia ja iso päältäs jotta… Mutta ei se nyt tähän kuulu…"

Hän kaiveli pulloa povitaskustaan. Minä tiedän, että hän alkaa minulle tarjota ryyppyä vaan sitä varten, etten siitä huoli, sillä hän muuten ei koskaan tarjoo kenellekään, jonka tietää ryyppäävän. En viitsi hänen syytökseensä tällä kertaa vastata mitään, sillä minä olen niin monasti hänelle sanottavani siinä suhteessa sanonut, että olen kokonaan toivoton, uskallanpa sanoa välinpitämätönkin, ajattelin. Hän otti tulpan pullon suulta, ryyppäsi, pyyhkäsi pikisellä kädellään suun "puhtaaksi" ja ojensi sen minulle.

"Eikös nyt passaa ryyppy? Ei siellä ole myrkkyä … vai vieläkö sinä oot niin komia, ettei sovi ottaa multa ryyppyä?"

"En huoli, tiedättehän tuon ennestäänkin", virkahdin kärsimättömästi.

"No se on punssia … kyllä sä sitä itsekin kuitenkin joka päivä viljelet". Hän vilkautti silmiini tuo entinen ilme silmissään vielä selvempänä.

"Piruakos tuossa", pääsee minulta kuin vahingossa.

"Noo … suutu jos tahdot, eli saisin mä nyt teiksikin sanoa, mutta en mä sano kiusallasikaan … suutu siitäkin, jos tahdot… Ainakin minä ryyppään, vaikka sun kuinka pistäis vihaksesi…" Ja hän oli ottavinaan oikein pitkän ryypyn, nauttien siitä, että hän erehdyksissään luuli sen minua harmittavan. Mutta hän ei päästänyt paljoa suuhunsa, vaan piti kieltänsä pullon tulppana. Pullon pisti hän vihdoinkin poveensa, vääristeli suutansa ja muljotteli silmiään ajatuksissaan. Ja minä kuvittelen hänen ajattelevan sitä, että mitähän hän nyt sanoisi?

"Missäs teidän emäntä on? … sopii mun nyt teiksikin sanoa, ei suinkaan siinä suu väsy… Onko emäntä kotona vai? … olisin sillekin ryypyn antanut, … vai ryyppääkö sekään?"

"Ei hän ole kotona."

"No missä nyt on?"

"Kylässä on."

"Soo … vai niin… On meilläkin emäntä, mutta ei se jouda kylässä kulkemaan … vaikka en mä sitä nyt sen päälle sano, mutta sanon mä vain, jotta roiskuu meillä paikat, kun isännälle vierahia tulee. Ja on sitä nyt varojakin juuri, Jumalan kiitos, niin paljon että kestää kahvipannun keittää…"

Tässä en voinut pidättää nauruani, vaan iloisesti kaklattaen pyysin anteeksi, ettei nyt sattunut olemaan vaimoväkeä kotona, enkä itse ollut koskaan saanut vähintäkään kokemusta kahvin keitossa.

Nyt hän nähtävästi suutahti, sillä hän kallisteli ison aikaa äänetönnä päätänsä kuin palokärki ja minä katselin tahallani hymyillen, vainuten hänen jokaista silmänluontiaan.

"Naura mitäs naurat, mutta se vasta nauraa, joka viimeiseksi nauraa", hän alkoi sanella loukkaantuneella äänellä harvakseen ja rupesi astelemaan ovea kohti.

"Jokos te nyt olette vanha?" kysäsi hän ja kääntyi vitkallisesti takaisin. Kun olin tehnyt siitä selvän, kuulin hänen puhelevan ollenkaan minua kuuntelematta:

"… Sopii … sopii kyllä teiksikin sanoa, vaikka en mä juuri viitsisi, kun en mä ole kovin paljoa köyhempikään, mutta…" (Hän sanoi tuota siitä syystä, että tiesi olevansa monta vertaa rikkaampi). "Isäksi kyllä kelpaisin, mutta mitähän niistä… Ei meiltä ole koskaan emäntä kadonnut… Ka kun en mä havaitse hyvästikään sanoa." Hän tuli vitkalleen jälleen luokseni, kun seisoin selin häneen.

"No hyvästi nyt … eikä riidellä", hän sanoi ja tarjosi kättä takapuoleltani. Minä käännyin ja annoin hänelle käteni.

"Ollaan miehet kahden puolen, mies isäskin oli." Hän puristi kättäni armottomasti. "Sun isäsi oli siivo mies, eikä me koskaan riidelty, vaikka hevoskauppojakin tehtiin, mutta riita meille sun kanssasi pakkaa tulla … mikä hänessä on syynä. Oletkohan sinä niin paljon parempi kuin minä, vai?"

"No heretkää jo tuosta."

"… Ei sinusta tulekaan koskaan sellaista miestä kuin isäsi oli, usko jos tahdot… Ja vaikka mä sen itse sanon, niin miehen housuissa minäkin aina olen kulkenut…"

"Mutta mitä te nyt oikeastaan kaivelette riitaa?"

Hän ei välittänyt vähääkään minun puheestani, vaan jatkoi:

"Ole niin hyvä kuin olet ja niin raitis kuin tahdot … vaikka teiksikin juuri sais sanoa, mutta… No hyvästi nyt vielä kerran. (Hän tarttui uudestaan käteeni). Käy panemassa piippuun, kun kuljet ja on siellä meillä kamarikin, missä istua sopii. Tehkää nyt niin hyvin… Täytyy sanoa teiksi, jos sitten paremmin tulisitte."

Nyt hän vihdoinkin näytti päättäneen mennä, mutta vielä kerran hän kääntyi ovessa:

"Paljon me olimme yksissä isävainajasi kanssa, vaikka ei se suinkaan tähän kuulu, mutta on se niin paljon että… No ei me sillä riitele, hyvästi nyt vain ja käykää kautta, kun passaa."

Ja hän menee vihdoin ulos, syrjäytyy hetkiseksi huoneitteni taakse, mistä sitten ilmestyy hevosensa luo. Siinä alkaa panna piippuun, nojaillen aisaa vasten ikäänkuin jotain odotellen.

Minua kovin huvitti hänen käytöksensä. Asetuin akkunapieleen salaa tarkastelemaan. Jokainen ruumiin liike ja käännös, jokainen äännähdys ja askel — ne kuvaavat häntä niin omituisesti. Jospa voisin tätä kaikkea kertoa, mutta en voi.

"Soo siinä!" Se on hiljainen, mutta samalla painava nuhde hevoselle, joka hiukan liikahtaa, horjuttaen samalla aisaa vasten nojailevaa isäntäänsä. Viime mainitun pää kohoo vitkaan ja kääntyy hevosen päätä kohti.

"Soo siinä! … ei sulla ole kiiruumpi kuin mullakaan."

Mutta hän alkaa nyt kuitenkin liikkua rattaille päin, ja kömpii sinne istumaan, ottaa suitset, nostaa nenäänsä hiukan pystymmäksi ja katsoo pitkin hevosen selkävartta.

"Noh, lähde nyt", hän virkahtaa, nykäisee hiukan suitsista ja jää rauhallisesti odottamaan hevosen lähtöä. Hevonen tekee yrityksen, mutta pidättyy kohta, sillä marhaminta on jäänyt kiinni seinärenkaaseen.

"Jassoo." Nierulainen nousee levollisesti, vähääkään suututtelematta ottamaan sitä irti. Päästyään onnellisesti taas maahan, on piippu sammunut ja hän rupee sitä sytyttelemään.

Mutta juuri siinä, kun jo osoittelee tulitikulla valkeata piippuunsa, älähtää:

"Mutta vaikka mä sen itse sanon, niin aina meidän padas on mäntä ollut, jumaliste!" Piippu jäi sytyttämättä ja hän alkoi uudestaan astua tupaa kohti. Minä pakenin kuin nuoli toiseen huoneeseen ja suljin oven perääni. Kuulin sieltä, miten hän itsekseen jutteli etuhuoneessa ja teki mitä kummallisimpia ja aiheettomimpia, mutta väliin myöskin erinomaisen teräviä ja sattuvia johtopäätöksiä, niin että minun väkistenkin täytyi nauraa.

Vihdoin hän lähti samaa nuottia jatkaen pihalle ja venyteltyään siellä noin puolen tuntia, lähti. Mutta juuri portissa mennessään hän huudahti:

"Roiskuu meillä paikat, kun meille vieraina tulee, vaikka mä sen itse sanon, mutta…"

Hän oli kovin vihoissaan siitä, ettei ollut kahvia saanut ja minä olin aivan varma, että hän tulee uudelleen pian takaisin purkamaan samasta asiasta, sillä hänellä näyttää pysyvän kaikki kärsityt vääryydet mielessä ijankaikkisesti. Mutta tuo, mitä hän emännästään sanoo, se on vaan pelkkää suun pieksämistä, sillä hän, harvasanainen miesrukka, on niin perinpohjaisesti tohvelin alla. —

1892.