Naapurukset.

Sitä ei kukaan tahtonut kieltää, ettei Tuomilahden Esko olisi yleensä ollut hyvin kelpomies, vieläpä varsin oivallinenkin. Sen muuten oli seurakunnan enemmistö jo tunnustanutkin asettamalla hänet lautamies-ehdokkaaksi, kunnallislautakunnan jäseneksi, y.m. Kyläläiset häntä pitivät varsinaisena syöttö- ja ojansyynimiehenä j.n.e. Esko oli siis "ylösotettu mies". Ja tottapuhuen: huonompiakin sitä ylösotetaan!

Esko ei olekaan joka tuulen ajeltavana, ei omista kohta kaikellaisia uusia aatteita, joita nuorten hulivilien toitottamana joskus hänenkin korvaansa saapuu. Hän sanoo itse olevansa miehuullinen mies ja myöskin vanhoillinen mies.

Siis — kerrassaan oiva mies!

Niinpä, kun raittius-asiasta ruvettiin Eskon kotipitäjässä puhumaan, arveli Esko, että se on kyllä hyvä niille, jotka ovat juoppoja. Mutta kun sanottiin, että Eskonkin pitäisi esimerkin vuoksi ruveta raittiuden harrastajaksi, rupesi Esko nauramaan:

"Vai hänenkin!" Onko hän mikään juoppo? Ja jos joskus maistaakin niin siihen ei tule kenenkään mitään. Omaansa hän ryyppää, sanoi Esko.

Niin perin viisaasti ja järkevästi hän haasteli. Eskolla oli naapuri, Mikko, se Tuomilahden Mikko. He olivat aina eläneet hyvässä sovussa, saaneet riitelemättä toisensa raja-ojille, eivät kumpanenkaan koskaan kadottaneet metsänrajoja, eikä toinen rikastunut juuri paremmin kuin toinenkaan. He istuskelivat iltasin toistensa tuvissa, jaarittelivat kaiken maailman asioista ja tilasivat yhteiset sanomalehdet. Eskon ja Mikon nimipäivinä he yhdessä ryypiskelivät toistensa kunniaksi ja terveydeksi, tulivat iloiselle tuulelle, rallattivat poikana-olon aikuisia laulunpätkiä, naureskelivat ja iloitsivat elämästä ja hyvästä naapuruudesta.

Se oli hauskaa, oikein hauskaa naapuruselämää. Niin Esko kuin Mikkokin pitivät siitä. Mitä kumpasenkin emännät siitä sanoivat silloin, kun miehet nimipäiviä ja kaupunkituliaisia pitivät, se ei oikeastaan miesten mielestä saa muuttaa asiaa, sillä se on vaan akkain puhetta. Mikko ja Esko sanoivat sen monta kertaa, että akat nostavat melua turhasta. Ja kun se on miesten puhetta, niin sitä kai meidän uskoa täytyy.

Mutta sitten… Mikä lie Mikon päähän pistänyt, kun hän erään kerran, Eskon kanssa siitä neuvottelematta kirjoitti nimensä raittiusseuran kirjoihin. Siitä päivin oli naapurusten välillä jotain niinkuin sumuista ja sakeaa. Kun ensi kerran sen jälkeen tapasivat toisensa, sanoi Esko suoraan että: "Jopa naapuri nyt rupesi lapsittelemaan".

Mikko oli hiukan hämillään. Tunsi, että Esko asettui hänen suhteensa isälliselle kannalle. Muistui ehdottomasti mieleen, miten silloin kun hän oli ollut ensikertaa yökulussa, isävainaja oli aamulla sanonut:

"Jassoo, Mikki se meinaa ruveta akantouhuihin".

"Akantouhuihin", oli Mikko silloin matkinut, oli hiukan suuttunut, kun isän huomautus oli niin pureva. Mutta ei sentään suuttunutkaan kovin pahoin, vaan meni pihalle, päästäkseen pois isän käsistä sillä kun oli niin ivallinen hymy suupielessä.

Nyt, kun Esko sanoi hänelle, että "jopa naapuri nyt rupesi lapsittelemaan" teki hänen mielensä jättää naapuri siihen, kun ei oikein löytänyt mitään puollustuskeinoa teolleen ja Esko näytti niin rehevältä ja miehuulliselta.

Esko tarjosi sitte ryyppyä ja sanoi ilkeästi kikattaen:

"Ota ryyppy naapuri, äläkä turhaile".

"En otakaan", sanoi Mikko, "kyllä minä nyt ainakin puolen vuotta olen ottamatta. En minä sentään niin lapsi ole, että heti rikon".

Ja niin he erosivat. Siitä lähtein rupesi Esko jokaisessa sopivassa tilaisuudessa tekemään ilvettä Mikon raittiudesta. Mutta siitä Mikko ehti jo suuttumaan siksi, että toisinaan janttina muodostui pisteliääksi väittelyksi.

Toistensa luona käynnit harvenivat. Esko otti silloin tällöin Mikon uhallakin pitempiä ryyppyjä kuin ennen. Vaan Mikollepa tuon johdosta selvisikin vähitellen kantansa. Eskon esimerkki sai hänet ajattelemaan: se oli totta tosiaan viisas teko, että hän aikanansa luopui alituisesta Eskon seurasta.

Eräänä päivänä sitten levisi huhu, että Mikko oli ottanut ryypyn, yhden ryypyn jossain, se nyt on sama missä. Esko sai sen kuulla. Niinkuin hän olisi saanut suuren lahjan, otti hän heti puolen päivää haltuunsa ja lähti naapureihin kiertämään ja kertomaan:

"Jopa se on mennyt naapurin Mikonkin raittius, mennyt on. Luuli olevansa sellainen siveyden apostoli ja niin se nyt on mennyt. Ei sitä pitäisi ryhtyäkään sellaisiin, kun ei kerran ole miestä pitämään."

Tuota Esko kulki kuuluttaen. Mikkokin sai sen kuulla. Lähti Eskon luoksi.

"Mitä sinä sellaisia juoruat", sanoi Mikko nyreissään, "lakaise ensinnä oman ovesi edusta ja tule sitte vasta meille. Sinä olet levittänyt hävytöntä valhetta. Minä en ole ottanut ryyppyä, enkä ota."

Esko häpesi ja rupesi leikiksi lyömään. Mutta Mikko ei tyytynyt siihen. Jatkoi vaan, että ei se ole mitään miehuullista levittää toista alentavia juoruja.

Mikko laittoi muuten todistetuksi, että tuo juttu hänen raittiuslupauksensa rikkomisesta oli väärä. Mutta Esko se nauroi asialle vielä jälkeenpäinkin ja koko Mikko pilasi arvonsa hänen silmissään yhä enemmän, mitä useamman kerran hänen täytyi jäädä pois Mikon kaupunkituliaisilta.

Vaan erään kerran teki Esko itse kaupunkireisulla pieniä hullutuksia, pudotti laukkunsa ja matkavakkansa y.m.

Kun asia piikain kautta aamulla naapureihin ehti, tulivat isännät pienessä kiusanhengessä itse Eskolta asiaa kyselemään. Esko häpeissään ja kohmelossa vielä sängystä kurkisteli.

"Olitko juovuksissa?" kyselivät toiset. Esko koetti kiertäin kaartain selittää:

"No ei, en minä juovuksissa ollut, mutta saatoin nyt vähä liikutettuna olla, kun siinä lähteissä join pullon olutta ihan syömättömään ruumiiseen. Mutta kun olin koko vuorokauden valvonut, niin olin niin väsyksissä ja rupesi nukuttamaan…"

Toiset kun tulivat pois, naureskelivat:

"Ei vaan sekään tunnustaisi juopottelemistaan, silloin kun vahinkoja tulee. Mielellänsä nyt olisi kävellyt Mikon housuissa, kun se olisi vaan laatuun käynyt, väittänyt ettei hän ollut ottanut olutlasiakaan."

Niin ne naapurit arvelivat. Mutta Esko hautoi kotona kohmeloista päätänsä, muisteli menetettyä laukkua ja matka-arkkua ja kuunteli emännän pistopuheita.

"Naapurin Mikko", sanoi emäntä muun muassa, — "se se kulkee reimasti kaupungissa, eipähän pudottele laukkujaan, eikä eväsvakkojaan."

"Tuki sinä!" — huusi Esko, "en suinkaan minä nyt ainakaan ryyppäämisen tähden niitä ole pudottanut, en jo."

"Hoo", sanoi emäntä, "no selvällä päälläkö sinä tavaroitasi vierittelet reestä maantien ojaan, rakas Esko?"

Eskolta tahtoi jo oikein kärsivällisyys loppua. Ja totta puhuen ei se mikään kumma ollutkaan. Vähemmästäkin pistelemisestä ja kiusanteosta on jo monta kertaa tukkanuottasilla oltu. Eihän se nyt mikään Egyptin kumma ole, jos riski ja reima mies joskus niin paljon ryyppää, että laukkunsa ja arkkunsa pienessä ilonpuuskassa heittää maantielle muiden ihmisten korjattavaksi! Ja varsinkin kun on sellainen mies kun Esko, joka on maailmassa ollut jo monessa paikassa, on saanut kätellä kuvernööriä ja mitä kaikkea onkaan saanut tehdä…

Eskon täytyi kuunnella akkansa pistoksia koko pitkän päivän, kun ei ilennyt kyläänkään mennä. Iltapäivällä seisoskeli pihalla, katseli kaupungista tulevia ja toivoi sydämmensä salaisuudessa, että joku nyt tulisi sieltä oikein rääsyllänsä, aika sikana. Hän aavisti, että sellainen tapaus tuottaisi hänelle jotain omantunnon rauhaa ja iloa: kun muutkin juopottelevat. Eipä aikaakaan, hän näkee vähän etäämmällä tulevan naapurin Mikon. Aikoi ensin piiloon pistäytyä, vaan äkkäsi sitten paremmin ja puheli itsekseen: "Katsonpahan, eikö ole ryyppyä ottanut. Kummapa on, jos ei ole!"

Vaan kun Mikko tuli portin kohdalle, kampasi alas reeltään ja nosti kuormaltaan Eskon arkun ja laukun, niin Esko meni punaiseksi ja valkoiseksi.

"Mitäs saamaria", murisi hän, "mun jälkiänikö se nyt korjaamaan rupeaa?" Sitte lähti Mikon luoksi saapastamaan.

"Jassoo", sanoi Mikko, kun Eskon näki, "katsos täällä on sun arkkusi ja laukkusi."

Esko tutkii ja tuijottelee eikö tuo vietävä ole vähääkään juovuksissa.

Mutta ei se ollut.

"Onko nämät sinun?" kysyy Mikko ja hymyilee.

"Ky-ky-kyllähän ne vis-vissiinkin."

Mikko ei tahdo saattaa nauruansa pidättää, kun toinen niin äkältelee ja hämillänsä on.

"Mihinkä sinä ne jätit?" kysyy tuo kurillinen Mikko.

"Häh?" tuumii Esko…

"Mihinkä sinä ne jätit?"

"Häh? tuota noin, noo … mistä sä oot ne saanut?"

"No tottahan sinä tiedät, mihinkä sinä kapineitas heittelet?"

"Tuota, tuota", panee Esko, "se nyt oli sellaista, tuota…"

Mikko rupeaa nauramaan ja selittää, mistä hän on ne saanut.

Jopa tulee siihen Eskon emäntäkin.

"Siinä se oli!" huutaa jo matkan päästä, kun isäntänsä kapineet näkee kotiin tulleiksi. "Mutta meidän isäntä olis nyt mielellään naapurin isännän housuissa, olis jo!" jatkoi vielä.

Eskon pistää oikein hartaasti vihaksi, kun akka ja naapurin Mikko molemmat hänelle nauravat, eikä hänen auta muuta kuin kuunnella ja päätä kynsiä. Eikä se olekaan, suomeksi sanoen, miehelle mitään leikkiä, kun kaksi raavasta ihmistä vastasilmiä nauraa. Mutta pään kynsimisestäkään ei lähde apua. Hämillään Esko tuijottelee pitkin nenänsä vartta, kun Mikko nousee rekeensä koirankurisesti kehuen ja lohdutellen että:

"Noo, miehelle sitä vahinko tulee ei vasikalle".

Mutta tämän erän perästä ei Esko enää laskenut leikkiä Mikon raittiudesta. Jopa kuuluvat naapurukset taas toisissaankin käyvän ja kehuvat välin olevan entistä paremmankin.

Muutamat tietävät, että Esko jo on omannut niin paljo Mikon mielipiteitä, ettei hänkään muka olisi enää viime jouluksi tuonut pisaraakaan viinaa; — josko hänessä sitten perää lienee, minä en tiedä, enkä mene takaamaan.

1893.